T
typerys
Vieras
Sanon jo etukäteen, että seuraa tyytymätöntä PMS:n vauhdittamaa kitinää joten se joka ei halua sellaista nyt lukea sulkekoon ketju NYT!
Olen 27-vuotias. Minulla on ylioppilastutkinto, mutta siinä se sitten onkin. Kotoa muutin pois 18-vuotiaana ja lukiota kävin päivätyön ohessa. Parikymppisenä sairastuin vakavaan masennukseen (tai siis sain diagnoosin, itse masennus oli ollut jo aiemmin), sairastin pahan syömishäriön, biletin kuin viimeistä päivää... Tämä oli sitä aikaa kun mun olisi pitänyt miettiä tulevaisuuttani ja hakeutua jatko-opintoihin...
Elämäni rakkaus seurasi alamäkeäni vierestä voimattomana (enhän minä ketään kuunnellut vaikka hän oli ainoa joka välitti). Kun lopulta aloin toipumaan masennuksesta ja samalla tajuamaan että tässä elämässä pitäisi varmaan olla joku suunnitelmakin niin huomasin olevani raskaana. Alkujärkytyksen jälkeen olimme asiasta iloisia. Olin 23-vuotias kun sain esikoiseni ja nyt meillä on kaksi lasta.
Olen ollut kotona esikoisen syntymästä asti. Olemme menossa naimisiin nyt heinäkuun lopussa ja sitten palaan töihin neljän vuoden kotona olon jälkeen. Siis samaan työpaikkaan jonka ohella kävin lukiota ja kärsin masennuksesta.
Olen toipunut, minulla on ihania lapsia ja mies jota rakastan suunnattomasti ja jonka tiedän seisovan rinnallani ne huonotkin ajat (kokemusta on). Mutta en ole saavuttanut mitään jota haluaisin lapsilleni ja miehelleni tarjota! Minulla on kokemusta tasan tästä yhdestä työstä, jossa ei etenemismahdollisuuksia juuri ole. Kuukausiliksani on lähes sama kuin lukiovuosina...
Ja vielä muutama vuosi sitten suunnitelin hakevani yliopistoon, valmistuvani, pääseväni unelmieni työhön ja kyllä, myös saavani palkkaa siitä! Tuntuu että olen tuominnut itseni ja perheeni elämään samassa köyhyydessä kuin olen itse lapsuuteni viettänyt... Miehen palkka nyt on parempi kuin omani ja hän on tällä hetkellä oppisopimuksella ja saa toivottavasti ihan hyvääkin palkkaa joskus tulevaisuudessa, mutta en ole ikinä ajatellut olevani miehen elätettävänä. Puhumattakaan, etten pidä nykyisestä työstäni.
Minulla oli suunnitelmia! Unelmia! Halusin lapsilleni parempaa. Ja vuosien masennus tuntuu pilanneen sen kaiken... Ei tästä nyt lähdetä niin vain opiskelemaan kun mieskin on melko pienituloinen, on asunnonmaksua, vakuutuksia ja herraties mitä....
Olen ihan hirveän pettynyt itseeni! Sen vain halusin sanoa. Odotin itseltäni parempaa!!
Olen 27-vuotias. Minulla on ylioppilastutkinto, mutta siinä se sitten onkin. Kotoa muutin pois 18-vuotiaana ja lukiota kävin päivätyön ohessa. Parikymppisenä sairastuin vakavaan masennukseen (tai siis sain diagnoosin, itse masennus oli ollut jo aiemmin), sairastin pahan syömishäriön, biletin kuin viimeistä päivää... Tämä oli sitä aikaa kun mun olisi pitänyt miettiä tulevaisuuttani ja hakeutua jatko-opintoihin...
Elämäni rakkaus seurasi alamäkeäni vierestä voimattomana (enhän minä ketään kuunnellut vaikka hän oli ainoa joka välitti). Kun lopulta aloin toipumaan masennuksesta ja samalla tajuamaan että tässä elämässä pitäisi varmaan olla joku suunnitelmakin niin huomasin olevani raskaana. Alkujärkytyksen jälkeen olimme asiasta iloisia. Olin 23-vuotias kun sain esikoiseni ja nyt meillä on kaksi lasta.
Olen ollut kotona esikoisen syntymästä asti. Olemme menossa naimisiin nyt heinäkuun lopussa ja sitten palaan töihin neljän vuoden kotona olon jälkeen. Siis samaan työpaikkaan jonka ohella kävin lukiota ja kärsin masennuksesta.
Olen toipunut, minulla on ihania lapsia ja mies jota rakastan suunnattomasti ja jonka tiedän seisovan rinnallani ne huonotkin ajat (kokemusta on). Mutta en ole saavuttanut mitään jota haluaisin lapsilleni ja miehelleni tarjota! Minulla on kokemusta tasan tästä yhdestä työstä, jossa ei etenemismahdollisuuksia juuri ole. Kuukausiliksani on lähes sama kuin lukiovuosina...
Ja vielä muutama vuosi sitten suunnitelin hakevani yliopistoon, valmistuvani, pääseväni unelmieni työhön ja kyllä, myös saavani palkkaa siitä! Tuntuu että olen tuominnut itseni ja perheeni elämään samassa köyhyydessä kuin olen itse lapsuuteni viettänyt... Miehen palkka nyt on parempi kuin omani ja hän on tällä hetkellä oppisopimuksella ja saa toivottavasti ihan hyvääkin palkkaa joskus tulevaisuudessa, mutta en ole ikinä ajatellut olevani miehen elätettävänä. Puhumattakaan, etten pidä nykyisestä työstäni.
Minulla oli suunnitelmia! Unelmia! Halusin lapsilleni parempaa. Ja vuosien masennus tuntuu pilanneen sen kaiken... Ei tästä nyt lähdetä niin vain opiskelemaan kun mieskin on melko pienituloinen, on asunnonmaksua, vakuutuksia ja herraties mitä....
Olen ihan hirveän pettynyt itseeni! Sen vain halusin sanoa. Odotin itseltäni parempaa!!
Mä lähdin pienipalkkaisena kahden lapsen yh:na työn ohessa vaihtamaan alaa, kun olin 38-vuotias. Siitäkin on jo toistakymmentä vuotta ja vielä pitäisi 15 vuotta pakertaa töissä ennenkuin alkaa juosta vanhuuseläke. Jos alkaa silloinkaan. 
Ja sinulla on mies! Ja työpaikka mihin mennä! Ei pidä aina tavoitella sitä kultalusikkaa persieensä. Masennuksestasi huolimatta sinulla on nuo kaikki! Olisin todella kiitollinen jos mieheni jaksaisi tuonaisina hetkinä minun rinnalla, mutta saa olla kiitollinen että on terve.
Ajattelin että tämä alkoi siitä kun viisi vuotta nuorempi siskoni sai juuri kirjeen että on hyväksytty yliopistoon. Olen toki hirveän iloinen hänen puolestaan ja samalla tajusin kuinka erilaiselta hänen tulevaisuutensa näyttää kuin mitä omani tuossa iässä. Tai nyt. Tuossa iässä minä elin kuin viimeistä päivää (ja monesti luulin eläväni viimeistä päivää) ja jätin tekemättä joitain valintoja joita olisi tuolloin pitänyt tehdä. Kadun sitä ihan hirveästi.