M
"Minni"
Vieras
Ei tässä ihmeempiä, muuta kuin lapsella ihan hirveä uhma. Ja niin näyttäis olevan isällänikin. Lapsen uhmailun vielä kestäisin, mut isältä on alkanut tulla ihme kommentteja nyt viime aikoina. En tiedä mikä sitä vaivaa, liekö vaan vanhuus. Meillä on ollut isän kanssa aina tosi läheiset välit ja ollaan luonteiltamme suht samanlaisia. No nyt isä on alkanut yhtäkkiä heittämään jotain ihme juttuja, jossa arvostelee mua äitinä ja kasvattajana. Sanoo esim. et "Ja sun pitäs lapsi kasvattaa, ei tuu mitään." En tiedä, se on jotenkin ihmeen kireä nykyään useammin ja just kun oma lapsi on jotain riehunut uhmapäissään ni sit tulee tollasia kommentteja ja joskus muulloinkin kun on joku stressaava tilanne. Sit jälkeenpäin se saattaa kuitenkin sanoa, et mä hoidan kyl lapseni uhman just oikein jne.
Mun mielestä isän kommentit on tosi epäreiluja. Olen itse aika herkkä, joskus liiankin ja tollaset jutut, etenkin omalta isältä saa mielen tosi kurjaksi. Äitiyttäni en epäile, tiedän et olen tarpeeksi hyvä vaik huonompiakin päiviä joskus on, jolloin sisäinen zeniläisyys on pahasti hukassa. Harmittaa vaan, kun tuntuu et ei voi enää samalla tavalla olla tekemisissä omien vanhempien kanssa. Jotenkin ne on aina ollut tuki ja turva, ja nyt tuntuu etten enää voi turvautua niihin. En syytä vanhempiani, tiedän että näin käy, vanhemmat vanhenee ja mun pitää alkaa huolehtimaan niistä. Jotenkin vaan tuntuu niin pahalta. Tämän myötä tajusin myös et mulla ei hirveästi ole sellasia tukipilari-ihmisiä elämässäni, vaikka on siskoo, veljee ja ystäviä. Mut jotenkin on kaikista vähän etääntynyt. En mä muihin ole uskaltanut tukeutua kun on ollut vaikeampaa kuin vanhempiini.
No tää ei nyt ollut mitään mullistavaa, on kurjempia asioita maailmassa ja muilla vaikeempaa ja niin päin pois. Halusin vaan purkaa tätä kurjaa mielialaa ja ois kiva kuulla muidenkin tuntemuksia omien vanhempien vanhenemisesta, joilla läheiset välit heihin yms.
Mun mielestä isän kommentit on tosi epäreiluja. Olen itse aika herkkä, joskus liiankin ja tollaset jutut, etenkin omalta isältä saa mielen tosi kurjaksi. Äitiyttäni en epäile, tiedän et olen tarpeeksi hyvä vaik huonompiakin päiviä joskus on, jolloin sisäinen zeniläisyys on pahasti hukassa. Harmittaa vaan, kun tuntuu et ei voi enää samalla tavalla olla tekemisissä omien vanhempien kanssa. Jotenkin ne on aina ollut tuki ja turva, ja nyt tuntuu etten enää voi turvautua niihin. En syytä vanhempiani, tiedän että näin käy, vanhemmat vanhenee ja mun pitää alkaa huolehtimaan niistä. Jotenkin vaan tuntuu niin pahalta. Tämän myötä tajusin myös et mulla ei hirveästi ole sellasia tukipilari-ihmisiä elämässäni, vaikka on siskoo, veljee ja ystäviä. Mut jotenkin on kaikista vähän etääntynyt. En mä muihin ole uskaltanut tukeutua kun on ollut vaikeampaa kuin vanhempiini.
No tää ei nyt ollut mitään mullistavaa, on kurjempia asioita maailmassa ja muilla vaikeempaa ja niin päin pois. Halusin vaan purkaa tätä kurjaa mielialaa ja ois kiva kuulla muidenkin tuntemuksia omien vanhempien vanhenemisesta, joilla läheiset välit heihin yms.
