V
vieras
Vieras
Mä olen viime aikoina miettinyt kovastikin tätä asiaa, enkä millään pysty ymmärtämään vanhempieni toimintaa.
Olin kolmannella luokalla, kun sain ensimmäisen lemmikin, kissanpennun. Tämä kissa jäi sittemmin auton alle.
Pian sain toisen. Tämä kissa sai pentuja. Vanhemmat sanoi, että yhden saan valita, muut tapetaan. Isä sitten katkaisi niiltä kaulat. Parin viikon päästä sanoivat, että toisen on lähdettävä, on liikaa elukoita sisällä. En osannut valita, isä ampui äitikissan ja pentu jäi. Olin kesällä mummolassa viikon verran, kun tulin takaisin, ei pikkukissaa enää ollut, olivat tappaneet senkin, kuulema oli raapinut pikkusiskoa.
Sitten ne toi minulle taas kissan. Se sai pentuja. Kaikilta kaula katki. Pian tuli uudet pennut, sama juttu. Sitten tämä kissa jäi samassa paikkaa auton alle, kuin se ensimmäinen.
Sitten toivat minulle taas jälleen kissan, vaikken olisi enää halunnutkaan. Kissa sai pennut ja ei tarvi varmaan kertoa mitä niille tapahtui. Tämäkin kissa jäi auton alle samassa paikassa kuin kaksi aikaisempaa.
Sitten minulle annettiin taas kissa, poika tällä kertaa. Ei kestänyt montaakaan kuukautta, kun jäi auton alle samalla sillalla kuin aiemmat.
Lukioon mennessä muutin pois kotoa, ja olivat ottaneet kaksi kissaa. Toinen näistä on yhä hengissä, saanut ainakin kahdet pennut, jotka tietysti tapettu. Toista äiti kohtelee inhottavasti, antaa kyllä ruokaa ja tyhjää astian, mutta unohtaa monesti yöksi ulos, huitoo pois jaloista ja sanoo toivovansa että pian kuukahtaisi.
Ällöttävintä on, että äiti ja isä kehuvat, kuinka minulle opetettiin pienestä pitäen vastuunkantoa, kun oli aina oma lemmikki hoidettavana. Ja kyllähän minä niitä hoidin ja rakastin ja itkin ja itkin kun kaikille kävi niin kuin kävi. Äiti ja isä olivat vaan vihaisen ymmärtämättömiä kun "elukoitten perään vollotin". En vaan voi käsittää, kuinka joku voi olla noin sydämetön omaa lastaan ja eläinparkoja kohtaan, syyttää vielä lasta ettei ole hoitanut kunnolla kun kissa kuolee tai saa ei-toivottuja pentuja kun ei itse vaivaudu eläintä leikkauttamaan.
Vihastuttaa niin maan kauhiasti!
Olin kolmannella luokalla, kun sain ensimmäisen lemmikin, kissanpennun. Tämä kissa jäi sittemmin auton alle.
Pian sain toisen. Tämä kissa sai pentuja. Vanhemmat sanoi, että yhden saan valita, muut tapetaan. Isä sitten katkaisi niiltä kaulat. Parin viikon päästä sanoivat, että toisen on lähdettävä, on liikaa elukoita sisällä. En osannut valita, isä ampui äitikissan ja pentu jäi. Olin kesällä mummolassa viikon verran, kun tulin takaisin, ei pikkukissaa enää ollut, olivat tappaneet senkin, kuulema oli raapinut pikkusiskoa.
Sitten ne toi minulle taas kissan. Se sai pentuja. Kaikilta kaula katki. Pian tuli uudet pennut, sama juttu. Sitten tämä kissa jäi samassa paikkaa auton alle, kuin se ensimmäinen.
Sitten toivat minulle taas jälleen kissan, vaikken olisi enää halunnutkaan. Kissa sai pennut ja ei tarvi varmaan kertoa mitä niille tapahtui. Tämäkin kissa jäi auton alle samassa paikassa kuin kaksi aikaisempaa.
Sitten minulle annettiin taas kissa, poika tällä kertaa. Ei kestänyt montaakaan kuukautta, kun jäi auton alle samalla sillalla kuin aiemmat.
Lukioon mennessä muutin pois kotoa, ja olivat ottaneet kaksi kissaa. Toinen näistä on yhä hengissä, saanut ainakin kahdet pennut, jotka tietysti tapettu. Toista äiti kohtelee inhottavasti, antaa kyllä ruokaa ja tyhjää astian, mutta unohtaa monesti yöksi ulos, huitoo pois jaloista ja sanoo toivovansa että pian kuukahtaisi.
Ällöttävintä on, että äiti ja isä kehuvat, kuinka minulle opetettiin pienestä pitäen vastuunkantoa, kun oli aina oma lemmikki hoidettavana. Ja kyllähän minä niitä hoidin ja rakastin ja itkin ja itkin kun kaikille kävi niin kuin kävi. Äiti ja isä olivat vaan vihaisen ymmärtämättömiä kun "elukoitten perään vollotin". En vaan voi käsittää, kuinka joku voi olla noin sydämetön omaa lastaan ja eläinparkoja kohtaan, syyttää vielä lasta ettei ole hoitanut kunnolla kun kissa kuolee tai saa ei-toivottuja pentuja kun ei itse vaivaudu eläintä leikkauttamaan.
Vihastuttaa niin maan kauhiasti!
