H
harmaana
Vieras
Isäni hylkäsi minut, uskoo naisystävänsä valheita minusta. Pari kuukautta isä yritti sovitella meidän välejä, että myöntäisin uhanneeni naisystävää väkivallalla ja pyytäisin anteeksi.
Itse olin juuri kotiutunut vastasyntyneen kanssa sairaalasta, ja olin ihan ulalla koko hommasta.
Olin kyllä ollut kaksi kertaa puhelinyhteydessä naisen kanssa, mutta uhkauksia en ladellut. Naisystävä sensijaan antoi palaa, olin unohtanut soittaa takaisin, eikä anteeksipyyntö ja selitys pariviikkoisen vauvan dementoitavasta vaikutuksesta kelvannut.
En todellakaan suostu ottamaan tuollaista niskoilleni, jos ottaisin tuon kannan ihmisten kanssa, olisin loppuelämäni kusessa.
Isä tietää, että loppu on lähellä (aivoinfarkteja ja keuhkoahtaumatauti) ja olisi kai halunnut antaa naisystävälle ikuisen oikeuden mökkeillä meidän suvun rannassa. Ja me oltaisiin tietysti pienitty sille puut, koska nainen itse on ihan kädetön noissa hommissa.
Nyt kai testamenttaa oman osansa rannasta naisystävälle, mutta tuskimpa tuo tulee viihtymään noin kommuunityyppisessä rannassa, jossa meidän sedät ja tädit mökkeilee kaikki kesät.
Isä kielsi jo viime kesänä tulemasta sinne mustikkamettään, uumoilin jo silloin jotain outoa olevan tekeillä. Tätini hirmustui tuosta, koska ranta on nimenomaan suvun yhteinen.
Apuahan nuo tarvisisivat, kun tuntuvat kärsivän jonkinsortin paripsykoosista. Öisin mulle tulee ihmeellisiä tekstiviestejä, joista yksi voidaan tulkita tappouhkaukseksi.
Isäni laittaa välit poikki aina viestin lopussa, itse en ole aikoihin vastannut noihin. Väittää, että naisystävä on joutunut vuokseni lääkitykselle, ei uskalla tavata isääni eikä ole nukkunut silämillistäkään kolmeen kuukauteen. Sauraavana päivänä naisystävän auto on kuitenkin mökin pihassa.
Olen 17 vuotiaasta tuntenut tämän naisen ja ollut aina ystävällinen, siitä huolimatta, että isä päissään yksien bänksien (ovat eronneet monesti pariksi viikoksi kerrallaan) jälkeen kertoi, kuinka nainen on minua haukkunut.
Olen katkera, enemmän isälle, kuin naisystävälle.
Itse olin juuri kotiutunut vastasyntyneen kanssa sairaalasta, ja olin ihan ulalla koko hommasta.
Olin kyllä ollut kaksi kertaa puhelinyhteydessä naisen kanssa, mutta uhkauksia en ladellut. Naisystävä sensijaan antoi palaa, olin unohtanut soittaa takaisin, eikä anteeksipyyntö ja selitys pariviikkoisen vauvan dementoitavasta vaikutuksesta kelvannut.
En todellakaan suostu ottamaan tuollaista niskoilleni, jos ottaisin tuon kannan ihmisten kanssa, olisin loppuelämäni kusessa.
Isä tietää, että loppu on lähellä (aivoinfarkteja ja keuhkoahtaumatauti) ja olisi kai halunnut antaa naisystävälle ikuisen oikeuden mökkeillä meidän suvun rannassa. Ja me oltaisiin tietysti pienitty sille puut, koska nainen itse on ihan kädetön noissa hommissa.
Nyt kai testamenttaa oman osansa rannasta naisystävälle, mutta tuskimpa tuo tulee viihtymään noin kommuunityyppisessä rannassa, jossa meidän sedät ja tädit mökkeilee kaikki kesät.
Isä kielsi jo viime kesänä tulemasta sinne mustikkamettään, uumoilin jo silloin jotain outoa olevan tekeillä. Tätini hirmustui tuosta, koska ranta on nimenomaan suvun yhteinen.
Apuahan nuo tarvisisivat, kun tuntuvat kärsivän jonkinsortin paripsykoosista. Öisin mulle tulee ihmeellisiä tekstiviestejä, joista yksi voidaan tulkita tappouhkaukseksi.
Isäni laittaa välit poikki aina viestin lopussa, itse en ole aikoihin vastannut noihin. Väittää, että naisystävä on joutunut vuokseni lääkitykselle, ei uskalla tavata isääni eikä ole nukkunut silämillistäkään kolmeen kuukauteen. Sauraavana päivänä naisystävän auto on kuitenkin mökin pihassa.
Olen 17 vuotiaasta tuntenut tämän naisen ja ollut aina ystävällinen, siitä huolimatta, että isä päissään yksien bänksien (ovat eronneet monesti pariksi viikoksi kerrallaan) jälkeen kertoi, kuinka nainen on minua haukkunut.
Olen katkera, enemmän isälle, kuin naisystävälle.
