isän tyttö

[melkein ulkopuolinen]

Kuinka monella tytär on enemmän isänsä perään ja poika äitinsä? Entä kauan "tämä vaihe" on kestänyt?

Tytär on kovasti isänsä perään, niin paljon ettei äiti enää kelpaa nukuttajaksi yms. vaikka olen aina hoitanut tytärtäni enemmän kuin mieheni. Ennen oli tasapuolisempaa, vielä kesällä, mutta aivan viime 1kk aikana tilanne on muuttunut. Tyttö on nyt reilu 2v. Eilen kun sitten taas yritin nukuttaa tyttöä niin en väsyneenä jaksanut itkua (isää huusi) ja viimein sitten luovutin kaikki keinot käyttäneenä. Kun isä tuli itku kyllä jatkui hetken mutta loppui ja rauhottui viimein. Itselleni vaan jäi paha mieli kun teen mitä tahansa, tyttö vaan itkee eikä äiti kelpaa. :'(

En ole äkkipikainen päinvastoin rauhallinen kuin viilipytty. Tietysti tiukka tilanteen vaatiessa. En kohtele tytärtäni mitenkään kaltoin, lyö tms., Uhmaa on kyllä jo ollut hetken aikaa ja olen joutunut laittamaan tyttöä vähän väliä jäähylle. Mielestäni miehenikin komentaa tyttöä yhtä paljon ja olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla.

Häpeän toisaalta tätä tunnetta, olenko mustasukkainen... :ashamed: Ja olenkin yrittänyt ajatella muuta ja pyyhkiä ikävät itkukohtaukset pois mielestä. Jotenkin tuo eilinen oli vaan liikaa kaiken tämän muun stressin päälle. :'(

 

[normaalia]

Aivan normaaia lapsen kehitykseen kuuluvaa käytöstä. Lapsilla on välillä näitä "äiti-jaksoja" ja sitten on näitä "isä-jaksoja". Etenkin tytöillä on näitä isä-jaksoja, ja ne ovat todella tärkeitä tyttölapsen kehityksessä: että isä ja nimenomaan oma isä hyväksyy ja rakastaa on läsnä, sylittelee, halaa, yms. Äiti ei siihen tehtävään käy eikä kelpaa.
Vastaavasti pojilla on äiti-kausia, jolloin ollaan lähes rakastuneita äitiin ja valmiita menemään äidin kanssa naimisiin - vastaavasti tytöt isän.
Eli anna isälle ja lapselle nyt tämä aika, se menee ohi. Kyse ei ole siitä, että sinä naisena tai äitinä olisit huonompi. Lapsi ei aseta vanhempiaan paremmuusjärjestykseen, elleivät vanhemmat itse tee vanhemmuudestaan paremmuus-kilpailu-asetelmaa.

 

[taustalla]

Meillä esikoinen on aina ollut isin tyttö, nyt 2,6 vuotias. Jo ihan vauvana esim. ekat hymyt tuli pitkin päivää isille ja mummille ja vasta illalla just ennen nukkumaanmenoa pikkuisen äitille. Nukkumaan en myöskään ole saanut tyttöä oikeastaan koskaan, isi on aina hoitanut tämän, ihan vauvana varsinkin kun ei vielä puhetta ymmärtänyt. Eroahdistuksessa itki aina isin perään, ei ikinä äitin perään, samoin vierastaessaan outoja ihmisiä halusi aina isin syliin, äitin sylissä tuli vain isompi itku. Jos loukkaa itsensä, juoksee aina isin syliin lohtua hakemaan. Jos tyttö herää yöllä, niin isin sinne on mentävä katsomaan, jos minä menen, niin itku vaan yltyy. Jos kysyn tytöltä, että "oletko äitin tyttö?", niin vastaus kuuluu "en, olen isin tyttö ja vähän myös mummin tyttö"...

Kuopus-tyttö, 10 kk, taas ei osoita niin selvästi mieltymystään. On iloinen vuoroin kummankin meidän sylissä, mutta tosiaan kelpuuttaa myös äitin tekemään juttuja kanssaan. Enemmän on kuitenkin äitin tyttö kuin esikko. Esim. just vierastaessaan tulee mieluummin minun syliin kuin isin, vaikka siis ois jo isin sylissä kun tulen paikalle.

Eli ei ole esikoisella ainakaan mikään vaihe vaan systemaattinen "isin-suosiminen". Aluksi olin mielissäni, koska sehän oli taakkaa pois minulta. Sain yölläkin nukkua rauhassa kun isi hoiti lapsen yöheräilyt. Samoin tämän vauvelin synnyttyä isosisko ei ole koskaan ollut mustasukkainen minusta vaan olen saanut ihan rauhassa hoidella pikkusiskoa.

Mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Se, että tunneside tuohon kuopukseen on paljon isompi kuin esikkoon. Jos pitäisi valita toinen lapsi, niin valitsisin ilman hetkenkään miettimistä tuon pienemmän. Ei sille kai voi mitään, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jos en saa esikolta vastakaikua hänelle osoittamaani rakkauteen, niin ei ne tunteet voi millään kasvaa yhtä voimakkaaksi kuin tunne pikkusiskoon, joka näyttää, että tykkää äitistä. Välillä tuntuu tosi pahalta kun kuitenkin haluan rakastaa molempia lapsiani yhtä paljon, mutta eihän sitä tunnetta pakottaakaan voi. No, rakkautta silti piisaa, eihän äidin rakkaus kai koskaan kuole ja toivossa elän, että joku kaunis päivä vastaus onkin "joo, olen minä äitinkin tyttö"...

 

[toinen vieras]

Edelliselle vieraalle sanoisin: älä luovuta! Kyllä se tyttö siitä vielä lämpenee. Jos hän näkee että selvästi suosit pienempää, niin tunnekuilu voi entisestään syvetä ja teille jää etäiset välit aina. Ole siis rakastava molemmille, painota heille tärkeitä asioita erikseen molemmille.

Älä kohtele heitä samalla tavalla äläkä vastakohtaisesti vaan sillä tavalla kuin he haluavat tulla kohdelluksi. Jos toinen tykkää olla sylissä ja toinen nauttii enemmän vaikkapa varpaiden kutittelusta niin tarjoa sitä. Älä anna etäisyyden tulla äläkä anna perheeseesi tulla eri joukkueita eli isin tiimi ja äidin tiimi.

Kerronpa oman tarinani. Olin itse vahvasti isin tyttö aina. Äiti jotenkin suosi vanhempaa veljeäni ja aina kun valitin veljen kiusaavan äitini vain vesitti asian - tokaisi jotain "pojat on poikia" tyyppistä. Isäni taas aina kuritti veljeä jos hän oli minulle ilkeä. Siitä syntyi oikea kierre. Äitini syytti minua että käännytän isäni veljeä ja äitiä vastaan. Tämä jako on pysynyt siitä saakka. Vanhemmilleni tuli aikanaan ero, jossa lapset jäimme äidille. Mutta aina muistaa äiti mainita että "isääsi olet tullut" jos näytän vahvuuttani ja veljeni puolestaan on "raukka kun isänsä ei koskaan rakastanut" - veljeni siis ei ole elämässään edennyt edes parisuhteen perustamisvaiheeseen vaikka on jo kolmikymppinen, minkä itse uskon olevan ihan luonnekysymys; hän on aina ollut itsekäs.

En kerro tätä syyllistääkseni sinua, vaan jotta näkisit kuinka äkkiä tuollaiset roolit voivat alkaa määrittää kaikkea perheen toimintaa. Riko ne roolit. Vaihtakaa "suosikkilapsia" niin, että isä on välillä enemmän toisen lapsen kanssa. Ottakaa harrastuksia joihin isää ei huolitakaan ja isä puolestaan voi harrastaa jotain toista lajia lapsen kanssa. Lapsen perusluonteelle et voi mitään, mutta hyviä kokemuksia voit silti synnyttää välillenne.

Missään nimessä älkää ajautuko joukkueisiin, se voi hajottaa koko perheen.

 

[Kurpitsa]

Meillä kans 3-vuotias pikkuneiti on tällä hetkellä "isin pikku sirpukka", pojat taas enemmän mun perään. Mä en koskaan kysy muksuilta että kumman kulta oot, eikä miehenikään kysy, meistä se kysymys laittaa turhaan vesselit valitsemaan, eikä me haluta että meidän perheeseen tulee eri puolet. Me yritetään pitää vesselit mahdollisimman paljon samassa asemassa, mutta hankalaahan se välillä on, huomaa että pienille laskee läpi sormien, varsinkin ku on väsynyt, paljon helpommin kuin esikolle. Lisäksi itselle tuottaa ongelmia se että aina ei näe, mitä seinän takana tapahtuu. Varsinkin neiti kun tulee itkemään, ja kun kysyy että mikä tuli, neiti vastaa että esikko teki, vaikka esikko ei olis edes kotonakaan. Sitten kun ei aina näe mitä seläntakana tapahtuu, ota siitä sit selvä, ketä komennat.

Ollaan huomattu että meidän vesseleillä aina ihme kausia, välillä minä ihan rupusakkia, ja isi kelpaa ainoastaan esim. pyllyn pyyhintään, hih, ja sit taas osat vaihtuu.

 

[taustalla]

\

Edelliselle vieraalle sanoisin: älä luovuta! Kyllä se tyttö siitä vielä lämpenee. Jos hän näkee että selvästi suosit pienempää, niin tunnekuilu voi entisestään syvetä ja teille jää etäiset välit aina. Ole siis rakastava molemmille, painota heille tärkeitä asioita erikseen molemmille.

Älä kohtele heitä samalla tavalla äläkä vastakohtaisesti vaan sillä tavalla kuin he haluavat tulla kohdelluksi. Jos toinen tykkää olla sylissä ja toinen nauttii enemmän vaikkapa varpaiden kutittelusta niin tarjoa sitä. Älä anna etäisyyden tulla äläkä anna perheeseesi tulla eri joukkueita eli isin tiimi ja äidin tiimi.

Kerronpa oman tarinani. Olin itse vahvasti isin tyttö aina. Äiti jotenkin suosi vanhempaa veljeäni ja aina kun valitin veljen kiusaavan äitini vain vesitti asian - tokaisi jotain "pojat on poikia" tyyppistä. Isäni taas aina kuritti veljeä jos hän oli minulle ilkeä. Siitä syntyi oikea kierre. Äitini syytti minua että käännytän isäni veljeä ja äitiä vastaan. Tämä jako on pysynyt siitä saakka. Vanhemmilleni tuli aikanaan ero, jossa lapset jäimme äidille. Mutta aina muistaa äiti mainita että "isääsi olet tullut" jos näytän vahvuuttani ja veljeni puolestaan on "raukka kun isänsä ei koskaan rakastanut" - veljeni siis ei ole elämässään edennyt edes parisuhteen perustamisvaiheeseen vaikka on jo kolmikymppinen, minkä itse uskon olevan ihan luonnekysymys; hän on aina ollut itsekäs.

En kerro tätä syyllistääkseni sinua, vaan jotta näkisit kuinka äkkiä tuollaiset roolit voivat alkaa määrittää kaikkea perheen toimintaa. Riko ne roolit. Vaihtakaa "suosikkilapsia" niin, että isä on välillä enemmän toisen lapsen kanssa. Ottakaa harrastuksia joihin isää ei huolitakaan ja isä puolestaan voi harrastaa jotain toista lajia lapsen kanssa. Lapsen perusluonteelle et voi mitään, mutta hyviä kokemuksia voit silti synnyttää välillenne.

Missään nimessä älkää ajautuko joukkueisiin, se voi hajottaa koko perheen.

Joo, olen täysin samaa mieltä sun kanssasi ja se, mitä sulle kävi lapsuudessasi on mun yksi kauhukuvitelmani. En todellakaan halua, että jotain tuollaista kävis meille.

Yritän olla tasapuolinen molemmille tytöille, mutta on tosiaan paljon helpompi lirkutella hassuuksia sille "helpommalle" lapselle kuin tälle toiselle. Yritän kaikkeni silti ja yritän myös just näitä, että teen juttuja esikon kanssa ja patistan isiä viettämään aikaa kuopuksen kanssa.

Tässä mennä kitkutellaan niinkuin parhaiten taidetaan, päivä kerrallaan. Välillä meinaa usko loppua, mutta toisina päivinä se aurinkokin paistaa. 20 vuoden päästähän sen sitten näkee, mitä tästäkin sopasta syntyi...

 

[ElliNoora]

TÄmä on ihan tavallista käytöstä. Meillä tytär tekee isän kanssa kaikkia hauskoja, seikkailullisia ja rohkeutta vaativia asioita. MInulle itketään ja maristaaan kaikki surut. Aluksi se oli rasittavaa, mutta nykyään huomaan, että tyttö saatta jopa vähän esittään reipasta ja rohkeampaa kuin onkaan koska ei halua narista isän nähden. kertoo sitten minulle myöhemmin että pipi tuli tai että jännitti liikaa.

Ole vaan iloinen jos tyttärellä ja isällä on läheiset välit, siitä ei kannata millään lailla ottaa itteensä - siitä on myöhemmin paljon iloa itsellesikin. Aika useinhan on niin, että isät eivät osaa suhtautua tyttölapsiin - tästä on jopa tutkimusta olemassa, että perheissä joissa on vain tyttölapsia, tulee enemmän avioeroja. Siksi siis on vain hyvä että isällä ja ihan pienen hetken)