T
tytär^
Vieras
Laskettuun aikaan on 3 viikkoa ja mua on alkanut ärsyttää yhä enemmän äitini asenne. Lapsi on toivottu ja meillä on pitkä, hyvä suhde mieheni kanssa. Äiti itse sai ekan lapsen (veljeni) vahingossa ja äidin anoppi eli mummoni sitten hoitikin veljeni vauva-aikana, kun äiti lähti opiskelemaan ja töihin melkein heti synnytyksen jälkeen. Minun vauva-ajasta äiti kertoo, että vaikka olin helppo vauva, niin äiti voi pahoin ja häntä ahdisti, kaikki oli "sumuisaa".
No äidille ei mene jakeluun, että me haluttiin tätä lasta ja olen potenut vauvakuumetta ennen raskautta lähemmäs 10 vuotta. Vieläkin hän kyselee "ahdistaako kun oma elämä loppuu", "joudut luopumaan nyt omasta elämästäsi kun vauva syntyy", "voivoi, nauttikaa vielä kun voitte" , "ensi syksy on varmaan kamala " jne.. Ja siihen ei auta, vaikka joka kerta sanon esim. "anteeksi nyt mutta en koe asiaa noin, vaan tämä on ollut mun haave jo vuosia".
Äiti on ainoa läheinen sukulainen (isäni on kuollut ja veli asuu ulkomailla), joten tuo suhtautuminen häiritsee. Kyllä tulee paha mieli, jos hän vielä vauvan synnyttyäkin jaksaa pahoitella tilannettani :/. En ole koskaan ajatellut, että vauvan tai lapsen kanssa olisi helppoa.. olen kyllä varautunut yövalvomisiin ja myös siihen, että negatiivisiakin tunteita voi tulla, kun vauva sitoo niin paljon.. vaan juuri siksikin en tajua äitini asennetta, minä olen mielestäni ihan realistisella asenteella mitä tulee vauvan hoitamiseen ja äitiyteen: ei se ole helppoa eikä ruusuilla tanssimista, mutta palkitsevaa ja elämäntäyteistä varmasti. Tätä olen palavasti halunnut.
eli mitä tuommoiselle äidille voisi sanoa tai tehdä?? kokemusta kenelläkään? miksei hän tajua, että MINÄ en halua elämältä samoja asioita mitä hän halusi (15 vuotta opiskeluja ja korkea virka)? Olen aina halunnut äidiksi, miksi sitä pitää voivotella??
No äidille ei mene jakeluun, että me haluttiin tätä lasta ja olen potenut vauvakuumetta ennen raskautta lähemmäs 10 vuotta. Vieläkin hän kyselee "ahdistaako kun oma elämä loppuu", "joudut luopumaan nyt omasta elämästäsi kun vauva syntyy", "voivoi, nauttikaa vielä kun voitte" , "ensi syksy on varmaan kamala " jne.. Ja siihen ei auta, vaikka joka kerta sanon esim. "anteeksi nyt mutta en koe asiaa noin, vaan tämä on ollut mun haave jo vuosia".
Äiti on ainoa läheinen sukulainen (isäni on kuollut ja veli asuu ulkomailla), joten tuo suhtautuminen häiritsee. Kyllä tulee paha mieli, jos hän vielä vauvan synnyttyäkin jaksaa pahoitella tilannettani :/. En ole koskaan ajatellut, että vauvan tai lapsen kanssa olisi helppoa.. olen kyllä varautunut yövalvomisiin ja myös siihen, että negatiivisiakin tunteita voi tulla, kun vauva sitoo niin paljon.. vaan juuri siksikin en tajua äitini asennetta, minä olen mielestäni ihan realistisella asenteella mitä tulee vauvan hoitamiseen ja äitiyteen: ei se ole helppoa eikä ruusuilla tanssimista, mutta palkitsevaa ja elämäntäyteistä varmasti. Tätä olen palavasti halunnut.
eli mitä tuommoiselle äidille voisi sanoa tai tehdä?? kokemusta kenelläkään? miksei hän tajua, että MINÄ en halua elämältä samoja asioita mitä hän halusi (15 vuotta opiskeluja ja korkea virka)? Olen aina halunnut äidiksi, miksi sitä pitää voivotella??