Itken taas

[surullinen]

mä olin koulukiusattu yläasteella kaks vuotta, ja edelleen korjaan sitä satoa, juuri eilen taas jäin illalla asiaa pohtimaan, miks?? miks?? mitä pahaa mä olin niille kahdelle tehny? ja miks mä en selviä siitä vieläkään? Mitense kaikki on vaikuttanut tähän päivään ja vaikuttaa edelleen, itsetuntoa ei oo edelleen ihmettelen miten mieheni mua voi muka rakastaa enhän mä oo minkään arvoinen, ei mua voi kukaan rakastaa, ei auta että mieheni päivittäin sanoo että rakastaa, koko ajan odotan ja pelkään että tulee päivä jolloin hän sanoo ettei voi rakastaa tälllästä ihmistä kun mä, edelleen mä osittain ajattelen että jos ei tee mieli tehdä niinkuin mieheni sanoo tai tahtoo niin se ottaa ja jättää mut,,,, tiedän tää on sairasta mutta mä en saa mielestäni niitä kiusaajani sanoja, ne ei katoa koskaan... mitä ihmeen pahaa mä olin hänelle tehnyt? Edellinen suhteeni oli huono, ja mies kohteli mua kun saastaa ja mä vaan olin hänen rinnallaan kun kuvittelin ettei kukaan muu mua voi koskaan rakastaa, tätä kesti melkein 8 vuotta kunnes tuli joku ihminen ja kertoi että mulla on arvoa, mä hetken uskoin ja sain itteni irti suhteesta joka olis tuhonnut mut.... yksin elin lasten kanssa ja koin että vaan lapset rakastaa. tuli tämä nykyinen mies, mä niin haluan uskoa tähän rakkauteen, mä tiedän että tää mies on ihna ja rakastava ja kaikkea mitä ihminen voi toiselta pyytää, ollaan oltu yhdessä jo kohta kolme vuotta, naimisissakin jo vuosi, silti aina välillä epätoivo nostaa päätään eikä anna rauhaa, jossain on se pieni ääni joka kuiskaa ettei sua kukaan voi koskaan rakastaa.... ja sitten mä itken, huudan ja raivoian miehelleni ettei hän kuitnekaan rakasta, jajälleenkerran täämies kertoo rakastavansa ja haluavansa vaan mut...
Nyt on lasta yritetty vuosi ja mä kerta toisensa jälkeen menkkojen alkaessa nään miehen silmissä kyyneleitä, ja mä mietin että mikä mussa on vikana kun en edes lasta saa tälle miehelle aikaseks, miten mä voin olla näin huono...ehkä mä sittenkin oon se epäonnistunut yksilö niinkuin nämä kaksi poikaa sillon 15 vuotta sitten kertoivat... ehkä mä en sittenkään ole minkään arvoinen....
Joskus kun on hyvä päivä mä mietin miks ihmeessä joku onnistuu tuhoamaan toisen elämän näin, vai onko se sittenkin ihan omaa vikaani kun en pääse siitä yli? Kun saisin joskus vastausken tältä pojalta tai nykyään mieheltä miks ihmeessä hän näin teki? ja tajuaako hän ollenkaan mitä teki? eipä kai eikä hän kai välittäis eikä ehkä edes muistais. mutta mä muistan ja elän....ja välitän..

 

[mamma]

mee terapiaan purkahan ittes, että alat nauttihan elosta ja jätät menneet möröt taakses! *hali*

 

[NaRikka]

Ääh. Ihmisillä on niin monenlaisia traumoja. Niistä on vaan päästävä yli tai ympäri. Jos ei omin voimin, niin ammattiapua sitten. Sinä selvästi tarvitsisit ammattiauttajan auttamaan sinut vaikeiden asioiden ylitse. Ei ole tervettä, eikä varsinkaan kannattavaa rypeä ikävissä asioissa vuosi tolkulla. Sinun on jo aika päästä jatkamaan elämääsi! Nyt nostat kissan pöydälle ja alat ajamaan asiaa eteenpäin kohti paranemista. Tsemppiä!

 

[vieras]

*iso voimahali* toiselta entiseltä koulukiusatulta.
kyllä mullekin on jäänyt arvet niistä sanoista, eleistä ja teoista.itsetunnon kanssa on ongelmia edelleen vaikka kiusaamisesta on kulunut jo 30 vuotta
ne ei varmaan edes tajunnu ne pojat mitä ne sulle teki ja siinä oot oikeessa että tuskin edes muistavat koko juttua. mutta se ei vähennä sinun tuskaasi, sinä muistat. luulen että jos he tietäisivät nyt mitä sinulle tekivät, niin he häpeäisivät ,jos siis ovat niistä ajoista ns. miehistyneet ja elävät normaalielämää.
voin kuvitella sun tuskasi ja tunteesi, mutta en voi muuten auttaa sua kuin toivoa että annat menneiden asioiden olla ja unohdat ne ajat ja sanat. keskity tähän päivään ja siihen tosiasiaan että sulla on ihana rakastava mies rinnallasi. tää on helppo sanoa näin,mutta muutakaan en nyt osaa sulle sanoa. tsemppiä, kyllä elämä voittaa!