5
50-luku kotonamme
Vieras
Haluaisin keskustelua tästä asiasta.
Me kaikki sisarukset olemme joskus jutelleet keskenämme siitä, että isämme ei koskaan oikein anna positiivista palautetta. Esimerkiksi näin:
"Tänään oli ihana päivä, ja kävinkin juoksemassa kylälle ja takaisin ekan kerran sitten umpparileikkauksen" > "Joo, sitä liikuntaa pitää harrastaa tuntikausia että sillä on vaikutusta" (isä)
"Onpa tässä hääkuvassa kaunis tämä meidän tytär ja vävy" (äitimme sanoo) > "Niin, se valokuvaaja kun osaa hommansa niin saa kaikista hyvän kuvan" (isä)
"Hei isi nyt mää opin sen kupelkeikan" "Katsoppas tuosta teeveestä kun tuo voimistelija tekee oikean kiepin ja voltin, kyllä ihminen pystyy vaikka mihin kun vaan harjoittelee"
"Tulkaa pöytään, leivoin meidän 4-vuotiaan kanssa tällaista sacher-kakkua" "Mutta tiedätkös mikä on hyvää, se Fazerin unelmatorttu, sitä kun kaupasta löytyy niin aina tulee ostettua"
Meillä on käynyt niin, että aika selvästi siinä teini-iässä tämä piirre on alkanut kaikkia meitä sisaruksia harmittamaan ja meistä on tuntunut että isä ei pidä meitä arvokkaina, eikä oikein pidäkään meistä, kun aina tulee "lyttäys". Kun innoissaan kertoo jotakin, niin vastapuoli sen onnistuu jotenkin nujertamaan. Haukkumista ja nimittelyä ei ole ollut, mutta tällaista mitä yllä.
Meillä on kuitenkin välittävät vanhemmat, molemmat heistä ovat sitä, ja tämän vähättelyn vieressä näkyy kuitenkin aina sellainen huoli, kiintymys jne, esim. haluna auttaa auton rempassa, muuttopuuhissa jne jne. Mutta SIITÄ HUOLIMATTA on käynyt niin että emme kovin mielellämme pidä yhteyttä kun tuntuu että aina lytätään.
Isä on sanonut että hän EI tarkoita pahaa, hän vain "jatkaa keskustelua" tai jotenkin kertoo mitä se asia tuo mieleen. Tavallaan uskomme tämän, mutta kummalla teidän mielestänne pallo on: onko isän syytä muuttaa käytöstään ja siten saada paremmat välit meihin, vai pitääkö meidän esim. kehittää hänen tavastaan joku vitsi, jolla pääsemme sen mielipahan yli?
Me kaikki sisarukset olemme joskus jutelleet keskenämme siitä, että isämme ei koskaan oikein anna positiivista palautetta. Esimerkiksi näin:
"Tänään oli ihana päivä, ja kävinkin juoksemassa kylälle ja takaisin ekan kerran sitten umpparileikkauksen" > "Joo, sitä liikuntaa pitää harrastaa tuntikausia että sillä on vaikutusta" (isä)
"Onpa tässä hääkuvassa kaunis tämä meidän tytär ja vävy" (äitimme sanoo) > "Niin, se valokuvaaja kun osaa hommansa niin saa kaikista hyvän kuvan" (isä)
"Hei isi nyt mää opin sen kupelkeikan" "Katsoppas tuosta teeveestä kun tuo voimistelija tekee oikean kiepin ja voltin, kyllä ihminen pystyy vaikka mihin kun vaan harjoittelee"
"Tulkaa pöytään, leivoin meidän 4-vuotiaan kanssa tällaista sacher-kakkua" "Mutta tiedätkös mikä on hyvää, se Fazerin unelmatorttu, sitä kun kaupasta löytyy niin aina tulee ostettua"
Meillä on käynyt niin, että aika selvästi siinä teini-iässä tämä piirre on alkanut kaikkia meitä sisaruksia harmittamaan ja meistä on tuntunut että isä ei pidä meitä arvokkaina, eikä oikein pidäkään meistä, kun aina tulee "lyttäys". Kun innoissaan kertoo jotakin, niin vastapuoli sen onnistuu jotenkin nujertamaan. Haukkumista ja nimittelyä ei ole ollut, mutta tällaista mitä yllä.
Meillä on kuitenkin välittävät vanhemmat, molemmat heistä ovat sitä, ja tämän vähättelyn vieressä näkyy kuitenkin aina sellainen huoli, kiintymys jne, esim. haluna auttaa auton rempassa, muuttopuuhissa jne jne. Mutta SIITÄ HUOLIMATTA on käynyt niin että emme kovin mielellämme pidä yhteyttä kun tuntuu että aina lytätään.
Isä on sanonut että hän EI tarkoita pahaa, hän vain "jatkaa keskustelua" tai jotenkin kertoo mitä se asia tuo mieleen. Tavallaan uskomme tämän, mutta kummalla teidän mielestänne pallo on: onko isän syytä muuttaa käytöstään ja siten saada paremmat välit meihin, vai pitääkö meidän esim. kehittää hänen tavastaan joku vitsi, jolla pääsemme sen mielipahan yli?
isänikin on 