V
vierailija
Vieras
Kaipaisin neuvoja tai apua, en haukkuja joten älä kommentoi jos aiot olla asiaton.
Olen rv 34 raskaana, odotan toista lastani.
Aiemman raskauteni aikana (synnytin 2v sitten) kärsin loppuvaiheessa masennuksen kaltaisista oireista. Itkuisuudesta, tuskaisuudesta, unettomuudesta.
Lapsen synnyttyä virkistyin välittömästi. En tarvinnut unta, imetin häntä tunnin välein öin ja päivin, eikä se haitannut minua. Vauva nukkui vuorokauden pisimmät unensa (4-5h) aina klo 07 ->, mutta en olisi voinut kuvitellakaan käyväni tuolloin itse nukkumaan. Vauvan nukkuessa siivosin, kokkasin, pesin pyykkiä, silitin, lähdin vaunulenkille tms. Koti hohti puhtauttaan, ja ihmiset ihmettelivät energisyyttäni pienen vauvan äitinä.
Minulle oli tärkeää hoitaa lapsi yksin, ja vastata tämän itkuun välittömästi. Nukuimme perhepedissä, ja käytin paljon aikaa lukeakseni mm. vuorovaikutuksesta ja muusta lapsen kehitystä tukevasta.
Mieheni oli tuolloin isyysvapaalla viikon, mutta hän lähinnä nautti lomasta nukkumalla pitkään ja pelaamalla yöt pelikonettaan. Viikon jälkeen hän palasi töihin, sillä en tarvinnut apua missään.
Mies oli tyytyväinen energisyyteeni ja siihen, että tein kaiken yksin.
Kotitöistä tuli minulle valtavan tärkeitä, ja kaikenlainen järjestys niissä korostui. Mielialani muuttui alun euforian jälkeen jälleen itkuiseksi ja herkäksi, mutta en ollut silti väsynyt tai kokenut mitään negatiivisia tunteita vauvaa kohtaan.
Hän oli ihana, ja halusin taata hänelle parhaan mahdollisen hoivan.
Kulutin paljon aikaa pesemällä ja desinfioimalla kotia sekä vauvanhoitotarvikkeita, ja saatoin pitää lasta sylissä aina päiväunien ajan. Sitteriä tms en suostunut käyttämään, sillä olin lukenut ihokontaktin merkityksestä.
Puoliso etääntyi (etäännytin hänet), sillä en edes halunnut nähdä häntä silmissäni. Hän hoiti mielestäni lasta väärin, ja aiheutti minussa suurta turhautumista, ajoittain jopa vihaa.
Mielialani vaihteli tiuhaan, ja pelkkä hänen läsnäolonsa saattoi saada minut raivon partaalle.
Mietin mielessäni kaikkia tapoja päästä hänestä eroon, halusin vain että hän muuttaa pois ja jättää minut ja vauvani rauhaan. Toivoin että hän pettäisi, löytäisi uuden ja lähtisi.
Samaan aikaan kaiken ristiriitaisuuden keskellä olin valtavan onnellinen vauvasta, mutta sain jatkuvia itku- ja ahdistuskohtauksia. Luin baby bluesista, ja ajattelin sen kuuluvan asiaan. Edelleen nukuin minimaalisen vähän, enkä kokenut mitään tarvetta lepoon lapsen nukkuessa.
Mies oli tyytyväinen, häneltä ei vaadittu mitään. Kävi töissä, nukkui vapaapäivinä puoleenpäivään saakka ja pelasi yöt.
Neuvolassa en osannut asiasta kertoa, siellä kyseltiin lähinnä jaksamisesta ja kotitöistä. Kerroin jaksavani oikein hyvin, ja kotityötkin sujuivat leikiten. Terkkari kehui. Miestä ei edes odotettu käyneille mukaan, eikä hänen kokemustaan kysellyt kukaan.
Jossain vaiheessa kun mielialani alkoi olla jo todella reaktiivinen, soitin lääkäriin. Sain mietoa mielialalääkettä (varmistin sen sopivan imetyksen kanssa) ja ajoittainen, kohtauksittainen itkuisuus, ahdistus ja rajut mielialanvaihtelut tasoittuivat nopeasti.
Jossain vaiheessa suhde miehenkin parani, ja kykenin taas tuntemaan häntä kohtaan positiivisia tunteita.
Puhuimme asiasta jälkikäteen, ja koimme molemmat, että olin kärsinyt jostain mielialahäiriöstä. Soitin kuntamme mielenterveyshoitajalle, ja sain aneltua itselleni kaksi lyhyttä puhelinaikaa.
Halusin käydä asiaa läpi, sillä sen uusiutuminen pelotti minua.
Sairaanhoitaja ei pitänyt asiaa mitenkään huolestuttavana, olihan se mennyt jo ohi ja toimintakykyni pysynyt koko ajan erinomaisena. Jos kyse olisi ollut vakavasta masennuksesta, en olisi jaksanut välittää mikromuoveista ja ympäristömyrkyistä niin paljon, että valvoin pakonomaisesti asioita pohtiessa.
Noniin, eli kaikki hyvin. Kunnes tulin uudelleen raskaaksi, ehkäisystä huolimatta.
Tämän raskauden alussa vannotin miestä tarkkailemaan vointiani tiiviisti, ja olemaan hyvin herkästi yhteydessä esim. neuvolaan jos mitään vastaavaa oiretta ilmaantuisi. Mies suhtautui asiaan vakavasti, olihan hänelläkin tuoreessa muistissa se nukkumattomuus ja suoranainen viha, jota häntä kohtaan tunsin.
Pikkuhiljaa raskauden edetessä tuskaisuus ja itkuisuus palasivat.
Neuvolakäynnit ovat harvassa ja hyvin nopeita, enkä ole osannut koskaan vastata vointiini liittyviin kysymyksiin muuta kuin "Hyvä tai ihan hyvä. Ihan ok".
Mies ei ole tullut yhteenkään neuvolaan mukaan, eikä häneltä näin ollen ole mitään kysyttykään.
Nyt olen huomannut jälleen unen tarpeen vähenevän, mikä on tietysti toisaalta hyvä juttu. Teen paljon kotitöitä, ompelen, remontoin asuntoa, lenkkeilen ja touhuan taaperon kanssa. En tarvitse päiväunia, joita vielä keskiraskaudessa tarvitsin, vaan taaperon nukahdettua aloitan kaikenlaiset kotityöt.
Mies on iloinen saadessaan levätä paljon, häntä ei tarvita missään.
Mielialani vaihtelee paljon, mutta en onneksi koskaan hermostu uhmaavalle taaperolle. Järjestän hänelle paljon aktiviteettia kotona, ulkoilemme myös paljon.
Mies aiheuttaa minussa valtavaa suuttumusta ja vihaa, en voi sietää häntä silmissäni. Haluaisin hänen muuttavan pois, haluan keskittyä taaperoon ja uuteen ihanaan tulokkaaseeni.
Tiedän, että kaikki ei ole kunnossa. Eilen hermostuin mieheeni, ja koin valtavaa tarvetta lyödä häntä. En sitä kuitenkaan tehnyt, mutta tuo raivo hämmensi minut.
Tällä hetkellä koen pelkkää vihaa häntä kohtaan, ja sanoikin asiasta. Sanoin, etten voi sietää häntä.
Mies sanoi että mikäli asia on näin, hän muuttaa ensi tilassa pois.
Asia ei herätä minussa mitään tunteita.
Suurempia tunteita herättää kahvikupin jättämä rinkula tiskipöydällä, josta saan aivan ylimitoitetun raivarin.
Tiedän että kaikki ei ole hyvin, eikä tällainen käytös tai tunnereaktiot ole normaalia.
En vaan tiedä mitä tehdä?
Neuvolassa asiasta tuntuu turhalta mainita, en kaipaa kotiapua tai lastenhoitajaa, jota sieltä usein tarjotaan.
Toisaalta en myöskään ole masentunut, sillä virtaa piisaa loputtomiin. Voisin painaa töitä vaikka nukkumatta, vaikka välillä romahdan hetkeksi itkemään.
En tiedä mitä hain postauksella, kenties kuuntelijaa.
En ole koskaan kirjoittanut, saati puhunut asiasta näin suoraan, ja tuntui hyvältä avautua.
Mikäli jollain tulee mieleen mikä minua voisi vaivata, arvauksia saa heittää.
Olen rv 34 raskaana, odotan toista lastani.
Aiemman raskauteni aikana (synnytin 2v sitten) kärsin loppuvaiheessa masennuksen kaltaisista oireista. Itkuisuudesta, tuskaisuudesta, unettomuudesta.
Lapsen synnyttyä virkistyin välittömästi. En tarvinnut unta, imetin häntä tunnin välein öin ja päivin, eikä se haitannut minua. Vauva nukkui vuorokauden pisimmät unensa (4-5h) aina klo 07 ->, mutta en olisi voinut kuvitellakaan käyväni tuolloin itse nukkumaan. Vauvan nukkuessa siivosin, kokkasin, pesin pyykkiä, silitin, lähdin vaunulenkille tms. Koti hohti puhtauttaan, ja ihmiset ihmettelivät energisyyttäni pienen vauvan äitinä.
Minulle oli tärkeää hoitaa lapsi yksin, ja vastata tämän itkuun välittömästi. Nukuimme perhepedissä, ja käytin paljon aikaa lukeakseni mm. vuorovaikutuksesta ja muusta lapsen kehitystä tukevasta.
Mieheni oli tuolloin isyysvapaalla viikon, mutta hän lähinnä nautti lomasta nukkumalla pitkään ja pelaamalla yöt pelikonettaan. Viikon jälkeen hän palasi töihin, sillä en tarvinnut apua missään.
Mies oli tyytyväinen energisyyteeni ja siihen, että tein kaiken yksin.
Kotitöistä tuli minulle valtavan tärkeitä, ja kaikenlainen järjestys niissä korostui. Mielialani muuttui alun euforian jälkeen jälleen itkuiseksi ja herkäksi, mutta en ollut silti väsynyt tai kokenut mitään negatiivisia tunteita vauvaa kohtaan.
Hän oli ihana, ja halusin taata hänelle parhaan mahdollisen hoivan.
Kulutin paljon aikaa pesemällä ja desinfioimalla kotia sekä vauvanhoitotarvikkeita, ja saatoin pitää lasta sylissä aina päiväunien ajan. Sitteriä tms en suostunut käyttämään, sillä olin lukenut ihokontaktin merkityksestä.
Puoliso etääntyi (etäännytin hänet), sillä en edes halunnut nähdä häntä silmissäni. Hän hoiti mielestäni lasta väärin, ja aiheutti minussa suurta turhautumista, ajoittain jopa vihaa.
Mielialani vaihteli tiuhaan, ja pelkkä hänen läsnäolonsa saattoi saada minut raivon partaalle.
Mietin mielessäni kaikkia tapoja päästä hänestä eroon, halusin vain että hän muuttaa pois ja jättää minut ja vauvani rauhaan. Toivoin että hän pettäisi, löytäisi uuden ja lähtisi.
Samaan aikaan kaiken ristiriitaisuuden keskellä olin valtavan onnellinen vauvasta, mutta sain jatkuvia itku- ja ahdistuskohtauksia. Luin baby bluesista, ja ajattelin sen kuuluvan asiaan. Edelleen nukuin minimaalisen vähän, enkä kokenut mitään tarvetta lepoon lapsen nukkuessa.
Mies oli tyytyväinen, häneltä ei vaadittu mitään. Kävi töissä, nukkui vapaapäivinä puoleenpäivään saakka ja pelasi yöt.
Neuvolassa en osannut asiasta kertoa, siellä kyseltiin lähinnä jaksamisesta ja kotitöistä. Kerroin jaksavani oikein hyvin, ja kotityötkin sujuivat leikiten. Terkkari kehui. Miestä ei edes odotettu käyneille mukaan, eikä hänen kokemustaan kysellyt kukaan.
Jossain vaiheessa kun mielialani alkoi olla jo todella reaktiivinen, soitin lääkäriin. Sain mietoa mielialalääkettä (varmistin sen sopivan imetyksen kanssa) ja ajoittainen, kohtauksittainen itkuisuus, ahdistus ja rajut mielialanvaihtelut tasoittuivat nopeasti.
Jossain vaiheessa suhde miehenkin parani, ja kykenin taas tuntemaan häntä kohtaan positiivisia tunteita.
Puhuimme asiasta jälkikäteen, ja koimme molemmat, että olin kärsinyt jostain mielialahäiriöstä. Soitin kuntamme mielenterveyshoitajalle, ja sain aneltua itselleni kaksi lyhyttä puhelinaikaa.
Halusin käydä asiaa läpi, sillä sen uusiutuminen pelotti minua.
Sairaanhoitaja ei pitänyt asiaa mitenkään huolestuttavana, olihan se mennyt jo ohi ja toimintakykyni pysynyt koko ajan erinomaisena. Jos kyse olisi ollut vakavasta masennuksesta, en olisi jaksanut välittää mikromuoveista ja ympäristömyrkyistä niin paljon, että valvoin pakonomaisesti asioita pohtiessa.
Noniin, eli kaikki hyvin. Kunnes tulin uudelleen raskaaksi, ehkäisystä huolimatta.
Tämän raskauden alussa vannotin miestä tarkkailemaan vointiani tiiviisti, ja olemaan hyvin herkästi yhteydessä esim. neuvolaan jos mitään vastaavaa oiretta ilmaantuisi. Mies suhtautui asiaan vakavasti, olihan hänelläkin tuoreessa muistissa se nukkumattomuus ja suoranainen viha, jota häntä kohtaan tunsin.
Pikkuhiljaa raskauden edetessä tuskaisuus ja itkuisuus palasivat.
Neuvolakäynnit ovat harvassa ja hyvin nopeita, enkä ole osannut koskaan vastata vointiini liittyviin kysymyksiin muuta kuin "Hyvä tai ihan hyvä. Ihan ok".
Mies ei ole tullut yhteenkään neuvolaan mukaan, eikä häneltä näin ollen ole mitään kysyttykään.
Nyt olen huomannut jälleen unen tarpeen vähenevän, mikä on tietysti toisaalta hyvä juttu. Teen paljon kotitöitä, ompelen, remontoin asuntoa, lenkkeilen ja touhuan taaperon kanssa. En tarvitse päiväunia, joita vielä keskiraskaudessa tarvitsin, vaan taaperon nukahdettua aloitan kaikenlaiset kotityöt.
Mies on iloinen saadessaan levätä paljon, häntä ei tarvita missään.
Mielialani vaihtelee paljon, mutta en onneksi koskaan hermostu uhmaavalle taaperolle. Järjestän hänelle paljon aktiviteettia kotona, ulkoilemme myös paljon.
Mies aiheuttaa minussa valtavaa suuttumusta ja vihaa, en voi sietää häntä silmissäni. Haluaisin hänen muuttavan pois, haluan keskittyä taaperoon ja uuteen ihanaan tulokkaaseeni.
Tiedän, että kaikki ei ole kunnossa. Eilen hermostuin mieheeni, ja koin valtavaa tarvetta lyödä häntä. En sitä kuitenkaan tehnyt, mutta tuo raivo hämmensi minut.
Tällä hetkellä koen pelkkää vihaa häntä kohtaan, ja sanoikin asiasta. Sanoin, etten voi sietää häntä.
Mies sanoi että mikäli asia on näin, hän muuttaa ensi tilassa pois.
Asia ei herätä minussa mitään tunteita.
Suurempia tunteita herättää kahvikupin jättämä rinkula tiskipöydällä, josta saan aivan ylimitoitetun raivarin.
Tiedän että kaikki ei ole hyvin, eikä tällainen käytös tai tunnereaktiot ole normaalia.
En vaan tiedä mitä tehdä?
Neuvolassa asiasta tuntuu turhalta mainita, en kaipaa kotiapua tai lastenhoitajaa, jota sieltä usein tarjotaan.
Toisaalta en myöskään ole masentunut, sillä virtaa piisaa loputtomiin. Voisin painaa töitä vaikka nukkumatta, vaikka välillä romahdan hetkeksi itkemään.
En tiedä mitä hain postauksella, kenties kuuntelijaa.
En ole koskaan kirjoittanut, saati puhunut asiasta näin suoraan, ja tuntui hyvältä avautua.
Mikäli jollain tulee mieleen mikä minua voisi vaivata, arvauksia saa heittää.
