Isä kuoli 3kk sitten

["ikävä"]

Isäni kuoli 3kk sitten syöpään ja tietenkin tuli itkettyä silloinkin ja hautajaisissa, mutta sen jälkeen helpotti olo ja ole pystynyt puhumaan isästä täysin normaalisti esim töissä ilman että alkaa itkettämään.
Mutta nyt sitten muutama päivä sitten alkoi isä olemaan kokoa ajan mielessä ja varsinkin isän viimeiset päivät kovine kipuineen sairaalassa ja ikävä on yhtäkkiä kamala. Töissäkin alkaa vähän väliä itkettämään ja iltaisin uni ei meinaa tulla kun isä tulee mieleen. Onkos tää nyt ihan normaalia näinkin "pitkän" ajan jälkeen? Siis heti kuoleman jälkeen mulla oli parempi olo kuin nyt.
Ihan alkuksi näin isästäni ja useita vuosia sitten kuolleesta mummostani (isän äiti) monta kertaa viikossa unta, unessa tekivät ruokaa ym yhdessä. Noin kuukaus sitten unessa kertoivat että lähtevät matkoille ja sanoivat hyvästit. Tän jälkeen en ole kummastakaan enää unta nähnyt. Mummo oli mulle eläessään todella läheinen ja hänestä olen nähnyt säännöllisen usein unta siitä saakka kun kuoli, mutta nyt kun lähtivät usessa isän kanssa "matkoille" en ole myös hänestäkään enää nähnyt unta.

 

["vieras"]

Anna itkun tulla.Ei siinä ole häpeämistä.
Se on surutyötä ja kestää aikansa.
Voimahaleja!

 

["nnn"]

ihan normaalia. syöpä on kivulias sairaus ja läheisen kuoleman jälkee saattaa tuntea helpotusta kivut on ohi. Ikävä ei katso aikaa eikä paikkaa. jos menettää läheisen ihmisen silloin on luonnollista tuntea ikävää. aika tuo helpotusta, mutta unohdusta ei. Menetin kaksi rakasta syövälle hiljattain. ikävää, mutta minulla elämä jatkuu. Hali!

 

["omena"]

Suru rulee aaltoina, joskus on helpompaa ja sitten taas käydään aallonpohjalla. Mun isä kuoli syöpään 11 vuotta sitten ja edelleen joskus tulee itku, kun tulee ikävä.

 

[Naurukohtaus]

Minun isäni kuoli 3 vuotta sitten ja olen tässä viimeisen kahden vuoden aikana voinut huomattavasti huonommin kuin silloin ekana vuonna. Olin varmaan jotenkin shokissa sen ekan vuoden ja sitten kaikki tunteet romahti päälle kertarysäyksellä. Olen käynyt psykologilla kaksi vuotta ja viime maantantaina aloitin mielialalääkityksen. Mä en ole kertaakaan itkenyt isäni poismenoa ja olen alusta asti voinut puhua siitä ahdistumatta,mutta silti tämä tilanne on mikä on