N
nimetönnä
Vieras
Joo, heti alkuun täytyy sanoa että on huono päivä ja täytyy vähän jupista ja kun ei ole ketään kenelle sen tekisin teen sen tänne 
lukekaa siis jotka jaksatte....
Meillä siis sellainen tilanne että esikoinen on nyt 13kk ja pikku kakkosen laskettu aika on helmikuun alussa. Alkumetreillä siis mennään, mutta muistot viime odotuksesta pukkaa mieleen;
Aluksi oli vähän ärsyttävääkin kun kaikki asiasta tietävät kyselivät ylenpalttisen paljon ja tarkasti kuulumisia ja vointia. Kun siihen sitten tottui, alkoi se tuntua ihan mukavalta. Noh, tämähän loppui sitten laitoksella - vauva oli syntynyt ja kaikki olivat kiinnostuneita hänestä. En tosiaan muista kenenkään edes kysyneen vointiani ja tämä tuntui jokseenkin tylsältä kun olin jo ehtinyt tottua muuhun. Kaiken huippu oli pahimmassa yösyönti vaiheessa se kun anoppi saunassa alkoi huolehtia mieheni eli poikansa jaksamisesta, vaikutti kuulemma väsyneeltä.... vaikka saikin nukkua kaikki yöt eikä yleensä edes ehtinyt herätä ennen kuin otin lapsen syömään. Mutta käyhän mieheni töissä (ikään kuin se ottaisi jotenkin enemmän voimille kun on lapsi vaikkei tarvitsisikaan yöllä valvoa).
Nyt toisella kierroksella ollaan jo kerrottu vanhemmille uudesta tulokkaasta. Suhtautminen oli ihan toista kuin esikon aikana. Lähinnä neutraali jaa, no teitä on sitten kohta neljä - mitähän sitä laittais tänään ruuaksi?
Eikä asiasta ole sen koomin puhuttu. Tosi omituista. Ikään kuin en olisi yhtä raskaana nyt kuin esikoisen kanssa. Niille tulee jo toinen, ei tässä nyt enään mitään erikoista ole tai jotain... Kuitenkin omat tunteet on ihan yhtä sekavat eli siis iloiset ja huolestuneet yms kuin viimeksikin.
Kai tää tämmönen pohdiskelu johtuu osittain siitäkin että olen melko lailla unohtanut itseni ja omat tarpeeni yli vuodeksi ja nyt on sama edessä eikä kukaan enään edes huomaa minua - kuka muistaisi äitiä?
Ehkä juuri siksi on ollut mukavaa joskus tavata lapsettomia kavereita koska he ovat vielä aidosti kiinnostuneita kuulumisistani, ilman lapsia ja mahoja. Harmi vaan että nämä tapaamiset ovat tapahtuneet enimmäkseen ravintoloissa, joten jäävat varmaan hetkiseksi väliin (en pysty olemaan tupakansavuisissa tiloissa voimatta todellapahoin).
Nyt kaikki tietysti luulevat että olen joku tosi itsekeskeinen ihminen joka kiukuttelee kun ei saa huomiota... En ainakaan tunnusta olevani sellainen, vaikka myönnänkin että olisi todella mukavaa kuulla vaikka anopin kysyvän nyt 13kk jälkeen että miten voit tai mitä kuuluu? Tai edes että onneksi olkoon.
Huoh - onko kohtalotovereita?
lukekaa siis jotka jaksatte....Meillä siis sellainen tilanne että esikoinen on nyt 13kk ja pikku kakkosen laskettu aika on helmikuun alussa. Alkumetreillä siis mennään, mutta muistot viime odotuksesta pukkaa mieleen;
Aluksi oli vähän ärsyttävääkin kun kaikki asiasta tietävät kyselivät ylenpalttisen paljon ja tarkasti kuulumisia ja vointia. Kun siihen sitten tottui, alkoi se tuntua ihan mukavalta. Noh, tämähän loppui sitten laitoksella - vauva oli syntynyt ja kaikki olivat kiinnostuneita hänestä. En tosiaan muista kenenkään edes kysyneen vointiani ja tämä tuntui jokseenkin tylsältä kun olin jo ehtinyt tottua muuhun. Kaiken huippu oli pahimmassa yösyönti vaiheessa se kun anoppi saunassa alkoi huolehtia mieheni eli poikansa jaksamisesta, vaikutti kuulemma väsyneeltä.... vaikka saikin nukkua kaikki yöt eikä yleensä edes ehtinyt herätä ennen kuin otin lapsen syömään. Mutta käyhän mieheni töissä (ikään kuin se ottaisi jotenkin enemmän voimille kun on lapsi vaikkei tarvitsisikaan yöllä valvoa).
Nyt toisella kierroksella ollaan jo kerrottu vanhemmille uudesta tulokkaasta. Suhtautminen oli ihan toista kuin esikon aikana. Lähinnä neutraali jaa, no teitä on sitten kohta neljä - mitähän sitä laittais tänään ruuaksi?
Eikä asiasta ole sen koomin puhuttu. Tosi omituista. Ikään kuin en olisi yhtä raskaana nyt kuin esikoisen kanssa. Niille tulee jo toinen, ei tässä nyt enään mitään erikoista ole tai jotain... Kuitenkin omat tunteet on ihan yhtä sekavat eli siis iloiset ja huolestuneet yms kuin viimeksikin.
Kai tää tämmönen pohdiskelu johtuu osittain siitäkin että olen melko lailla unohtanut itseni ja omat tarpeeni yli vuodeksi ja nyt on sama edessä eikä kukaan enään edes huomaa minua - kuka muistaisi äitiä?
Ehkä juuri siksi on ollut mukavaa joskus tavata lapsettomia kavereita koska he ovat vielä aidosti kiinnostuneita kuulumisistani, ilman lapsia ja mahoja. Harmi vaan että nämä tapaamiset ovat tapahtuneet enimmäkseen ravintoloissa, joten jäävat varmaan hetkiseksi väliin (en pysty olemaan tupakansavuisissa tiloissa voimatta todellapahoin).
Nyt kaikki tietysti luulevat että olen joku tosi itsekeskeinen ihminen joka kiukuttelee kun ei saa huomiota... En ainakaan tunnusta olevani sellainen, vaikka myönnänkin että olisi todella mukavaa kuulla vaikka anopin kysyvän nyt 13kk jälkeen että miten voit tai mitä kuuluu? Tai edes että onneksi olkoon.
Huoh - onko kohtalotovereita?