N
nainen 33v
Vieras
löysin tämän palstan tänään - luulin, ettei km:lle omia suomenkielisiä chatteja olekaan... en ole aiheesta puhunut kuin oikeastaan mieheni kanssa ja nyt ajattelin hieman purkaa sydäntäni saman kokeneille.
sain keskenmenon tämän vuoden helmikuussa, rv 8. lasta oli siinä vaiheessa yritetty yli kaksi vuotta. kun raskaustesti plussasi, itkimme mieheni kanssa kaulakkain onnesta, sillä olimme jo luopuneet kaikesta toivosta. kaksi viikkoa myöhemmin itkettiin jälleen, mutta eri syistä.
keskenmeno oli helvetillinen kokemus fyysisesti: en tajunnut pyytää sairaalasta kipulääkkeitä eikä niitä minulle myöskään tarjottu. olin kaksi viikkoa kipeä kuin koira. kun tuskat päättyivät, olin vain niin onnellinen kivun loppumisesta, etten osannut surra menetystä kovin pahasti. km:n jälkeen alkoivat myös kiireet töissä, aikaa ja voimia suremiseen ei jäänyt 14 tuntisten työpäivien jälkeen.
masennus ja pahaolo iskivät henkisesti todenteolla vasta syyskuussa, kun laskettu aika läheni. kaikki tuntuu kaatuvan päälle, näen öisin painajaisia ultrasta, jossa pieni sydän lakkaa lyömästä. olin nähnyt sikiön elävänä ja se kuva tuntuu olevan silmissäni aina kun menen nukkumaan.
ehkä tämä olisi helpompaa, jos olisin raskautunut uudestaan, mutta koska vauvaa ei kuulu, suren lapsettomuutta ja kuollutta lasta ikään kuin päällekkäin.
vain vanhempanne ja sisaruksemme tietävät lapsettomuudestamme ja km:stä, kaikkein raskaimpana koen ystävien / puolituttujen utelut ja joskus jopa hieman pilkallisestkin kommentit lapsettomuudestamme.
elämä tietysti jatkuu ja suurimmaksi osaksi ihan onnillisesti, mutta suunnaton suru valtaa joskus mieleni, kun ajattelen, että sen sijaan, että hoitaisin nyt kaksi kuukautta vanhaa vauvaani, itken kuollutta lastani, joka voi olla as close i will ever get to having a child of my own.
on se niin väärin.
sain keskenmenon tämän vuoden helmikuussa, rv 8. lasta oli siinä vaiheessa yritetty yli kaksi vuotta. kun raskaustesti plussasi, itkimme mieheni kanssa kaulakkain onnesta, sillä olimme jo luopuneet kaikesta toivosta. kaksi viikkoa myöhemmin itkettiin jälleen, mutta eri syistä.
keskenmeno oli helvetillinen kokemus fyysisesti: en tajunnut pyytää sairaalasta kipulääkkeitä eikä niitä minulle myöskään tarjottu. olin kaksi viikkoa kipeä kuin koira. kun tuskat päättyivät, olin vain niin onnellinen kivun loppumisesta, etten osannut surra menetystä kovin pahasti. km:n jälkeen alkoivat myös kiireet töissä, aikaa ja voimia suremiseen ei jäänyt 14 tuntisten työpäivien jälkeen.
masennus ja pahaolo iskivät henkisesti todenteolla vasta syyskuussa, kun laskettu aika läheni. kaikki tuntuu kaatuvan päälle, näen öisin painajaisia ultrasta, jossa pieni sydän lakkaa lyömästä. olin nähnyt sikiön elävänä ja se kuva tuntuu olevan silmissäni aina kun menen nukkumaan.
ehkä tämä olisi helpompaa, jos olisin raskautunut uudestaan, mutta koska vauvaa ei kuulu, suren lapsettomuutta ja kuollutta lasta ikään kuin päällekkäin.
vain vanhempanne ja sisaruksemme tietävät lapsettomuudestamme ja km:stä, kaikkein raskaimpana koen ystävien / puolituttujen utelut ja joskus jopa hieman pilkallisestkin kommentit lapsettomuudestamme.
elämä tietysti jatkuu ja suurimmaksi osaksi ihan onnillisesti, mutta suunnaton suru valtaa joskus mieleni, kun ajattelen, että sen sijaan, että hoitaisin nyt kaksi kuukautta vanhaa vauvaani, itken kuollutta lastani, joka voi olla as close i will ever get to having a child of my own.
on se niin väärin.