Ä
ämmäkö?
Vieras
Minulla on mies joka mäkättää kuin vanhat ämmät. Anteeksi että sanon rumasti, mutta mä alan olla korviani myöten täynnä ton miehen ainaista valitusta. Taustatietona kerrottakoon, että olemme olleet yhdessä 5 vuotta, joista kaksi viimeistä kihloissa. Meillä on reilu 2v poika ja asumme omassa talossa uudellamaalla. Itse olen poikamme kanssa kotona muuta ajat, mutta käyn kahdesti viikossa töissä, ja mies käy päivittäin töissä. Hänellä on vakituinen työpaikka ja siellä ei kuulemma ole mitään ongelmia.
Mieheni on viimeisen puolen vuoden ajan valittanut ja mäkättänyt ihan kaikesta. Ensimmäisenä kun työpäivän päätteeksi saapuu kotiin, alkaa valitus kodin sotkuisuudesta vaikka olisin juuri siivonnut, ruuan puutteesta, liian heti valmiina olemisesta, sen laadusta tai sitten vaan siitä että ei ois halunnut tätä tänään syödä. Seuraavaksi alkaa tivaaminen olenko tehnyt sitä tätä ja tuota, esim.pessyt pyykkiä, maksanut sovitut laskut tai vaikka varannut koiralle eläinlääkärin. Ja hän siis jäkättää näistä asioista vaikka ne olisin hoitanutkin, ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja auta armias jos jotain olen unohtanut, siitä alkaa suorastaan mellakka, kuten esim. eilen kun en ollut muistanut ostaa hänelle kaupasta dippikastiketta.
Kaupassa käydessämme mies motkottaa jokaisesta tavarasta jota vilkaisenkin että "et osta sitä, meillä ei oo varaa, sä tuhlaat kaikki meidän rahat tollasiin turhuuksiin". Kauppaan mennessä hän motkottaa jo valmiiksi että katsot sitten koko ajan pojan perään etkä anna sen nolata mietä (no niinhän sitä tupataan uhmiksen kanssa muutenkin tekemään), jokainen ehdottamani ruokatarvike on väärä, liian kallis, ei tarpeellinen tms. mutta energiajuomiin ja tupakkaan hänellä on aina varaa ja tarvetta. Mä jos joskus jotain ylimääräistä ostan, maksan sen omista rahoistani, kun taas mies ostaa energiajuomansa, tupakkansa yms. ylimääräiset yhteisistä ruokarahoista.
Pojallemme mies ei ollenkaan osaa sanoa ensin törttöilystä asiallisesti, vaan heti ekasta tyhmäilystä alkaa kurkku suorana huutaminen. Jos huomautan että älä huuda, mies vetoaa siihen kun menee hermot kun ei totella. Ei kai, kun mies ei anna mitään mahdollisuutta totella vaan alkaa huutamaan saman tien. Jos jälkeen päin keskustelumme noista tilanteista, miehellä on aluksi sata tekosyytä kuinka se huutaminen oli pojan syy mutta rauhoituttuaan myöntää tehneensä väärin. Olemme myös keskustelleet siitä että pian poika alkaa pelkäämään isäänsä kun tämä on täysin arvaamaton. Töissäollessanihan en tietenkään edes tiedä mitä kotona tapahtuu, mutta olen pannut merkille että poika nykyään vaistomaisesti suojaa niskansa käsillään kun isänsä alkaa huutamaan. :'( Olen monesti sanonut miehelle ettei lasta saa edes napata niskasta vaikka kuinka hermostuisi, sillä en halua pojan perusturvallisuuden kärsivän, tai hänen itsensä oppivan turvautumaan väkivaltaan kun asiat ei mene kuten hän haluaisi.
Kun mä olen töissä, mies soittelee tosi usein. Mulla on provikkapalkka, joten mies saattaa välillä alkaa valittamaan ja syyllistämään mua töihinkin jos satun mainitsemaan että menee vähän huonosti palkan kannalta. Jostaas mä joskus soitan hälle töihin, on vastaus yleensä ettei ehdi nyt puhumaan, jutellaan kun hän tulee kotiin. Kun tulen töistä kotiin, saan kamalan ryöpyn niskaani kuinka hankala poika on taas ollut, ja sata tekosyytä sille miksi kämppä on kuin pommin jäljiltä. Mun kohdalla taas poika ei missään nimessä voi olla syy sille että joku asia on jäänyt ajanpuutteen takia tekemättä, enkä myöskään saisi yhtään purkaa turhautumistani hänelle, en töistäni enkä kotielämästä.
Omia harrastuksia mulla ei juurikaan lemmikkejäni enempää ole, mutta miespä on päättänyt alkaa valittaa niistäkin. Milloin koira haukkuu liikaa, ja milloin akvaarioon uppoaa liikaa rahaa. Eilen hän jopa alkoi huutamaan mulle kun sanoin vitsillä löytäneeni ihanan kalan tampereelta, eli kaukaa meistä. Kuulemma olen hullu, ja jos tuon akvaarioon (joka on täysin mun vastuulla) vielä yhdenkin kalan, hän vetää sen vessanpöntöstä jne. Kun sanoin että en ollut tosissani (ei ois mitään järkeä roudata kaloja meille noin kaukaa), sain huudot siitä että niin varmaan.
Esimerkkejä ois miljoona muutakin, mutta pääpiirteittäin siis mies keksii jäkättämistä aiheesta kuin aiheesta. Keskusetelemme asiasta lähes päivittäin nykyään, välillä rakentavasti, ja välillä lapsellisesti huutaen ja ovia paiskoen (juu, mullakin menee silloin tällöin hermo ja huudan takaisin). Mies kuitenkin aina keskustellessa myöntää oman toimintansa, vaikka aluksi koittaakin vierittää sen mun syyksi. Hän pyytää anteeksi ja lupaa muuttua, mutta jotenkin tuntuu etten pian enää jaksa odottaa sitä muutosta. Keskustelussa kyllä auttaa jos mainitsen hänelle jos alkaa taas kääntämään asioita mun syyksi, ja silloin yleensä myöntää omat virheensä, mutta puheiden lisäksi kaipaisin myös tekoja.
Muuten parisuhteemme on niin kunnossa kun se tämän lisäksi voi olla. Meillä on läheisyyttä ilman seksiäkin, ja se seksikin on hyvää. Meillä on samanlaiset elämänarvot ja viihdymme molemmat kotona. Halutessamme voimme keskustella järkevästi syvällisiä, ja keskustelut ovat ainakin mun meilestäni aina antoisia. Mies saa käydä kavereillaan ja heidän kanssaan harrastamassa, ja toisinaan juhlimassakin halutessaan, mutta käytännössä hän minnekään hirveän harvoin poistuu kotoa. Mä olen sanonut satoja kertoja että hän pahoittaa mun mielen turhalla valituksella ja että tuntuu turhalta tehdä kotona mitään kun ponnisteluista huolimatta kaikki on niin huonosti kumminkin. Olen myös sanonut etten välttämättä enää kovin kauaa kestä häntä tuollaisena, mutta ei sillä ole ollut mitään vaikutusta.
Mieheni on viimeisen puolen vuoden ajan valittanut ja mäkättänyt ihan kaikesta. Ensimmäisenä kun työpäivän päätteeksi saapuu kotiin, alkaa valitus kodin sotkuisuudesta vaikka olisin juuri siivonnut, ruuan puutteesta, liian heti valmiina olemisesta, sen laadusta tai sitten vaan siitä että ei ois halunnut tätä tänään syödä. Seuraavaksi alkaa tivaaminen olenko tehnyt sitä tätä ja tuota, esim.pessyt pyykkiä, maksanut sovitut laskut tai vaikka varannut koiralle eläinlääkärin. Ja hän siis jäkättää näistä asioista vaikka ne olisin hoitanutkin, ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja auta armias jos jotain olen unohtanut, siitä alkaa suorastaan mellakka, kuten esim. eilen kun en ollut muistanut ostaa hänelle kaupasta dippikastiketta.
Kaupassa käydessämme mies motkottaa jokaisesta tavarasta jota vilkaisenkin että "et osta sitä, meillä ei oo varaa, sä tuhlaat kaikki meidän rahat tollasiin turhuuksiin". Kauppaan mennessä hän motkottaa jo valmiiksi että katsot sitten koko ajan pojan perään etkä anna sen nolata mietä (no niinhän sitä tupataan uhmiksen kanssa muutenkin tekemään), jokainen ehdottamani ruokatarvike on väärä, liian kallis, ei tarpeellinen tms. mutta energiajuomiin ja tupakkaan hänellä on aina varaa ja tarvetta. Mä jos joskus jotain ylimääräistä ostan, maksan sen omista rahoistani, kun taas mies ostaa energiajuomansa, tupakkansa yms. ylimääräiset yhteisistä ruokarahoista.
Pojallemme mies ei ollenkaan osaa sanoa ensin törttöilystä asiallisesti, vaan heti ekasta tyhmäilystä alkaa kurkku suorana huutaminen. Jos huomautan että älä huuda, mies vetoaa siihen kun menee hermot kun ei totella. Ei kai, kun mies ei anna mitään mahdollisuutta totella vaan alkaa huutamaan saman tien. Jos jälkeen päin keskustelumme noista tilanteista, miehellä on aluksi sata tekosyytä kuinka se huutaminen oli pojan syy mutta rauhoituttuaan myöntää tehneensä väärin. Olemme myös keskustelleet siitä että pian poika alkaa pelkäämään isäänsä kun tämä on täysin arvaamaton. Töissäollessanihan en tietenkään edes tiedä mitä kotona tapahtuu, mutta olen pannut merkille että poika nykyään vaistomaisesti suojaa niskansa käsillään kun isänsä alkaa huutamaan. :'( Olen monesti sanonut miehelle ettei lasta saa edes napata niskasta vaikka kuinka hermostuisi, sillä en halua pojan perusturvallisuuden kärsivän, tai hänen itsensä oppivan turvautumaan väkivaltaan kun asiat ei mene kuten hän haluaisi.
Kun mä olen töissä, mies soittelee tosi usein. Mulla on provikkapalkka, joten mies saattaa välillä alkaa valittamaan ja syyllistämään mua töihinkin jos satun mainitsemaan että menee vähän huonosti palkan kannalta. Jostaas mä joskus soitan hälle töihin, on vastaus yleensä ettei ehdi nyt puhumaan, jutellaan kun hän tulee kotiin. Kun tulen töistä kotiin, saan kamalan ryöpyn niskaani kuinka hankala poika on taas ollut, ja sata tekosyytä sille miksi kämppä on kuin pommin jäljiltä. Mun kohdalla taas poika ei missään nimessä voi olla syy sille että joku asia on jäänyt ajanpuutteen takia tekemättä, enkä myöskään saisi yhtään purkaa turhautumistani hänelle, en töistäni enkä kotielämästä.
Omia harrastuksia mulla ei juurikaan lemmikkejäni enempää ole, mutta miespä on päättänyt alkaa valittaa niistäkin. Milloin koira haukkuu liikaa, ja milloin akvaarioon uppoaa liikaa rahaa. Eilen hän jopa alkoi huutamaan mulle kun sanoin vitsillä löytäneeni ihanan kalan tampereelta, eli kaukaa meistä. Kuulemma olen hullu, ja jos tuon akvaarioon (joka on täysin mun vastuulla) vielä yhdenkin kalan, hän vetää sen vessanpöntöstä jne. Kun sanoin että en ollut tosissani (ei ois mitään järkeä roudata kaloja meille noin kaukaa), sain huudot siitä että niin varmaan.
Esimerkkejä ois miljoona muutakin, mutta pääpiirteittäin siis mies keksii jäkättämistä aiheesta kuin aiheesta. Keskusetelemme asiasta lähes päivittäin nykyään, välillä rakentavasti, ja välillä lapsellisesti huutaen ja ovia paiskoen (juu, mullakin menee silloin tällöin hermo ja huudan takaisin). Mies kuitenkin aina keskustellessa myöntää oman toimintansa, vaikka aluksi koittaakin vierittää sen mun syyksi. Hän pyytää anteeksi ja lupaa muuttua, mutta jotenkin tuntuu etten pian enää jaksa odottaa sitä muutosta. Keskustelussa kyllä auttaa jos mainitsen hänelle jos alkaa taas kääntämään asioita mun syyksi, ja silloin yleensä myöntää omat virheensä, mutta puheiden lisäksi kaipaisin myös tekoja.
Muuten parisuhteemme on niin kunnossa kun se tämän lisäksi voi olla. Meillä on läheisyyttä ilman seksiäkin, ja se seksikin on hyvää. Meillä on samanlaiset elämänarvot ja viihdymme molemmat kotona. Halutessamme voimme keskustella järkevästi syvällisiä, ja keskustelut ovat ainakin mun meilestäni aina antoisia. Mies saa käydä kavereillaan ja heidän kanssaan harrastamassa, ja toisinaan juhlimassakin halutessaan, mutta käytännössä hän minnekään hirveän harvoin poistuu kotoa. Mä olen sanonut satoja kertoja että hän pahoittaa mun mielen turhalla valituksella ja että tuntuu turhalta tehdä kotona mitään kun ponnisteluista huolimatta kaikki on niin huonosti kumminkin. Olen myös sanonut etten välttämättä enää kovin kauaa kestä häntä tuollaisena, mutta ei sillä ole ollut mitään vaikutusta.
