Hae Anna.fi-sivustolta

Jutteletko

Viestiketju osiossa 'Ihmissuhteet' , käynnistäjänä Aikuinen, 14.11.2005.

  1. -s- Vierailija

    Kiitos Diogenes huolenpidostasi!

    Joulukiireet työn puolesta ovat taas pahimmillaan ja parhaimmillaan. Muutto meni jo lähes rutiinilla, ja taas kerran tein vakaan päätöksen vähentää tavaramäärää, maallisen omaisuuden perässä raahaaminen vie voimia.

    Meillä täällä pohjoisempana on ollut jo jonkin aikaa valkoinen maa vaikka lämpömittari sinnikkäästi plussan puolella makoileekin, aivan kuin luonto ei enää viitsisi antautua pakkaselle. Tupa näyttää kutsuvalta ja kodikkaalta, kyllä täällä kävijöitä on vaikka vieraskirja ei tarinoita pullistele eikä pullanmuruja pöydällä näy. Siistejä kulkijoita. Ehkä me kaikki istumme seinänvieruspenkeillä hipi hiljaa ja odotamme Diogeneksen joulutarinoita. Ainakin minä odotan! Sytytän siis kynttilän pöydälle ja ehkä pienen ulkoroihunkin laitan tuohon pihapolulle, joka minun mielikuvissani on jo saanut valkoisen lumivaipan peitokseen. Tulisijaan pinoan pilkkeet valmiiksi, tuohia sopivasti sytöiksi. Yhdellä tulitikulla se syttyy, ja antaa nopeasti lämpöä sille, joka pitempään haluaa viivähtää täällä, tuvan turvallisessa hämärässä.

    Nyt on hetki aikaa levätä, paneudun pitkäkseni puiselle penkille, koira ottaa oman paikkansa sen alta ja kiepsahtaa kerälle. Torkumme hetken, kuuntelemme hiljaisuutta, rauhoitumme. Kiireeseensä tukehtuva maailma ei meitä täällä häiritse.

    -s-
     
  2. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei taas!
    Huomenna sytytämme ensimmäisen kynttilän siitä neljän sarjasta, joka johdattaa meidät suureen juhlaan Jouluun.
    On aika avata tämän vuoden adventtikalenteri.
    Kerron nyt lyhyesti jutun juonen ja laitan varsinaisen kalenterijutun sitten seuraavaan viestiini.
    Pari vuotta sitten, tehdessämme nuorimman poikamme muuttoa löytyi vintiltä vanha ja nuhraantunut pahvilaatikko. Se oli kooltaan jotakin banaanilaatikon luokkaa ja painoi kuin raato niinkuin täälläpäin on tapana sanoa.
    Kiinnostuin heti ja avasin lootan nähdäkseni mikä voisi olla niin painavaa tavaraa. Kannet avattuani löysin sieltä vanhoja koulukirjojani, mutta niitä oli vain päällä. Lopun laatikosta täyttivät kaikenlaiset irtopaperit ja vanhat vihkot. Edelleen kasaa penkoessani huomasin, että sieltä löytyi kouluaikaisia piirustuksia ja kirjoituksia. Siis kaikki minun tekeleitäni. Jutut olivat yleensä lyhyitä, korkeintaan viiden sivun mittaisia, eikä niissä useinmiten ollut paljon mitään tolkkua muutenkaan. Löytyi kuitenkin jokunen poikkeuskin.
    Ja tämä nyt akava kertomus mummoni siirapinkeitosta oli yksi niitä. Olin sen alkujaan kirjoittanut jonkinlaisessa penikkatautisessa kapinavaiheessa, sillä ensinnäkin olin raiskannut Suomen kieltä niin estottomasti, että oikein hävetti sitä lukiessa. Toiseksi itse tarinakin oli kirjoitettu todella halventavaan ja ivalliseen tyyliin.
    Näistä seikoista johtiuu, että minun oli ihan pakko muokata se aikuisen ihmisen luettavaksi. Oikeastaan en joutunut itse tekstiä muuttelemaan paljoakaan, jouduin vain karsimaan sieltä pois kaiken negatiivisen.
    Sain aikaiseksi mielestäni varsin leppoisan kuvauksen tuosta tapauksesta. Luulen, etten tänä päivänä pystyisi yhtään parempaan, mitä silloin joskus vuosikymmeniä sitten.
     
  3. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Kun mummoni siirappia keitti
    En enää muista, mikä oli vuosi, mutta joku kuusikymmenluvun alkuvuosi se oli. Mummoni oli tällainen omillaan toimeentuleva ihminen, hänen ei juurikaan nähty kyläkaupan ovensaranoita kuluttavan. Hän hallitsi monia taitoja, joista nykyisin kyllä tiedetään, mutta joita monikaan ei käytännössä enää hallitse. Hänen vuodenkiertoonsa kuului lähes jokaisena vuodenaikana jotakin tällaista pikku puuhailua, jonka tulokset huomasi vasta jonkin ajan kuluttua. Tällaiseen hän oli tottunut hoitaessaan emännyyttä melko nuorena leskeksi jäätyään ja nämä tavat seurasivat häntä siihen saakka kun hänen terveytensä sitten petti, hiukan alle yhdeksänkymmenen vuoden iässä.
    Hän aloitti joulun ensimmäiset valmistelut jo syyskuun puolella. Silloin hän teki perunajauhoja ja siirappia. Perunajauhoja hän tosin teki parikin kertaa vuodessa, mutta siirapin keitto kuului vain syksyisiin töihin.
    En tiedä, mistä hän aikoinaan sitä keitteli, mutta tuolloin meillä viljeltiin karjalle rehusokerijuurikasta. Varmaankin moni minun ikäiseni ja sitä hiukan vanhempi muistaa nuo valkoiset, oranssikuoriset makupalat. No, en nyt tässä muistele niitä sen enempää.
    Mummoni oli aina mukana, kun juurikassato korjattiin ja vei palkakseen ainaa säkillisen noita makeanmeheviä juuria.
    Tuona syksynä, jota tässä nyt muistelen, sain olla hänen apunaan koko työn ajan.
    En käynyt vielä koulua, joten minulla oli aikaa vaikka muille jakaa. En tiedä, oliko tarkoitus opettaa minulle tuo taito, mutta ainakaan tähän ikään mennessä en ole sitä itse kokeillut.
    Mutta palataampa itse asiaan.
    Syyskuinen aurinko tirkisteli silloin tällöin taivaalla ajelehtivan harmaan pilvipeiton rakosista. Oli tyyni ja hiukan lämpimännihkeä ilma. Koivut tien varsilla olivat jo saaneet kellertävän sävyn pukuihinsa. Vain kärrynpyörien ratina tiehen ja hevosen kavioiden tössähtely rikkoivat hiljaisuuden.Jo suurimmaksi osksi tyhjentyneiden viljapeltojen vaiheilla varikset pitibvät hiljaisia kokouksiaan puhelinlangoilla.
    Isäni myllykuorman päällä loikoillen lähestyin tuota uutta ja siksi hiukkasen jännittävältäkin tuntuvaa työmaata. Päästyämme perille katselin sieltä korkeuksistani, miten isäni mummon kanssa kantoi juurikassäkin saunalle. Kapusin alas kuormalta ja kipitin saunalle minkä lyhyistä kintuistani irti sain. Aikuiset juttelivat jotakin,mistä en ymmärtänyt mitään mutta kuuntelin kuitenkin kuin suuriakin salaisuuksia kerrottaessa. Sitten isä lähti jatkamaan matkaansa muistuttaen minua vielä siitä, etten saisi häiritä mummoa hänen tarkassa työssään.
    Mummo availi säkin sidettä suu tärkeän näköisesti mutruillen ja puheli jotakin kiukkuisesta säkinsitojasta, joka oli tehnyt niin visuja solmuja, ettei niitä tavallinen kuolevainen ikinä auki saisi. Minua nauratti hiukan muistellessani, miten mummo itse oli jokusta päivää aikaisemmin säkin sitonut, puhellen silloin, että kun akkaväki sitoo säkinsuun, saa sen sitoa seitsemän kertaa matkan aikana uudelleen.
    Kun säkki lopulta aukesi, hän haki pari ämpärillistä vettä kaivolta, käski minun istua seinänvierusrahille ja nosti ämpärin viereeni. Itse hän istui viereeni ja jätti toisen ämpärin eteensä lattialle. Jostakin hän samalla sivalsi esiin pari varvuista sidottua patasutia, antoi toisen minulle ja käski minun huljutella ensin isommat mullat pois juurista, hän kyllä pesisi ne lopullisesti.
    Vähäisistä vuosistani huolimatta en ollut mikään heikko voimiltani. Silti nuo suuret juurenmöllikät tuppasivat lipsahtelemaan sormistani. Mummo sanoi silloin tällöin opettavaisen sanan ja ennenkuin säkki oli tyhjä, olin jo täysoppinut juurikkaanpesijä.
    Kun koko säkillinen epämääräisen multaista tavaraa oli saatu muuttumaan puhtaan oranssiksi, mummo kantoi sisään tukevasta pölkystä halkaistun rahin ja sen viereen puisen saavin. Sitten hän kehoitti minua hakemaan saunan nurkanpäähän isketyn hakokirveen. Sillä hän alkoi hakata juuria paloiksi. Muistan ihailleeni tuota nopeutta ja tarkkuutta, millä kirves heilui, samalla mieleen hiipi pelko siitä, että pian hän innostuu liikaa ja nappaa sormensa poikki. Turhaan pelkäsin. Mummo oli viettänyt melkoisen osan elämästään hakokirveen varrenjatkona, joten kirves osui aina juuri sinne minne pitikin.
    Siinä kirvestä heilutellessaan hän käski minun viritellä valkeet padan alle. Otin kirveen ja hakkasin kuivan kuusiklapin pieniksi tikuiksi. Ladoin ne pesään harvahkoon rasiin ja työnsin jokusia tuohenkäppyröitä niiden väliin. Sitten pesä täyteen klapeja ja … Jäin katselemaan kysyvästi mummoon, en nähnyt missään tulitikkuja. ”Eei poika, tulitikut maksaa, ei niitä turhanaikasesti kraapita. Haeppas tualta piisinpesästä hiili.” Mummo osoitti nurkassa jököttävää mustunutta peltiäyskäriä ja nyökkäsi hyväksyvästi lähtiessäni kipittämään tuvalle.
    Hetken tuhkaa kaiveltuani löysin vielä punaisena hohtavan hiilenmurenan. Kaivelin puulootasta muutamia kuivia tikkuja ja asettelin ne tuon onnettomalta vaikuttavan kipinän suojaksi. Sitten taas täyttä karkkua saunalle.
    Matkan aikana ilmavirta oli saanut ihmeitä aikaan, minulla oli saunalle tullessani ihka oikea elävä tuli. Mummon ohjeita noudattaen otin siitä sitten yhden palavan tikun, jolla sytytin pesään lataamani virit ja pian alkoi padan alta leijailla harmaata, pistävänkatkuista savua. Mummo nousi työltään sen verran, että avasi pellit. Samalla hän kiitteli minua hyvin onnistuneesta sytytyksestä.
    Seuraava tehtäväni oli hakea kaivolta vettä.
    Äskeisestä onnistumisestani oli itseluottamukseni kasvanut niin, että uskoin pystyväni tuomaan kaksikin ämpärillistä kerralla. Otin siis molemmat ämpärit mukaani lähtiessäni kaivolle. Huljuttelin kurat pois ämpärien pohjilta ja täytin ne puhtaalla vedellä. Siihen asti kaikki sujui kuin leikki vain.
    Mutta ottaessani ämpärien sankoihin kiinni ja yrittäessäni lähteä saunalle, huomasin ettei tästä näin mitään tulisi. Täysien ämpärien paino veti minua sen verran mutkalle, että pohjat osuivat maahan joka askeleella. Voi harmi, mikäs nyt avuksi. Siinä ällistellessäni sattui silmiini saunan nurkanpäiden väliin työnnetty korento. Tuollahan se homma onnistuukin, ajattelin ja hain kaivatun kalun. Sain ämpärien sangat asetelluksi korennon loviin ja kumarruin sen verran, että sain korennon niskani taakse. Ja sitten vain selkä suoraksi ja saunalle kuin ei mitään, kuvittelin.
    Todellisuudessa huojuin tuon taakkani alla epävarmana kuin vaivaisen onni tikun nokassa. Astuin ensi askeleen ja… Niin, löysin itseni nokiltani maasta kahden kaatuneen vesiämpärin välistä. En kai tainnut olla ihan kuiva itsekään. Sitäpaitsi oli korento kaatuessani lyönyt kipeästi takaraivooni.
    Harmista puhisten täytin toisen ämpärin, jaoin veden sitten molempiin ja asettelin korennon uudelleen kantovalmiiksi. Nyt taakka nousi paljon helpommin, mutta myöntää täytyy, että hengähdin pitkän helpotuksen huokaisun päästessäni kuormani kanssa saunalle ja mummon nostaessa korennon ämpäreineen pois niskaani likistämästä. Mummo hymyili jotensakin salaviisaan näköisenä tätä tehdessään.Sain sitten tehdä vielä toisen vesimatkan ennenkuin mummo oli tyytyväinen.
    Kun vettä oli tarpeeksi, alkoi mummo lappaa pataan pilkkomiaan juurikkaanpaloja. Samalla hän käski minun lisätä pökköä pesään.
    Kun juurikkaat olivat kaikki padassa ja padan alla roihusi iloinen tuli, huomasi mummo yhtäkkiä, miten hänellä alkoi kahvihammasta kolottaa.

    Menepäs laittaan piisiinkin valkee, mää jään tänne vähän ruakkoon paikkoja” hän kehoitti ja minähän menin. Löytyihän sieltä tuhkasta toinenkin kipinä ja kohtapuoliin roihusi piisissä iloinen valkea.

    Tässäpä tämä ensimmäinen osa, ensimmäinen luukku tämänvuotiseen adventtikalenteriin.
    Tämän pienen kertomuksen myötä kaikille mitä parasta ja antoisinta joulunalusaikaa!
     
  4. -s- Vierailija

  5. -s- Vierailija

    Eipä tainnut onnistua lahjan antaminen, ei riitä tekniset taidot, pahoittelen!
     
  6. -s- Vierailija

    Uusi yritys, Silkava Saija laulaa youtuben kautta:

     
  7. Maria Halonen Vierailija

    Kiitos Saija laulustasi. Onpa sinulla upea ääni. Video ja laulu yhdessä oli henkeä salpaavan kaunista.
     
  8. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Terve taas kaikille, tasapuolisesti!

    Kiitos,-S-, jouluisesta tervehdyksestäsi. Eiköhän siinä tullutkin sanotuksi kaikki, mitä ihminen pohjimmiltaan joululta toivoo. Kiitos, että muistutit meitä siitä heti näin joulunodotuksen alkuvaiheessa.

    Jumalan sanan valoa…
    … rauhaa päälle maan…

    Vajaa viikko sitten sain tyrmäävän uutisen, kun sisareni poikkesi kertomaan, että hänen vanhin poikansa oli kuollut, toisinsanoen tehnyt itsemurhan. Vain päivää sen jälkeen, kun oli täyttänyt neljäkymmentä vuotta.
    Suurin piirtein seitsemän vuotta sitten siskoni sai epileptisen kohtauksen lenkkipolullaan ja olisi kuollut hypotermiaan, jos ei eräs naapurikin olisi ollut lenkillä samalla polulla. Tarkemmissa tutkimuksissa löytyi päästä kasvain ja elinaikaa annettiin korkeintaan neljä vuotta. Sytostaatti- ja sädehoidot kuitenkin lopettivat kasvaimen kehityksen ja vaikka työt loppuivat ja terveys meni osittain, pääsi siskolikka taas jotenkin uudelleen elämään kiinni.

    Kaiken tämän jälkeen sitten vielä tämä… on ollut todella vaikeaa löytää sanoja hänelle…

    Mutta kuitenkin, elämän on jatkuttava, huomenna syttyy toinen kynttilä. Sytytän sen surulla, kaipauksella ja osanotolla.

    Huomenna myös avautuu toinen kalenteriluukku.
    Tuota huomista juttua kirjoittaessani jouduin pohtimaan aikaa ja sen kulumista, itseäni tätä kulkua seuraamassa.
    Haastetta oli lähinnä sen seikan ratkaisemisessa, mitä näistä kolmesta kerroksesta seuraisin.
    Olin elänyt tämän tapahtuman joskus neljän ja seitsemän ikävuoteni välillä, kirjoittanut sen muistiin kymmenen ja kolmentoista vuoden välillä ja nyt sitten olen jo yli kuusikymppinen.
    Sanavarastoni ja lauseenrakennustaitoni oli tuolloin ihan eri tasolla, mitä nyt.
    Kirjoittaako tässä nyt hiukan toisella kymmenellä oleva poika, vai kuusikymppinen mies, siinäpä pulma.
    Ratkaisin asian niin, että korjasin hiukan pahimpia kömmähdyksiä, mutta en yrittänytkään kirjoittaa niin kuin nyt olisn kirjoittanut. Ja sen kyllä huomaa ja saakin huomata.
    Mutta pitemmittä puheitta, tässä, olkaa hyvät!

    Mummon tullessa saunalta hohkasi hella jo lämpöään tupaan. Tullessaan hän toi ämpärillisen vettä, josta sitten mittasi pari kauhallista kahvipannuunsa. Istuin vain hiljaa seinustan penkillä ja katselin hänen rauhllista ja ikiaikaista liikkumistaan toimissa, jotka vuosikymmenet olivat muokanneet tutuiksi ja ilmeisesti myös niin varmoiksi, että ne suoritettaisiin samoin askelin vaikka unessa.
    Hyräillen hiljaksiin ja katkonaisesti jotakin, en oikein saanut selvää mitä, hän otti kaapista kahvipussin ja kaapin päältä kahvimyllyn. Näki että meneillään oli lähes pyhä toimitus, niin hartaasti hän siihen keskittyi. En huomannut, laskiko hän, montako papua myllyyn mittasi, vai oliko määrä muuten hänellä tiedossa, mutta pari papua hän myllyn torosta kaivoi takaisin pussiin. Myllyn kansi ja pussi suljettiin yhtä huolellisesti.
    Välillä hän pyörähti kohentamassa tulta hellassa, lisäsi pari kapulaa ja oli jo samantien kattamassa pöytää. Huomasin hämmästyksekseni, että minullekin katettiin samaan pöytään. Tavallisestihan vain aikuiset pääsivät siihen, me lapset saimme tyytyä ryystämään kahvimme, tai mitä nyt milloinkin, tiskipöydän vieressä. Tällainen arvonnousu sai tietysti minunlaiseni pahnanpohjimmaisen ihan häkellyksiin.
    Samassa pannu hellalla alkoi pitää tuota myöhemmin niin tutuksi tullutta kohinaansa, hiukan ennen veden kiehumista. Mummo keskeytti pöydän kattamisen ja istahti tuolille. Sitten hän otti myllyn pöydältä ja alkoi vääntää. Myllyn veivi kitisi ja pavut ratisivat murskaantuessan, ääniyhdistelmä, josta tuli jotenkin lämmin ja kotoinen olo. Ei siinä montaa veivin pyörähdystä tarvittu, kun pavut olivat muuttuneet hienoksi muruksi, jonka mummo kaatoi varovaisesti myllyn alla olevasta laatikosta pieneen äyskärin malliseen lusikkaan. Tuvan täytti hetkiseksi vastajauhetun kahvin tuoksu. Sitten mylly takaisin paikoilleen ja taas kärppänä hellan luo, missä kahvipannun nokasta puhalsi sakea höyrypilvi. Hän veti pannun hellan reunalle ja odotteli hetken, että se lakkasi kiehumasta. Sitten hän varoen ja suurella kunnioituksella varisti jauhamansa kahvin pannuun.
    Hän ei laittanut kantta pannun päälle työntäessään sen vielä kuumalle levylle. Kun vesi kiehahti uudestaan, hän veti pannun taas pois ja laittoi kannen sitten vasta. En oikein ymmärtänyt tuon rituaaliksi luulemani tempun merkitystä, mutta ei se minua jäänyt sen pitempään askarruttamaankaan.
    Hän otti seinältä pannunalusen pöydälle ja nosti pannun selkiämään sen päälle. Siinä kahvin selkiämistä odotellessa ja katsellessani, miten mummoni jatkoi pöydän kattamista muistelin tuon pannunalusen tarinaa.
    Se nimittäin oli minun tekemäni.
    Meillä ei juurikaan tehty halkoja metsässä vaan puut tuotiin pitkänä kotiin ja pätkittiin ja halottiin tuossa huhti- toukokuun vaihteen kahtapuolta. Edellisvuonna kun puita katkottiin pyysin isääni sahaamaan jokusista isoimmista puista kiekkoja. Isä ei ihan heti lämmennyt moiselle ajatukselle, mutta jokusen kerran manguttuani hän murahti jotakin siihen tapaan, ettää joo, teet heittistä sitten vaikka pannunalusia. Sain sitten jonkinlaisen kasan kiekkoja ja isäni sai jatkaa työtään rauhassa, vaikka kyllä hyvin tiesikin, että keksisin kiekoille kyllä parempiakin käyttötäpoja kuin jotkut tylsät pannunaluset. Ja kyllähän minä keksinkin.
    Mutta jokusia pannunalusiakin tein, kuten juuri nyt tämänkin, jonka mummo juuri oli nostanut pöydälle.
    En enää jaksa muistaa, montako kiekkoa tuhrasin ja montako haavaa sain sormiini ennenkuin tuo ympyrän sisään veistetty oksatähti sai muotonsa. Sen tiedän, ettei se ihan vielä kolmannellakaan kerralla onnistunut.
    Mutta mitäs siitä, nyt tuo alunen kuitenkin oli siinä, tehtäväänsä toimittamassa.
    Mummo ehti siinä kahvin selkiämistä odotellessaan vielä täyttää suuren emalivadin vedellä ja nostaa sen hellan jälkilämmölle kuumenemaan. Sitten hän istahti pöydän ääreen ja kaatoi kahvia kuppeihin. En oikein vieläkään uskonut saavani tulla ”aikuisten pöytään”, vasta mummon erikseen käskettyä tulin ja otin paikkani.

    Sualanej ja sakkee, se o köyhäm makkee”, totesi mummo ykskantaan varauttaessaan jokusen suolarakeen kahvikuppiinsa. Ilmeisesti hän ei katsonut minun kuuluvan köyhien joukkoon, koskapa minun kuppiini hän pudotti pari murenaa sokeria.
    Hämmentelin siinä pikkuhiljaa kahviani saadakseni sen jäähtymään, mummon mielestä taas kahvi oli silloin parhaimmillaan, kun se toisessa laidassa kuppia vielä kiehui. Ei siinä juuri puheltu, mummo oli ottanut kahvipannun tyhjentämisen ihan sydämenasiakseen ja minulla taas oli täysi työ saada tuo yksikin kupillinen jäähtymään sen verran, että sain sen kurkustani alas.
    Mutta tunnelma oli jotakin aivan ennenkokematonta.
    Pikkuhiljaa laskuaan tekevä syyspäivän aurinko heitti tuon tummuneen tuvan seinälle haalean valoläikän, seinällä raksuttti vanha käkikello, kukkuen aina puolen tunnin välein. Muurin otsalla kehräsi mummon vanha kissa, Kokomailma nimeltään, silmät ummessa ja viikset lurpallaan. Se oli vanha, paljon minua vanhempi, äkäisenoloinen kolli.
    Nimensä se oli saanut tädeiltäni. Silloin vielä, kun mummo hoiti emännyyttään, hänellä oli tapana aina ennen navetalle menoaan hakea riihisuulista kopallinen kuivikeolkia. Olkikoppa oli suuri kantokoppa, (nimi siis johtui kantamisesta, ei kannoista) hiukan toista metriä suustaan ja puolisentoista metriä syvä.
    Tuo samainen kolli oli havainnut riihen hyväksi saalistusalueeksi joten se viihtyi siellä yöt ja päivät. Mutta kun mummoni tuli hakemaan olkia, se tiesi, vähän ajan päästä saavansa maitotilkan. Siispä se hyppäsi aina mummon kuorman päälle ja sai siten vapaan kyydin navetalle.
    Kuormansa kanssa tallustellessaan mummo hyräili usein virttä Koko mailma iloit mahtaa… Siitä hänen tyttärensä sitten väänsivät heti, että kyse oli tuosta laiskasta kissanrötväkkeestä. Ja mikäs siinä, olihan siinä yhdelle laiskalle kollille nimeä kerrakseeen.
    Iltapäivän torkkutunnelma katkesi kuitenkin kuin veitsellä leikaten mummon saatua kahvinsa juoduksi. Hän pyörähteli sinne ja tänne, yks kaks oli pöytä siistitty ja kupit tiskattu ja aseteltu kuivumaan. Ja samassa mummo oli jo sitomassa liinaansa ja työntymässä ovesta ulos.
    Taivas oli melkein selinnyt, vähitellen metsän reunaa kohti liukuva aurinko loi omituisen sinipunervaa valoaan saaden vähitellen syksyn väreihin pukeutuvan maiseman liekehtimään vallan hurjissa sävyissä. Tätä värien vääristynyttä leikkiä ihmetellessäni mummo oli jo ehtinyt saunalle. Saman tien hän jo pyörähti takaisin ulos ovesta ja huui minulle, että puut ovat loppu pidähän kiirutta.
    Vaikka olisikin ollut mukava katsella luonnon järjestämää ilotulitusta pitempäänkin, oli työ sentään hoidettava pois ensin. Siispä meninkin liiterin kautta ja toin sylyksen klapeja tullessani saunalle.
    Astuessani sisään saunan täytti sakea ja makea höyru, joka kätki siellä jossakin patansa vaiheilla häärivän mummon suojiinsa.
     
  9. -s- Vierailija

    D, sinulle ja sisarellesi osanotto suruun. Voi hyvänen aika!

    Elämä ja kuolema, toisiinsa kietoutuneet, ikuinen taistelupari maan päällä. Liian usein tuo taistelu, joka käydään ihmisen sielussa, jää täysin piiloon, ja seurauksena voi olla lähtö oman käden kautta ilman ensimmäistäkään läheisille suunnattua avun pyyntöä.

    Jäljelle jäävien on jaksettava elää. Sanat ovat silta ihmisten välillä, sitä siltaa pitkin toinen voi tulla avuksi kun omat keinot loppuu. Jatketaan juttelemista.

    -s-
     
  10. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei!
    Kiitos, -S-, noista sanoistasi!
    Sanat ovat todellakin silta, kädenojennus matkojenkin päästä.

    Tämä ikävä tapaus ei tullut niinsanotusti puskista, pikemminkin kyseessä oli systeemin hutilointi. Taustalla jo jonkin aikaa vaivannut työuupumus ja sen kehittyminen masennukseksi.
    Kaveri lähetettiin kiireellisenä saamaan hoitoa, aloitettiin lääkitys ja varoitettiin, että seuraavat pari viikkoa on sitten kovaa alamäkeä.
    Sitten kotiin. Puolisentoista viikkoa, sitten masennus meni yli voimien, mutta ei ollut resursseja ottaa kaveria sisään, käskettiin vain lisätä lääkeannosta. Pari päivää ja kaikki oli ohi.

    Tiedän kokemuksesta, että siellä alkoi uusi ajanlasku tuosta päivästä.
    Itse samantapaisen kuvion läpikäyneenä tiedän, että menetys tässä vaiheessa tuntuu suuremmalta, mitä ihmisjärjellä voi tajuta. Ja lisäksi siltä, ettei enää koskaan voi iloita samoista asioista, mitkä ennen tuota tapahtumaa toivat iloa ja onnea elämään.
    Yli kaksi vuosikymmentä on minullakin jo ehtinyt kulumaan ennenkuin olen vähitellen tajunnut, ettei se ollut pelkästään menetys.
    Olen saanut sinä aikana vähitellen huomata, miten tunne-elämäni on syventynyt, tasapainottunut. Miten luottamus johonkin suurempaan on palannut tai oikeastaan astunut entisen itseluottamukseni rinnalle.
    Enää en kuvittele selviäväni mistään yksin, voin vain yrittää parhaani ja uskoa, että joku muu huolehtii lopusta.
    Totta kai olen järkyttynyt ja suren, mutta en ole epätoivoinen.
    Uskon, että pystyn olemaan heille juuri se tuki, joka heiltä muuten puuttuisi, en yritäkään yhtään enempää.

    Muuten, -S-, tuo sinun laulutervehdyksesi oli todellakin vaikuttava, jotenkin rauhoittava. Olen kuunnellut ja katsellut sen jokuseen kertaan ja jos en joskus lapsuuteni aikana olisi kadottanut kykyäni itkeä, olisin varmasti itkenyt, joka kerta, ilosta.
    Mutta elelläänhän ihmisiksi kun on tuo joulukin tulossa!
    Ja miksei muutenkin!
     
  11. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei taas kaikille!

    Voitteko kuvitella, täällä on lunta. Lähes kymmenen senttiä. Ollut jo kohta viikon verran. Mitä siitä, että se on täysin sulan maan päällä, eikä näinollen tule kauaa pysymään, mutta sääennusteiden mukaan näyttää siltä, ettei se jouluksi ehdi pois sulaa.
    Tosiaan, ensi viikko on jo jouluviikko, kylläpä aika kuluu nopeasti. Tulevaa jouluani tulee sävyttämään suru. Mutta se on silti myös uuden syntymän, toivon ja ilon juhla.
    Kuolema, suru kuuluu elämään, toivo kantaa yli surun vuosien. Ilo on todellista surunkin keskellä, kun se pohjautuu uskoon ja toivoon.
    Tämän elämä on minulle opettanut. Ehkä siinä ei ole oppia riittävästi joidenkin mielestä, mutta minulle siinä on ollut ihan tarpeeksi.
    Näitä miettien taitoin tuolta polun varresta pienen kuusennäreen ja toin sen tupaan. Jokainen tuvassa poikkeava voi sitten ripustaa sen oksille haluamansalisia koristeita. Vain latvatähti on se sama ja vanha, ystävyyden, välittämisen, rakkauden ja toivon tihentymä.
    Huomenna syttyy myös kolmas kynttilä. Loistakoon se ja lämmittäköön meitä kaikkia.
    Huomenna avataan myös kalenterimme kolmas luukku. Tarina jatkuu.
    Tässä, olkaa hyvät!

    Mummo sekoitteli pataa hiljaksiin pitkällä lavanteella puhellen, että kyä tää tästä viälä iloks muuttuu. Saman tien hän käski lisätä pari kalikkaa padan alle. Tein työtä käskettyä ja mummo totesi, että on aika hakea prässikalut valmiiksi. En ollut ollenkaan selvillä, mitä sellaiset mahtoivat olla, joten olin kärppänä ulkona hänen perässään. Saunan seinälle, vanhojen luokanpaininpuiden tappeihin oli ripustettu puinen laatikontapainen, kuin mielettömän suuri juustokehä. Sen alapuolella, alimpien tappien varassa lepäsi pitkä ja tukeva korento.
    Mummo katseli niitä vähän aikaa kuin jotakin arvioiden. Sen kummempia puhelematta hän kuitenkin otti kehän seinältä ja vei sen saunalle. Siellä hän asetteli saavin jonkin matkaa sinästä ja kehän sen päälle. Nyt vasta huomasin, miten ne oli aikoinaan sovitettu toisiinsa sopiviksi.
    En ollut myös huomannut, että kehän sisällä oli tukevasta lankusta koottu levy, joka oli kooltaan juuri sopiva mahtuakseen kehään ja liikkuakseen siellä pystysuunnassa. Levyn mummo nosti seinänvieruspenkille ja haki ulkoa pyykkinarun virkaa toimittavalta köydeltä ison rohtimisen raidin. Sen hän asetteli huolellisesti kehän päälle ja sisään.
    Mummo otti taas lavanteensa ja nosti sillä juurikkaan palasia vasten padan laitaa. Tukevalla, pitkävartisella kauhalla hän paineli paloja padan laitaa vasten arvioiden niiden pehmiämistä.
    Ulkona alkoi jo hämärä laskeutua, kun mummo lopultakin oli keitokseensa tyytyväinen.
    Hän haki seinähirren rakoseen työnnetyn ison puuäyskärin ja alkoi nostella sillä kypsiä juurikkaanpaloja kehään. Vasta nyt huomasin senkin, että kehän alareunassa oli rakoja, joista kuuma sokeriliemi alkoi liristä pikkuhiljaa saaviin. Sauna täyttyi taas höyrystä, joka oli niin sakeaa, ettei parin seinällä roikkuvan myrskylyhdyn valo pystynyt sitä läpäisemään kuin sen verran, että näki vaivoin käsivarren mitan eteensä.
    Saatuaan kehän täyteen mummo taitteli raidin reunat huolelliseti sen päälle ja otti seinänvieruspenkiltä sinne aikaisemmin nostamansa levyn. Sen hän asetteli tarkoin kohdalleen ja painoi varmuudeksi hiukan, että näki sen todellakin olevan paikoillaan.
    Tärkeän näköisenä hän haki nyt korennon ja asetteli sen toisen pään seinähirteen koverrettuun syvennykseen. Jostakin hän myös taikoi esiin kiilapäiseksi veistetyn pölkynpätkän. Sen hän asetti kehän kannelle ja nosti korennon sen päälle.
    Nyt alkoi jo minullekin selvitä, mitä tässä oltiin tekemässä. Mummo painoi korennon päätä alaspäin ja kehän alalaidasta alkoi tulla nestettä vallan virtanaan. Painettuaan aikansa mummo veti rahin korennon alle ja käski minun nousta sille aseisomaan. Tein työtä käskettyä ja seuraava komento oli istua korennon päähän. Se tuntui ensin aluksi huteralta istumapaikalta, mutta pian siihen tottui. Mummo haki vielä kaivolta pari vesiämpärillistä, jotka pujotti korennon nokkaan riippumaan.
    Korento laski vähitellen ja sitä mukaa hiljeni nesteen lirinäkin saaviin. Kun nestettä tuli enää harvakseen tipahdellen, otti mummo ämpärit pois ja käski minutkin alas korkealta virkapaikaltani. Sitten hän purki prässin ja nosti raidin prässin sisään puristuneen ”tiilen” päältä pois.
    Sitten hän täytti prässin uudelleen ja sama toimitus tehtiin taas , kunnes nesteen tulo taas loppui. Vielä riitti padasta kolmaskin täyttö, tosin se oli jo melko pieni edellisiin verrattuna. Nyt mummo ei käskenyt minua enää istumaan korennolle vaan pujotti ison saavin korvistaan korentoon. Sitten aloimme yhdessä kantaa vettä saaviin.
    Ulkona oli jo lähes pimeää, minä kompastelin vähän väliä ja olin ilmeisesti enemmän haitaksi kuin hyödyksi siinä touhussa. Mummo ei kuitenkaan käskenyt minuas pois, vaan puheli kaikenlaista mukavaa juttua siinä työnsä ohessa. Kun korento jo notkahteli vesisaavin painosta, arveli mummo sen jo riittävän lopun puristamiseen. Siinä lopputippoja vartoillessaan hän alkoi lappaa nestettä saavista pataan ja käski minun viritellä jo hiipuneen tulen uudestaan.
    Sitten kannoimme yhdessä liiteristä puita yön tarpeiksi. Mummo valikoi suuria ja ehkä siksi nihkeiksi jääneitä klapeja. Kertoili siinä, että kun pitää koko yö keittää ja hänkään ei jaksa enää öitä valvoa, pitää puitten palaa hitaasti ja tasaisesti. Ihmetellessäni, eikö keitosta sitten ollenkaan tarvitsisi vahtia yöllä hän vastasi kyllä käyvänsä pari kertaa lisäämässä puita ja katsomassa muutenkin, että kaikki on hyvin.
    Kävellessäni tuota lyhyttä matkaa saunalta tuvalle katselin sinisenmustaa yötaivasta, jota lukemattomat tähdet täplittivät. Kaiken sen höyryn ja kiireisen touhun jälkeen tuntui hyvältä antaa syksyisenkirpeän yöilman viilentää oloaan. Mummo kiirehti ohitseni kuin ei kaikkea tätä yllä näkyvää kauneutta olisi ollutkaan, mitäs hän, olihan hän sen kaiken ennenkin nähnyt, vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Ja oppinut, ettei sen tuijottelu ollut koskaan vatsaa täyttänyt. Turhaa ajanhaaskuuta siis. Mutta sopi kyllä tuollaisille keskenkasvuisille. Tuo vain häivähti mieleeni jonkin osan minusta tajutessa, miten mummo meni ohitseni itsekseen tuhahtaen.
    Tullessani tupaan mummo oli juuri laittamassa minulle jonkinlaista petintapaista seinänvieruspenkille. Istuin pöydän ääreen ja jäin mietteissäni katselemaan häntä ja hänen touhuiluaan.
    Hänen jo hiukan kumarainen olemuksensa, rauhalliset ja määrätietoiset liikeensä, kasvojen jotenkin ilmeetön ilme, kaikki se sai minut uskomaan, että hän oli elämässään kaiken oppinut. Ehkä se ei olisi jonkun mielestä paljon, mutta riitti silti hänelle täysin. Ehkäpä se oli juuri tuo kasvojen ja ryhdin yhteisvakutus, luulisin, joka antoi tunteen eletyn elämän kovuudesta ja vaikeuksista, jotka olivat jo jääneet taakse ajassa, mutta ehkä ei sittenkään ajatuksissa.
    Jotenkin vain tuntui, että hänestä huokui jonkinlainen karu ja peitelty ystävällisyys. Hän oli yhtäaikaa vaativa ja kohtuullinen, ehdoton, muttei tyly. Hiljainen, mutta selväsanainen. Ja kaiken takaa oli vielä aavisteltavissa äärimmäinen pahansisuisuus. Juuri se, millä mennään läpi vaikka harmaan kiven, jos niikseen tulee.
    Näitä miettiessäni oli mummo saanut petini laitetuksi ja siirtynyt laittelemaan jotkin iltapalan tapaista. Koko päivän lähes syömättä oleena minulla oli nälkä kuin sudella jouluaamuna. Pöydälle ilmaantui pieni puinen suolasilakka-astia, kannikka kuivattua kutunjuustoa, voirasia ja vartaasta taitettu kuiva ruisleipä. Palan painikkeeksi tuopillinen piimää. Ihme olisi, jos ei niillä eväillä nälkä lähtisi.

    Ensin nyrkkipyykille,” komensi mummo ja ammensi saavista vettä kuhmuiseen emalivatiin. Kun kädet oli huuhtaistu, istuimme kahta puolta pöytää ja aloimme tosissamme tehdä selvää sen antimista. Mummo osasi leivänteon salaisuudet, leipä oli kovaa, mutta mureaa ja maukasta. Nämäkin leivät oli leivottu joskus yli puoli vuotta sitten. Niillä oli ollut tarpeeksi aikaa kuivua. Mummo leipoi yleensä kaksi kertaa vuodessa. Muutaman viikon päästä olisi taas leipomisviikko, nyt syötiin kevättalvella leivottujen loppuja.
    Tukevan ilta-aterian jälkeen kallistuin tilapäiselle vuoteelleni, mummo sammutti valot ja hipsi kamariinsa nukkumaan.
    Olin ensi kertaa elämässäni pois kotoa. Väsymys painoi, mutta uni ei vain tahtonut tulla. Silmieni totuttua pimeään eroitin vastakkaisella seinällä pienen, neliruutuisen ikkuna-aukon. Sen takana erottui metsän musta sahalaita ja sen päällä kaistale mustaa tähtitaivasta.
    En pelännyt pimeää, en yksinäisyyttä, en sillä hetkellä mitään muutakaan. Olo oli lämmin ja turvallinen. Olin yksin. Sitähän minä olin koko ikäni ollut. Nyt, kun tunsin olevani todellisesti yksin, tuntui olo hyvältä ja levolliselta. Lähellä oli aikuinen ja kuitenkin hän oli jättänyt minut omaan rauhaani. Ymmärsikö hän minua vai halusiko hän vain olla yksin hänkin.
    Katselin öistä taivasta ja mietin koko vähäisen elämänkokemukseni voimalla asioita, joista en vielä voinut mitään ymmärtää. Vähitellen uni alkoi painaa silmäluomia, tähdet hiipivät aina vain lähemmäksi ja lähemmäksi, lopulta ympäröiden minut kovaan ja kylmään aavevaloonsa. Olin yksin, yksin miljoonien tähtien joukossa, yksi niistä. Ne eivät olleet kylmiä eivätkä kuumia. Eivät vihamielisiä eivätkä ystävällisiä. Ne vain olivat. Niin olin minäkin.
     
  12. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa teille kaikille!
    Viettäkää sitä kukin tavallanne, mutta iloiten!


    Ps.
    Sen viimeisen juttuni laitan, kunhan kerkiän. Koneen kanssa pikku takkuilua.
     
  13. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei!
    Ja leppoisaa joulunaikaa itse kullekin!
    Kuten tuossa jo vihjaisinkin, oli koneeni hiukan aikaa niinsanotusti joron jäljillä.
    Vaikka joulu jo varsinaisesti onkin ohi, näin nykyaikaisesti määriteltynä, jatkuu joulunaika vielä pitkästi toista viikkoa. Pahoittelen, että tämä viivästyi, mutta parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan. Vai oliko sen nyt milloinkaan. Väliäpä hällä tässä nyt kuitenkin tulee tämäm joulukalenterin viimeinen jakso.
    Sen mukana toivotan teille kaikille, ikään, rotuun, siviili- tai muuhun säätyyn, elikkä säädyttömyyteen tai palkkaluokkaan ynnä muuhun tyhjänpäiväiseen katsomatta mitä parhaimpa joulunajan päiviä ja entistäkin parempaa tulevaa vuotta!

    Aamulla heräsin mummon liikehdintään huoneessa. Hän viritteli tulta piisiin ja hyräili itsekseen jotakin , mistä en sen katkonaisuuden ja hiljaisuuden vuoksi saanut tolkkua, mutta joka silti toi mieleeni alkukesän kuulaan valon ja auringon lämmön. Siihen oli hyvä herätä.
    Nousin ylös, haukottelin ja kiskottelin silmiäni hieroen. Olin nukkunut alkuun päästyäni hyvin ja pitkään. Olo tuntui levänneeltä ja levolliselta, olihan edessä taas uusi päivä kaikkine uusine tapahtumiseen. Ehkä tänään saisin lopultakin tietää, miten se tahmeanmakea aine syntyisi, jota oli niin hankala saada tulemaan pullosta ulos.
    Rouskuttelin kuivaa ruisleipää, hörpin aina väliin kahvia ja mutustelin kuivatusta juustosta vuoltua lastua. Tiesin, ettei syömisestä edes puhuttaisi moniin tunteihin tämän jälkeen, joten nyt piti syödä kunnolla. Edessä olisi kai kiireinen ja raskaskin aamupäivä.
    Mummo jutteli siinä omiaan, muisteli entisiä aikoja, ei ainoina hyvinä, mutta kuitenkin jo elettyinä. Kun hän pääsi juttelun alkuun, ei siitä loppua tahtonut tullakaan. Jutut rönsyilivät melko hallitsemattomasti niin, että pienestä ja mitättömästä sirpinhionnasta saattoi kehittyä useamman pitäjän alueella asuneiden ihmisten elämänkulun kuvaus.
    Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa niin pitkille tarinoille, nyt oli kiire keittämään siirappia. Mummon kiirekin oli varsin verkkaista, ei hosuttu eikä huidottu vaan hommat tehtiin vain ripeästi ja järjestyksessä niin, ettei turhia askelia tullut.
    Kipitin mummon edeltä saunalle kuin isompaakin ihmettä katsomaan. Ei siellä mitään ihmeitä ollut yön aikana tapahtunut. Pata jökötti paikoillaan, hiljainen tuli pihisi sen alla ja koko tilan täytti makeahko tuoksu. Raotin padan kantta ja näin, miten neste siellä poreili hiljaksiin. Laitoin kannen uudelleen kiinni ja istahdin rahille odottelemaan mummoa.
    Jo krapahti ovella ja mummo astui sisään. Katsoin silmät pyöreinä vielä toisenkin kerran. Mummo oli tehnyt jonkinsorttisen muodonmuutoksen matkan varrella. Tavallisten vaatteidensa päälle hän oli vetänyt valkoisen kaavun. Se oli melko löysä muuten, mutta hiat ja ennenkaikkea kalvosimet olivat tiukan näköiset pitäen mummon käyttämän villatakin hiat visusti piilossa.
    Mummon ei tarvinnut kuin vihjaista, että minulla ei tästä lähtien ollut mitään asiaa padan läheisyyteen.
    Sensijaan minun tehtäväkseni tuli pitää huolta siitä, että mummolla riitti sopivaaa poltettavaa padan alle pantavaksi.
    Nyt, kun keitosta valvottiin koko ajan, piti tulenkin olla suurempi. Mummo sekoitteli pataa koko ajan jottei keitos olisi päässyt tarttumaan pohjaan ja palamaan.
    Vaikken päässytkään enää ihan lähelle, huomasin kyllä, miten nesteen pinta padassa laski vähitellen. Se oli jo aamulla kun sitä vilkaisin, huomattavasti edellisiltaa alempana.
    Ehdotin mummolle, että pitää kai tuoda lisää vettä pataan, ettei se vallan kuivahda. Mummo katsoi hiukan pitkään, naurahti ja selitti, että se juuri oli tarkoituskin. Vesi piti kiehuttaa mahdollisimman tarkkaan pois ja jäljelle jäisi nestemäinen sokeri, jota siirapiksi sanottiin.
    Olin kai jonkinverran epäuskoisen näköinen, koska mummo lisäsi vielä, että lopun keiton hän tekisi sitten tuvan piisillä.
    Ja minä kun olin kuvitellut, että siirappia tulisi koko padallinen.
    Taivas oli vetäytynyt pilveen, silloin tällöin tuli tuulen mukana jokunen vesitippakin. Saunalla oli kuitenkin tyyntä ja lämmintä. Mummo oli jo tuonut ison kattilan valmiiksi. Pian hän ottaisi kuupan ja lappaisi sillä jo melkoisen paksuksi muuttuneen nesteen siihen. Tuli padan alla oli jo hiipumaan päin.
    Pientä, puolenpäivän aikoihin pidettyä kahvitaukoa lukuunottamatta mummo oli häärinyt hiki päässä koko päivän. Nyt, illan jo vähitellen hämärtyessä hänen liikkensä olivat jo selvästi hitaampia ja kasvoillekin oli liimaantunut väsynyt, lähes ilmeetön naamio. Eipä hän ollut paljoa jokuseen tuntiin enää jaksanut puhuakaan.
    Lopulta hän sitten totesi vain ykskantaan, että eiköhän sen kyrötyksen lopultakin voi jo lopettaa, pistelläänpäs koko keitos kattilaan ja viedään tupaan.
    Katselin mummon lusikoidessa tahmeaa siirappia padan pohjalta. Se venyi ja vanui pitkiksi lasinkirkkaiksi siimoiksi joka kuupallisen pohjasta. Kun kuupalla ei enää saanut mitään, otti mummo puukapustan ja jatkoi sillä. Loput kaavittiin lehmänlavasta vuollulla kaapimella
    Ilta oli jo pimentynyt. Istuin tuon tilapäisen makuusijani vaiheilla ja ajattelin mennyttä kahta päivää. Isä tulisi pian kai hakemaan minua kotiin. Jostakin syystä se ei näiden päivien jälkeen tuntunut ollenkaan mukavalta ajatukselta. En kuitenkaan ilmaissut mitenkään mitä mielessäni liikkui, odottelin vain ja muistelin kaikkea sitä, mitä olin tänä aikana nähnyt ja oppinut. Minulle tuli olo, etten haluaisi ikinä unohtaa näitä päiviä mummon kanssa. Mietin, miten kauan ehtisi kulua siihen, että oppisin kirjoittamaan. Tuntui todella toivottoman pitkältä ajalta. Minun olisi pidettävä nämä päivät ja tunnelmat muistissani ties kuinka monta vuotta. Mutta sitten joskus…
    Syksy oli kulunut vähitellen. Päivät olivat lyhyitä ja hämäriä. Oli jo joulukuu. Jouluaaton aatto. Maa oli lähes kuukausi sitten jäätynty kovaksi koppuraksi, vedet olivat saaneet jäisen peiton talvea vastaan suojakseen. Sitten, jossakin vaiheessa oli tullut lunta, mennyt ja tullut taas. Nyt maa oli valkoinen, mutta ilma oli kovin lämmpimän oloinen ja suuria räntähiutaleita tipahteli verkkaisesti leijaillen alas.
    Olin jälleen mummon luona. Jollakin tapaa mielialaa kohotti sekin, ettei kysymyksessä ollut mikään ”karkoitus”, vaan mummo oli pyytänyt saada minut taas avukseen muutamaksi päiväksi. Tuntui hinolta saada olla avuksi. Mutta vielä hienommalta tuntui huomata, että apua myös arvostettiin. Tietysti minä kotonakin sain tehdä kaikenlaista, oli jopa pakkokin, mutta siellä olin aina vain se pienin ja huonoin ja tyhmin, se, joka ei ikinä osannut mitään eikä oppinut mitään. Puhumattakaan, että olisi ymmärtänyt mistään mitään.
    Mummo hääri mökissään omissa jouluvalmisteluissaan ja minä tein kasikenlaista pikku apua ulkotöissä. Pilkoin liiterissä halkoja klapeiksi, toin kutuille kuivikeolkia ja heiniä, hakkasin hakojakin välillä.
    Lyhyt ja hämärä aamupäivä kului kuin siivillä siinä touhutessa.
    Siinä puolenpäivän aikaan mummo tuli katsomaan, mitä olin saanut aikaiseksi. Oli kovin tyytyväinen, käski kahville ja jutteli, että kun täällä on jo näin valmista, voisin ehtoopäivällä hakea hänelle joulukuusen.
    Mummolla oli juuri piparkakkujen paisto meneillään, viimeinen pelillinen noita mehevänruskeita ja suorastaan taivaalliselta tuoksuvia, eri muotoisia herkkuja vedettiin uunista ihailtavakseni. Mummolla oli toisessa kädessä leipälapio ja toisessa vanha, paksu työrukkanen. Hän nosti pellin pöydän päähän jäähtymään. Katselin vesi kielellä vierestä, hänen nostellessaan niitä yksitellen suureen pahvilaatikkoon voipaperin päälle. Siellä oli jo useampi kerros, papereilla erotettuina. Mummo otti yhden, possun muotoisen ja ojensi sen minulle käskien maistelemaan työni tuloksia. Katsoin häntä ehkä hiukan hämillisen näköisenä ja hän selitti, että olithan sinä syksyllä ahkerasti siirappia keittelemässä, tässä nyt sitä sitten saat maistella, työsi tuloksia. Ja kyllähän se maistuikin, en ennen enkä sen jälkeenkään ole maistanut mitään maukkaampaa. Olinhan itse ollut tekemässä tätä. Tai mummo sai ainakin minut uskomaan niin.
    Tuvassa oli lämmintä ja tuoksui joululta. Istuimme pöydän vieressä mutustellen juuri uunista tullutta pullaa. Että se osasikin olla maukasta, mutta melkoisesta nälästäni huolimatta en kehdannut ahmia sitä, vaan maistelin vain hiljaksiin ja nautin siitä ja mummon leppoisasta jutustelusta. Siinä muun puheensa ohessa hän neuvoi, millaisen kuusen halusi ja mistäpäin sellaisen olisi mahdollista löytyä.
    Tallustelin joulukuisen hämärässä metsässä ja vedin nenääni märän metsä tuoksua. Puissa oli vähän lunta, mutta maa oli lähes vihreänä vielä. Aamupäivän räntäsade oli muuttunut tihkuiseksi vesisateeksi. Varoin koskemasta puihin ja oksiin , sillä jokainen liikahdus toi alas melkoisen loskasateen.
    Löysin sopivaksi luulemani kuusen ja pistin sen poikki parilla kirveen iskulla. Koetin ensin kantaa sitä, mutta eihän siitä mitään tullut. Otin siis tyvipäästä kiinni ja aloin vetää. Niin matka sujui melko mukavasti.
    Päästessäni perille huomasin, että isä oli jo tullut hakemaan minua. Hevonen seisoi mökin pihalla seurustellen pihlajassa keikkuvan harakan kanssa. Jätin kuusen nojalleen seinustalle ja mietin hetken, menisinkö sisään. Jotenkin tuntui vaikealta, olihan takana muutama työntäyteinen päivä. Sellaisia päivä, jolloin olin saanut onnistua lähes kaikessa. Olisin halunnut juosta metsään, piiloutua olkilatoon tai kuttulan pimeimpään nurkkaan, ihan mitä vain, saadakseni jäädä vielä tänne.
    Tiesin kuitenkin, että lähdettävä oli, en kuulunut tänne, kuuluin kotiin. Niin, sinne kuuluin, vaikka se ei aina niin hauskalta tuntunutkaan. Olin jo oppinut sen verran, että tiesin velvollisuudekseni olla voimieni ja kykyjeni mukaan avuksi, vaikkei siitä mitään kiitosta koskaan saisikaan.
    Astuessani ovesta sisään juttelivat isä ja mummo jotakin pöydän vieressä. Yllätykskseni lähinnä vanhin siskoistani istuskeli seinänvieruspenkillä ja hymyili minulle jotenkin salaviisaan näköisenä. Ilmeiseti hänellä oli jokin mukava juttu kerrottavana minulle. Taitaisi tästä sittenkin tulla hauska joulu.
     
  14. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Loppiaisilta.
    Tallustelen hiukan kiristyvässä pakkassäässä Tuvalle. Täällä on vallinnut koko joulun ajan todellinen joulurauha.
    Katson kuusta, jonka silloin ennen joulua toin. Uskoin ja toivoin sen saavan jouluksi koristeet ylleen, kiinnitin silloin vain tähden latvaan. Kuusi seisoo edelleen paikoilaan, ainoana koristeenaan latvassaan hohtava tähti.
    Se tähti, jonka me kaikki vuosien mittaan olemme kukin tavallamme saaneet hohtamaan. Siinä on osa meitä kaikkia, siksi se loistaa jokaiselle hiukan eri tavoin.
    Pöydällä palaa vielä -S-:n sytyttämä kynttilä. Se luo ympärilleen kehän, lämpöä, rauhaa ja toivoa. Uskoa tulevaan ja ymmärrystä menneeseen. Siinä se on loistasnut koko joulun ajan, muistutuksena kaikille, jotka sitä ovat käyneet katsomassa, suuresta ilon ja rakkauden sanomasta silloin joskus...
    Istun hetkiseksi pöydän ääreen ja katselen tuota puuta, kuusta, joka kuluneen joulun ajan on edustanut sitä symboliikkaa, mitä joulukuuseen yleensä liitty. Se on kaunis ihan sinänsäkin, vihreä, tukeva ja tuoksuva. Sen vihreiden neulasten peittämät oksat kurkoittavat edelleenkin kohti valoa. Tällä hetkellä se on minulle elämän, jatkuvuuden ja selviytymisen vertauskuva. Jos se olisi runsaasti koristeltu, tulisi siitä mieleen kaiken katoavan ja ajallisen rajallisuus.
    En missään nimessä pidä ajallisia ja katoavia asioita turhina. Ne ovat tarpeellisia meille, rajallisille. Vain, jos ne saavat liian suuren osan huomiostamme, jos heittäydymme elämään niiden ehdoilla, teemme virheen.
    Jeesuksellekin tuotiin aikoinaan ensilahjaksi pelkkää ajallista tavaraa. Tuskin kukaan pahastui moisesta. Sehän oli ajan ja kulttuurin tapa. Mutta Hän itse ei paljon maallisista piitannut. Vain sen verran, että kiinnitti oppilaittensa huomion jokapäiväisen työn tarpeellisuuteen.
    Mutta kun sekin meni liiallisuuksiin, Hän oli valmis kaatamaam rahanvaihtajien pöydät ja ajamaan heidät pois temppelistä.
    Eli Juicen sanoin:
    Lähti synttärisankari bileistään
    kun vieraat liikaa riehui.
    Rahamiehet vain riiteli tileistään
    ja aatteiden liput liehui.
    Tuskin tätä se Sankari tarkoitti
    kun se markkinat kirkosta karkoitti…

    Kun Juicen joululevy Kuusessa ollaan aikanaan ilmestyi ja tuo siteerattu Itäisten maiden viisaat miehet- kappale sen mukana, vetivät useimmat ”tosiuskovat” herneen nenäänsä. On aina vähintäänkin kiusallista kuulla totuus itsestään, hiukan samaan tapaan kuin se keisari uusine vaatteineen.
    Kuitenkin tuon levynsä sanoituksilla taiteilija oli kertonut sen ajan nuorille, heidän ymmärtämällään kielellä muutamista heidän pahan olonsa syistä.
    Tämä tuli mieleeni katsellessani tuota korutonta, vain latvatähden koristamaa joulupuuta.
    Nousen, irroitan tähden paikaltaan ja suljen sen takaisin Tuvan kirjan lehtien väliin. Siellä se on syntynyt, siellä sen pitää olla ja sieltä loistaa jokaiselle, joka kirjaa viitsii lueskella, sydämellä.
    Tiedän myös, että jossakin tuolla pilvipeitteen yläpuolella loistaa sama tähti, tämän kaksoispuoli. Sitä voivat katsella nekin, jotka eivät Tupaamme ole löytäneet tai siellä oloaan kotoisaksi tunteneet. Ja kuitenkin tuntevat jollakin tapaa samoin kuin me.
    Tämä tähti on kaikkien omaisuutta.
    Hyvät ystävät, joulu on mennyt, vuosikin vaihtunut. Edessä on matka uuden vuoden valoa kohti.
    Tuokoon tämä matka kaikille taittajilleen juuri sitä, mitä he eniten tarvitsevat. Vähemmäksi sitä, mitä he toivovat, luulevast tarvitsevansa.
    Antakoon tämä matka myös voimia kaikille, voimia elää todellakin, ei vain suorittaa elämää.
    Kynttilä Tuvan pöydällä on palanut loppuun, joulu on ohi.
    Suljen oven hiljaa perässäni ja toivon, että sen joku taas pian avaisi.
     
  15. -s- Vierailija

    Vuosi sitten juuri tähän aikaan oli kireä pakkanen, värjöttelimme ulkona palvelusta toimittaessamme sormet kohmeessa ja nenänpää punoittaen. Tänä vuonna värjöttelimme myös, mutta syynä oli vetinen räntä joka kasteli nopeasti kaikki ulos uskaltautuneet. Molempi pahempi. Lunta on aivan hirveästi, parkkipaikat kaupungissa toimivat lumen varastointipaikkoina siinä missä autojenkin. Sanoisin henkilökohtaisena mielipiteenäni, että pakkanen on parempi kuin tämä märkä, luihin ja ytimiin imeytyvä kohmeinen vesi.

    Uuden vuoden yönä pauketta kuunnellessani kelasin mielessäni mennyttä myrskyisää aikaa. Yllätyksekseni koin suurta kiitollisuutta, tajusin kirkkaasti kuinka upeita ihmisiä ympärilleni on suotu. Elämä ei ole ollut helppoa, aina on meneillään jonkinasteinen toipumisprosessi jostakin katastrofista, ja kun yksi onnettomuus jää taakse toinen tulee tilalle. Nämä rysäykset ovat kuitenkin tuoneet mukanaan hyvääkin: uusia ihmisiä elämääni. Olen saanut tukea ja apua yllättäviltä tahoilta juuri oikeaan aikaan, ja olen myös osannut itse olla tukena, mikä myös on suuren kiitoksen aihe. Olemme täällä toisiamme varten.

    Nyt juuri ovat voimat taas vähissä, aamuöiset pelot ovat vieneet minulta yöunet. Uskon kuitenkin, että pian helpottaa ja sinnittelen tämänkin yli - jos en omin voimin niin ystävieni ja Kaikkivaltaan avustuksella. Olen usein törmännyt kommenttiin, että uskovaisella olisi jotenkin helpompaa tämä elämä kuin muilla, mutta olen vahvasti eri mieltä. Maallinen maailma, etenkin tämä länsimainen maallinen maailma ei ole helppo paikka elää sille, joka suuntaa pyrkimyksensä johonkin muuhun kuin pelkän maallisen hyvän tavoitteluun. Ei usko tee elämästä helpompaa, päin vastoin! Usko ja sen mukanaan tuoma vastuu ei ole kevyt kuorma kantaa. Seuraava kysymys onkin: miksi kukaan haluaisi uskoa johonkin korkeampaan jos se ei tee elämää helpommaksi? Voin vastata vain omasta puolestani: uskon myötä tähän maanpäälliseen sähläykseen tulee jokin järki ja tolkku, jokin merkitys. Paradoksaalisesti on siis niin, että ottamalla lisää elämänkuormaa (uskoa, vastuullisuutta) itselleen saa samalla voimaa suoriutua taakan kantamisesta. Ehkä kyse on "lihasvoiman" kasvattamisesta, rasitus tuottaa ajan myötä isommat lihakset. Iso Kirja kehottaa meitä kantamaan toistemme taakkoja. Tämä paikka, Tupa, on sellainen ensiapuasema, josta saa taakankantoapua kun uskaltaa pyytää. Uuden vuoden yönä yksi kiitollisuuteni kohteista oli nimenomaan tämä paikka. Vaikka täällä ollaan anonyymeinä, nimimerkkeinä, kasvottomina, silti kohtaamme toisemme aidosti ja rehellisesti. Suurkiitos!

    Ja missä muualla pääsisi kurkistamaan siirapin keittämisen jaloon taitoon, joka kaikessa maallisuudessaan onkin suurta huolellisuutta ja hartautta vaativaa työtä!

    Kaikkea tarpeellista hyvää uudelle vuodelle 2018 kaikille meille!
     
  16. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Keskitalvea, ystävät!
    Niinpä sitä onkin taas vuosi kääntynyt sille kantilleen, että edessä ovat härkäviikot ja reikäleivät, kuten täällä ennen oli tapana sanoa.
    Vuosi on alkanut ihan mukavissa merkeissä, lunta ja pakkasta sen verran, että jonkinlaiselta talvelta tuntuu. Talven merkki on kai sekin, kun tyttäreni tuossa loppiaisen tienoilla poikkesi melkoisen suksikasan kanssa ja pyysi minua huoltamaan ne hiihtokuntoon. Osa palautui heti käyttöön, osa jäi meille vielä varastoon tulevia tarpeita ja hiihtäjiä odottelemaan.
    Siinä suksen pohjia jynssätessä muistui mieleen ajat, jolloin se oli melkein työtäni talvisaikaan. Silloin, kun omat lapseni hiihtelvät kilpaa ja itse toimin paikallisen seuran ”sisäänheittäjänä”. Niinä vuosina tuli katselluksi jos jonkinlaista suksenpohjaa. Joukossa täysin pilallisia, mutta myös asiallisesti hoidettuja. Siltä ajalta jäi välineet, jonkin verran erilaisia voiteita ja taito niiden käytössä. Nykyisin niitä ei tarvita edes joka vuosi, sillä täällä ei juurikaan ole ollut viimes talvina hiihtokelejä.

    Tässä meidän naapureina asusteli ennen yksi Antti, tai oikeastaan samaa mökkiä asutti kokonainen sisarussarja, joilla oli sellainen puhevika, etteivät osanneet sanoa K- kirjainta. Vain yksi heistä opetteli sen jossakin vaiheessa. Mutta tämä mainittu Antti ei opetellut, hän suorastaan tuntui hakevan puheeseensa sanoja, joissa sai sen jättää sanomatta.
    Silloin joskus kuusikymmenluvun alkupuolella puimurit olivat täälläpäin vielä todella harvinaisia, viljat joko riihitettiin tai sitten puitiin puimakoneilla, tappureilla.
    Antti teki siihen aikaan paljon tilapäistöitä oman pikkutilansa viljelyn ohessa. Syksyisin hän kiersi usein taloissa apumiehenä puintiaikaan. Puitavien viljojen joukossa tuli usein myös multakokareita, jotka kone löi hienoksi pölyksi, minkä lisäksi pölyä riitti kyllä muutenkin.
    Kerran Antti sitten kuvaili puintipäivän jälkeen asiaa seuraavasti: ”(K)un y(k)s (k)o(kk)arre meni, nin toinen (k)o(kk)are tuli ja sitä tomua piisas (k)ai(k)en päivää.”

    Miksi kerroin tämän?
    Siksi, että se tuli mieleeni - S -:n viestiä lukiessani.
    Se, mitä sinulle nyt toivon, on hyvä ihminen lähellesi.
    Sellainen, jolla on elefantin korvat ja maailman kokoinen sydän. Jonka käsivarsien turvalliseen syleilyyn voit paeta silloin, kun öiset pelot vievät mielesi rauhan. Joka on valmis ja kyvykäs nostamaan osan taakastasi omille harteilleen.
    Joka jaksaa ja osaa lohduttaa, luoda toivoa silloin, kun itse olet liian väsynyt. Joka antaa sinun olla väsynyt, heikko, joka tietää, että vain sitä kautta olet vahva.
    Sellaista ihmistä nyt toivon lähellesi.
    Tämä tammikuinen ilta muuttuu vähitellen yöksi. Se kätkee pimeytensä suojiin monta, joilla on surua, huolta jokapäiväisestä elämästä tai muuta ahdistusta.
    Heitä sen paremmin tuntematta uhraan heille jokaiselle ajatuksen tänäkin iltana
    Kunpa yönne olisi levollinen, unenne rauhallinen ja virkistävä, huominsenne toivoa täynnä.
     
  17. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei taas!

    Niinpä sitä vain onkin jo taas pian tämän tammikuun viimeinen kokonainen viikko alkamassa. Voi siis hyvällä syyllä todeta, että tämän vuoden pimeimmät ajat ovat vielä edessäpäin, onneksi kaukana hämärän tulevaisuuden peitossa.
    Nyt on aika matkata kohti lisääntyvää valoa ja, toivottavasti, myös lämpöä.
    Tulevaksi viikoksi povaa Ilmatieteen Laitos täkäläisittäin ottaen huikeita parinkymmenen pakkasasteen lukemia aluksi ja sitten päälle vesisadetta.
    Että kyllä ilmoja piisaa. Tai voisi sen sanoa Pikku-Matinkin sanoin: ”Ei kelit lopu; kun rekikelit loppuu, niin kärrykelit alkaa, ei kelit lopu”
    En muista, olenko joskus ennen kertonut tästä mainitusta ”Matista”. Mutta ei haittaa, kerrotaan nyt kuitenkin.
    En tiedä, en siis ole koskaan kuullut, mikä tuon miehen nimi oikeasti oli. Hän oli Hyrkin maille sijoitetun B-mielisairaalan potilas. Tie punkalaitumelta Vammalaan kulki Hyrkin maiden kautta ja sen ajan tavan mukaan niille maille kuljettiin useampien veräjien kautta. Viimeiseksi oli käytössä enää yksi veräjä, tien poskessa pönöttävän aitan kohdalla. Tässä aitan vaiheilla Matti sitten päivysteli kesät talvet ja availi veräjää kulkijoille.
    Topeliushan on kirjoittanut jutun Pikku-Matista, joka avasi veräjän maaherralle Porilaisten sotapuvussa. Siitä nimi. Tällä täkäläisellä Matilla oli yllään vain sairaalan haalari, mutta sensijaan hänellä oli paljon käytännönläheisiä päätelmiä elävästä elämästä. Ehkä hän oli jollakin tavoin vinksahtanut, mutta tyhmä hän ei missään tapauksessa ollut.
    Se oli sitä aikaa, ei ollut aina tätä nykyajan tulenpalavaa kiirettä, oli aikaa pysäyttää hevonen siksi, että ehti avata veräjän edestään ja sulkea se perästään. Jos paikalla oli joku, joka avasi, oli aikaa vaihtaa jokunen sana hänenkin kanssaan.
    Vaikka senkin ajan ihmisillä oli omat huolensa ja ilonsa, surunsa ja riemunsa, oli elämänmeno jollakin tapaa yksinkertaisempaa ja inhimillisempääkin.
    Tällainenkin ”Matti” löysi paikkansa ja sai osakseen jopa jonkinlaista arvostustakin, sensijaan, että nämä nykymatit nuokkuvat jossakin kaljabaarin nurkkapöydässä, eikä kukaan heistä oiken kunnolla edes tiedäkään mitään. Heistä tulee mieleen lähinnä Juicen säkeet kappaleesta Puhelinpylvään henkinen elämä:

    ”Jos joskus jotain mietinkin,
    en sanotuksi saa.
    Mä seison radan varressa
    ja latva lahoaa.”

    Tosin mainitunlaiseen laitokseen joutuminen löi silloinkin ihmiseen loppuikäisen leiman, mutta aina se ei ollut pelkästään negatiivinen.
    Siihen aikaan kun itse kuljin ensi kertojani tuota tietä, ei siinä enää ollut yhtään veräjää, mutta se aitta oli. Ja sen vaiheilla seisoskeli usein lyhyehkö, hyväntahtoisen näköinen ukonjässikkä. Voin siis ylpeänä kertoa tutustuneeni erääseen paikalliseen kuuluisuuteen ja kylähulluun, jos en nyt ihan läheisesti, niin kuitenkin ulkonäöltä ja ohimennen.
    Voi hyvinkin sanoa, että kuuluisuuteen, sillä harvapa tiesi tai ainakaan muistaa, mikä oli mainitun sairaalan ylilääkärin nimi tuohon aikaan. Sensijaan Matin tunsivat ja tiesivät kaikki tämän puolen pitäjäläiset.

    Kuten taaskin jokainen voi todeta, ei mitään sanottavaa jälleenkään.
    Mutta ei anneta sen masentaa, eihän.
    Ikkunan takana nimittäin näkyy kirpeänkaunis pakkaspäivä.
    Parin viime päivän aikana satanut kevyt pakkaslumi pehmentää kaikkea terävää, aamupäiväauringon punertavankellertävä valo lisää vain pehmeyden vaikutelmaa.
    Muutamia lintuja pyörähtelee lintulaudan tienoilla ja hiukan syrjemmällä kissa on ”keräytynyt” uneksimaan lintupaistista.
    On rauhallisen leppoisa sunnuntaiaamupäivä, hetki aikaa antaa ajatusten mennä ja tulla.
    Jotakin tällaista rauhaa ja levollisuutta toivon ja toivotan kaikille teillekin, jotka tämän jutu satutte lukemaankin.
    Eletään ihmisiksi.
     
  18. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Helmikuun alkua Tupaan!

    Aurinko piirtelee taivaalle aina vin pitempiä kaaria. Aamujen ja iltojen mustuus on vaihtunut kevättalven sinisiin hämärähetkiin.
    Vielä ei oikeastaan voi kevätttalvesta puhua, mutta vähitellen pitenevä päivä antaa jo aavstuksen siitä, mitä on tulossa.
    Aikani on kulunut metsässä ja elukoiden huollossa. On jotenkin sellainen pysähtynyt fiilis. Tällaista se aina on talvisin, valmistautuminen kevääseen, suunnitelmien viimeiset viilaukset, kaikki tällainen täyttää pääkopan niin, ettei oikein huomaakaan, miten aika kuluu. Työt sujuvat jo rutiinilla, ei niiden tkeminen juurikaan vaadi ajatuskapasiteettia.
    En ole saanut aikaiseksi juttuakaan tänne, jotenkin on vain niin vaikeaa irroittautua noista mielessä pyörivistä asioista.
    Huomenna taitaa tulla vierähtäneeksi pari viikkoa edellisestä vierailustani täällä.
    Tuona aikana on jokusen kerran käväissyt mieelessä itse kukin teistä, jotka täällä muistan käyneeksi. Enhän minä teitä kaikkia voi muistaa, mutta osan kyllä hyvinkin.
    Teille kaikille toivon mukavia päiviä, leppoisia iltoja, virkistäviä yöunia ja toivontäyteisiä aamuja.
    Millä mielellä tallaa taivaltaan väsynyt – S -? Missä mietteissä kulkenevat Osallistuja, Jasmin Uusvanha, MH, Itse Aikuinen, Seurailija, Kuutamouimari ja monet muut? Elämä vie jokaista, minne vieneekin, joskus olisi taas mukavaa kuulla itse kunkin vaiheista.
    Huomenna tulee myös kuluneeksi 95 vuotta äitini syntymästä. Se on mahtava aika. Siihen aikaan mahtuu historiaankin jääneitä ajanjaksoja ja sitten tämä valtava muutos kaikessa. Se kaiken sen lisäksi, mitä on kuulunut hänen omaan elämäänsä. Kaikki ne suuret surut ja pienet ilot, mistä hänenkin elämänsä vuodet ovat täyttyneet. Ne vuodet ovat täyttyneet syntymästä, kuolemasrta, toiveista ja onnistumisista. Niihin mahtuu myös epäonnistumisia ja pettymyksiä. Vaikka olen elänyt lähes kaksi kolmannesta tuosta ajasta hänen kanssaan, en oikein osaa eläytyä hänen tämänhetkisiin tunnelmiinsa.
    Niinhän siinä usein käy, että suurin toivein ja lujasti elämään ja sen kaikinpuoliseen hyvyyteen luottaen alettu retki loppuaan kohti alkaakin näyttää vain monien sattumien ohjailemaksi ajelehtimiseksi ajan virrassa. Kaikki se nuorena nähty sadunhohtoisuus katoaa ajan kuluessa ja mitä enemmän vuosikymmeniä kuluu, sitä arkisemmalta puurtamiselta elämä alkaa näyttää ja tuntua. Onnellinen on se, joka tämän ymmärtää ja hyväksyy. Osaa tuntea onnensa juuri tässä, ei vaadi kuuta taivaalta, kun ei pysty edes alimmalle aidaksella lennähtämään.
    Pitkäikäisemmänkin ihmisen historia on vain olematon hiukkanen siinä ajan virrassa, jota ei edes kunnolla pysty sen äärettömyyden vuoksi käsittämään.
    Lauantainen iltahämärä on vaihtunut yön mustuudeksi. On aika lopetta.
    Kaikille, jotka tämänkin satutte lukemaan, toivotan hyvää keskitalvea, kullekin tapojensa ja mieltymyksiensä mukaan.
     
  19. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei!

    Lumi narisee askelten alla niin kuin se tällaisella lähes parinkymmenen asteen pakkasella voi narista. Viluinen talviaurinko kultaa noustessaan pihapuiden huurteisia latvuksia. Illan tullen tuo samainen aurinko, päivän kaaren piirrettyään jättää jälkeensä kalseansinisen iltahetken, kajon, joka lupaa taas huomiseksi hiukan pitempää kaarta. Mutta sitä ennen, muutamia tunteja, puhkoo öistä mustuutta vain lukemattomien tähtien naskalinkärjet ja kalpea kuunsirppi, sekin kuin vilusta käpristyneenä. On talvi.
    Tällaista talvea ei täällä ole muutamaan vuoteen nähtykään. Tulee tunne, että maailma on jotenkin taas asettunut paikoilleen.
    Tuo viimevuotinen kolmeneljännesvuotta kestänyt syksy alkaa vähitellen unohtua ja toivo paremmasta nostaa vähitellen päätään.
    Ihmielle, joka elää täysin luonnonkierron ehdoilla, tällaist asiat ovat enemmän kuin tärkeitä, ne ovat koko elämä ja sen jatkuvuus.
    Naputtelen tätä juttua toipilaana, lähes viikon kestänyt pöpö alkaa vähitellen helpottaa otettaan.
    Onhan tässä parissa, vai onko siitä jo kolmekin viikkoa, kun olen täällä käynyt, tapahtunut paljonkin.
    Enimmäkaseen aikani on kulunut metsässä, mutta sekaan on silti mahtunut muutakin.
    Kuun alkupuolella juhlittiin äitini 95- synttäreitä, sitten sai pojanpoikakin nimen jossakin vaiheessa ja itsekin vanhenin taas vuodella tässä muun tohinan ohella.
    Eli elämää sanan varsinaisessa merkityksessä kaikki. Ja sitä elämää kai sitten on ollut tämä hetkellinen ”välikuolemakin”, josta siis jo olen vähitellen toipumassa.
    Luvassa on kylmä viikko. Se ei ole ollenkaan mukava ajatus, kun muistaa, että noiden muutaman mullikan vuoksi on navettta pidettävä lämpimänä. Tavallisestihan eläimet tuottivat itse suurimman osan ylläpitolämmöstä, mutta viisi eläintä on ihan eri juttu kuin kolmekymmentäviisi.
    Ajatella, muutamien viikkojen päästä tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun minut virallisesti sysättiin sivuraiteille. Tämä vuosi ”vapaaherrana” on sitten sisältänyt lähes mitä vain. Turpiin on tullut mennen tullen niin että tuntuu, mutta myös eteenpäin kannustavia asioita on ilmennyt sen verran, että mitään syytä masentumiseen tai muuhun tappiomielialaan ei ole.
    Jo se, että sain ja saan työkuntoni palaamaan sitkeällä ja ilmeisestikin koko lopunikäisellä kuntoutuksella oli sellainen potku eteenpäin, jota olin jo vuosikaudet kaipaillut. En ollut vuosi sitten, enkä ole vieläkään, tuskimpa olen vielä ensi vuonnakaan kypsä henkisesti jäämään eläkkeelle.
    Vielä on paljon suunnitelmia totutumatta, vielä on paljon mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen. En todellakaan voi jäädä vielä syrjään.
    Suurin piirtein viikko sitten olin MPK:n isännöimällä maanpuolustuskurssilla. Aiheena oli maatilojen varautuminen poikkeusoloissa. Siis ihan täyttä asiaa. Nykyinen rauha ja kaiken sujuminen odotusten mukaan on niin pienestä kiinni. Ei siinä mitään sotaa tai muuta selkkausta tarvita, kyllä nykyisenlainen yhteiskunta sikäli haavoittuvaksi on rakennettu.
    Mutta se, mikä siellä pisti silmään oli lähinnä nykyisten isäntien näköalattomuus. Ryhmässämme oli pari minun ikääni olevaa, loput olivat siinä 30-45- vuotiaita. Ja juuri nämä nuoret viljelijät tuntuivat olevan kyllä hyvinkin perillä omasta alastaan ja sen hienouksista, mutta elivät samalla kuin kuplassa, joka rajoittui joka puolelta oman tilan ja oman ammatin rajoihin.
    Tämä on minusta hyvinkin arvelluttavaa, sillä mitä hyötyä on, jos he tuntevat vaikka kuinka hyvin lypsyrobottinsa ja sen toiminnot, mutta eivät osaa jo etukäteen varautua siihen, mitä alkaa tapahtua silloin, kun sekä sähkö- että tietoliikenneyhteydet tuohon robottiin alkavat pätkiä. Ja monenlaista muutakin vastaavanlaista tuli ilmi.
    Kaikenkaikkiaan tuo kurssi herätti minutkin miettiään asioita taas kerran siltä kanttilta, että mitä jos…
    Selaista, kaikenlaista.
    Mutta kuten todettu, nyt on talvi ja talven aika. Nautitaan siis siitä. Kevät tästä kuitenkin on tulossa, iloineen ja suruineen. Jos tässä nyt viikon- parin ajan nenänpäätä vähän pakkanen kipristeleekin, niin ollaan tyytyväisiä siitä, että nyt on helmi-, eikä suinkaan heinäkuu.
    Näillä mennään, kukin tavallaan ja tahollaan.
    Ollaan ihmisiksi!
     
  20. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Heipä taas!

    Lähes kuukausi tätä ainutkertaista matkaa, jota myös elämäksi kutsutaan, on taas jäänyt taakseni sitten viimeisen käyntini täällä.
    Alkutalven tuhruiset sumupäivät vaihtuivat pureviin pakkasiin ja kohtuulliseen lumentuloon. Talvi on ollut taas muutaman vuoden tauon jälkeen entisenlainen. Näiden muutamien minitalvien aikana on päässyt lähes unohtumaan, mitä sekin merkitsee.
    Tällaisessa puolitoista sataa vuotta vanhassa puutalossa se merkitsee ainakin päivittäistä lämmittämistä. Toisaalta pakkanen olisi kyllä voinut koetella pahemminkin. Tämä vain sattuu olemaan luonnostaan lämmin paikka, joten täällä parinkymmenen asteen pakkanen merkitsee lähiympäristössä jo lähes kymmentä astetta kylmenpää keliä.
    Istuksin taas täällä yksin, selailen kirjan lehtiä taaksepäin ja joudun toteamaan yksinäisyyteni.
    Jotenkin minulla vain on tunne, että tämä palsta kantaa mukanaan niin paljon lohduttavaa elämänviisutta, että se on pidettävä jokaisen halukkaan tai sitä muuten tarvitsevan löydettävissä.
    Mitä syvemmälle tähän eeppokseen upputuu, sitä vahvemmin sieltä tulee vastaan aito ihminen, kaikkine vivahteineen.
    Se kaikki epätoivo, tuska ja ahdistus, mikä on tänne kirjoitettu, kääntyy kuitenkin monien selviytymiskeinojen avulla opiksi elämästä. Taidoksi kohdata arki, vaikka se ei aina helppoa olisikaan. Oleellista tuossa taidossa on se, että se ei muodostu miksikään opiksi eikä säännöiksi. Se on vain yksilön huomioitaomasta tilastaan. Jokaisen on löydettävä itsensä, sijoituttava itse omaan maailmaansa, mutta toisten matkaa seuraamalla saattaa joiltakin virheiltä välttyä ja joitakin mutkia pystyä oikomaan.
    Viime postauksessaan - S – pohdiskeli asiaa, joka ei ole ollenkaan hassumpi pohdittavaksi.
    Siis uskon merkitystä ihmiselle.
    Minusta tuo ajatus, minkä hän esitti, oli varsin napakka ja elämänmakuinen peruste uskolle. Ihminen ei voi olla uskomatta johonkin. Monista eri asioista sitten taas rakentuu se, mihin hän uskoo tai mihin ei. Absoluuttinen ateismi ei ole mielestäni mahdollista ihmiselle. On ollut aikakausia, jolloin tuotakin on kokeiltu, ja sikäli kun minä historiasta mitään muistan, ne ajat ovat olleet sekasortoisia ja lyhyitä. Sitäpaitsi, mitä järkeä olisi tuhlata energiaansa sellaisen kumoamiseen, mitä ei edes ole olemassa.
    Tuo käsitys uskovan elämän helppoudesta lienee silkka markkinointikikka. Ainakin henkilökohtaisesti olen käsittänyt sen siksi. Se on osaltaan tottakin, mutta sen eläminen käytännössä ei ole helppoa eikä kevyttä. Puhumattakaan, että se olisi arvostettua. Monet turhajulkkikset ovat silläkin keppihevosella yrittäneet pönkittää romahtanutta maailmaansa, mutta harvat ovat pystyneet saamaan mitään pysyvää aikaiseksi.
    Olen kyllä hiukan huono puhumaan tästä aiheesta, sillä minulla ei ole mitään opillisia perusteita. Se, mihin itse uskon, on elämän muokkaamaa ja kokemuksista opittua, ei sellaisella pysty kilpailemaan ammattilaisten sarjassa. Kuitenkin se riittää minulle ja muut saavat puolestani taas muodostaa käsityksensä omin perustein.
    Kuitenkin uskon, että ihminen kasvaa uskoon, mutta myös uskossa. Eli niinkuin – S – tuossa totesi, ”lihasvoima” kasvaa rasituksissa. Mitä pitempään jaksaa kasvaa samaan suuntaan, sitä helpompaa se on.

    Ihmisen kehitykseen kuuluu myös kaiken kokeileminen ja kyseenalaistaminen. Tuossa lainatussa kappaleessa kerrotaan siitä mielestäni hyvin selkeästi. Siinä myös kerrotaan, mihin sellainen saattaa johtaa. Kun kaikki on kielletty, on jäljelle jäänyt vain jonkinlainen toivon kipinä paremmasta. Mutta myös tieto siitä, että tuon paremman saavuttaminen ei kenties olekaan helppoa ja nopeaa. Tämän laulun sanat kannattaa mielestäni kuunnella tarkkaan ja sydämellä.
    Maaliskuinen aurinko on jo painunut ajat sitten metsänreunan taakse. Kevättalvinen sininen hetki on jo ohi, mutta sinisyys säilyy vielä pitkään pimeydessäkin. ”Mustaa sinisempi taivas, sinistä mustempi maa...” runoili Juice joskus. Nyt on sellainen hetki.
    Viikonlopuksi lupaillaan lämpimämpää, sitten puolenviikon maissa pitäisi taas vähäksi aikaa kylmetä. Kevättä kohti mennään, vaikka hiljaksiinkin.
    Ensimmäiset kylvö on jo tehty. Kasrseasta viime vuodesta on jo jotenkin toivuttu, mutta muistellampas sitä vielä hetki.

    Näissä tunnelmissa mukavaa keväänodottelua kaikille!
    Ollaan ihmisiä toisillemme, siinä on itua!
     
  21. -s- Vierailija

    Upeeta Äijät! Aivan loistava esitys, oikea piristysruiske, kiitos D jakamisesta!

    Aikamoinen tovi on kulunut siitä kun viimeksi tänne ajatuksiani kirjasin. Työkiireisiin voi aina vedota, mutta on taas ollut - vaihteeksi - tiukkojakin tilanteita. Isälleni tehtiin avosydänleikkaus, joka sinänsä meni ihan hienosti, mutta jälkihoito paikallisessa lasareetissa olikin sitten toinen juttu... Näin jälkeen päin voi todeta, että heikompi kuntoinen ihminen ei olisi enää tässä maailmassa, isän pelasti hänen rautainen pohjakuntonsa. Nyt toipuminen on hyvässä vauhdissa, isä on ollut jo muutaman viikon kotona eikä ongelmia ole ollut.

    Palaan vielä uskon asioihin.
    Ihan yhtä mahdotonta on todistaa Jumalan olemassaolo kuin olemattomuus, molemmat ovat yhtälailla uskon asioita: joko uskon Jumalan olemassaoloon tai uskon ettei jumalaa ole. Tiede ei ole uskon vastakohta eikä tieteen argumenteilla voida todistaa Jumalan olevan tosi tai epätosi. Uskonasioista on aivan yhtä turha kiistellä kuin makuasioistakin, mutta rakentava ja vastapuolta kunnioittava keskustelu voi olla valtavan avartavaa ja hedelmällistä. Ateistit, jotka vaativat yhteiskunnalta uskonnottomuutta (esim. kouluissa, päiväkodeissa jne.) ovat itseasiassa fundamentalisteja siinä missä jonkun uskontokunnan ääriliikkeetkin. Uskonnonvapaus on äärimmäisen tärkeä asia yhteiskuntarauhan säilymisen kannalta. Uskosta tai ateismista tulee ongelma siinä vaiheessa, kun sitä käytetään aseena toisia vastaan, eli kun sitä käytetään väärin. Muutaman vuosikymmenen aikana seksuaalivähemmistöt ovat kovan ja sinnikkään työn kautta pyristelleet pois epänormaaliuden leimasta, ja olen siitä kovin hyvilläni! Onko länsimaissa ehkä käymässä niin, että uskonnollisen elämänkatsomuksen omaavat ihmiset ajetaan yhteiskunnan joutomaalle ns. tieteellisen maailmankuvan varjolla, pois normaalien ihmisten jaloista? Toivottavasti ei. Kaikenkaikkiaan ihmisen määritteleminen yhden ominaisuuden perusteella on vahingollista niin yksilölle itselleen kuin yhteiskunnalle, josta parhaiten muistissa oleva esimerkki lienee kansallissosialismin varjolla toteutettu etninen puhdistus 1940 -luvulla.

    Miten yhteiskuntakelpoisuuteeni vaikuttaa se, että olen uskova ihminen, olen hetero ja olen nainen? Tässähän on heti tarjolla kolme mahdollisuutta määritellä minun ihmisyyteni yleistysten kautta (uskovainen=tiukkapipo, hetero=tylsä, nainen=sovitteleva, taipuisa), kolme mahdollisuutta typistää minun persoonani väkivaltaisesti. Tämä vuodatus lähti liikkeelle kristillisestä elämänkatsomuksestani. Olen saanut itseni toistuvasti kiinni miettimästä sitä missä tilanteessa kannattaa/ei kannata mainita olevansa kristitty. Koen siis, että vakaumukseni näkyminen voi olla minulle epäedullista joissakin tilanteissa. Hmmm... Tämä on asia jonka pohtimista pitää jatkaa...

    -s-
     
  22. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Keväistä päivänpaistetta ja lämpöä kaikille, jotka tämän satutte lukemaan!

    Vaikka öisin vielä on melkoisiakin pakkaslukemia, alkavat päivät sentään vähitellen lämmetä. Melko paksuja hankia eivät päiväpaistoset paljon sulattele, mutta lämpimät tuulet ja vesisateet senkin saisivat aikaan.
    Päivien kirkkaus jonka hanget moninkertaistavat, päivän kummassakin päässä riippuvat siniset hetket, pisaroiden tipahtelu ja vähitellen kuuluviin hiipivä sulavesien solina. Siinä on taas kerran luonnon keväisen heräämisen alkuaineet.
    Viime viikolla näin ensimmäisien joutsenten lentävän tästä yli. Pieni aura, olisikohan ollut kymmentäkään lintua, mutta selvä kevään merkki kuitenkin.
    Ensimmäiset kylvöt jo hyvällä taimella, toinen aalto itämässä ja kolmaskin jo kylvetty. Vaikka pakkanen ja lumi vielä pitävätkin tiukasti kiinni vallastaan, on kevääntuloonkin jo valmistauduttu.
    Haikkuvasikat oppivat päivä päivältä paremmille tavoille. Tänä vuonna ne ovatkin olleet niin säyseitä koulutettavia, ettei koskaan ennen. Ehkä viikon verran vielä ja sitten ne otetaan täysin oppineina omiin laumoihinsa. Ensimmäisiä poikimisia odotellaan joskus tuonne huhtikuun puolenvälin tienoille, ehkä hiukan sen jälkeen. Jos kaikkien poikiminen menee oletetusti, lisääntyy laumamme kuudella eläimellä tänä vuonna.
    Näissä merkeissä täällä valmistaudutaan pääsiäisen viettoon.
    Mukavaa, kun olit, - S -, poikennut jättämään muutamia mielenkiintoisia ajatuksia.
    En palaa tuohon uskonnolliseen puoleen enää, koska jokainen selvittäköön ne asiat omista lähtökohdistaan, mutta tuo ajatus eri asioiden vaikutuksesta yhteiskuntakelpoisuuteen on ihan tervetullut ajattelemisen aihe.
    Muutama kommentti, jotka ensihätään tulivat mieleen.
    Miten yhteiskuntakelpoisuuteeni vaikuttaa se, että olen uskova ihminen, olen hetero ja olen nainen? Tässähän on heti tarjolla kolme mahdollisuutta määritellä minun ihmisyyteni yleistysten kautta (uskovainen=tiukkapipo, hetero=tylsä, nainen=sovitteleva, taipuisa), kolme mahdollisuutta typistää minun persoonani väkivaltaisesti.
    Niinpä. Mielestäni on nykyiselle yhteiskunnalle ja sen hyväksymälle moraalille kuvaavaa, että mieleesi tuli juuri tuollainen tulkinta.
    Olen jo jokusia vuosikymmeniä kestäneen elämäni aikana oppinut antamaan ”pitkät lutukat” yhteiskunnalle ja sen moraalille.
    Siksi minun mielleyhtymänikin poikkeaat tuosta sinun esittämästäsi melkoisesti.
    Eli siis tähän tapaan:
    Olla uskovainen: Olla avarakatseinen totuuden etsijä, jonka ajatusmaailmalle mikään inhimillinen ei ole vierasta eikä kiellettyä. Joka on niin varma asiastaan, että uskaltaa ottaa ajateltavakseen ja keskusteluun ihan mitä hyvänsä. Tiukkapipoisuus kielii aina epävarmuudesta ja pelosta, että se paljastuu. Miksi uskova pelkäisi mitään tällaista?
    Olla hetero: Mielestäni se voi merkitä vain sitä, että on löytänyt itsensä myös fyysisesti ja seksuaalisesti. Tylsä ihminen on tylsä, mutta seksuaalisella suuntautumisella tuskin on sen asian kanssa mitään tekemistä. Joku on joskus sanonut, ettei suomalaiseen älylaatikkoon mahdu muita vaihteita kuin pitkä vaihde ja pakki. Tällainen karsinointi osoittaa väitteessä olevan koko lailla perää. Ensin homous on niin kiellettyä, niin kiellettyä. Sitten, kun se sallitaan, siitä tulee saman tien muoti; jos et ole homo, olet tylsä, kelkasta pudonnut, kehityskyvytön, hurskastelija…
    Olla nainen: Olla puolikas kaikesta. Ihmiskunnasta, kansasta, parista. On mielestäni edelleen ja aina vain yhtä tympeää, että nainen ja mies asetetaan vastakkain. Eihän sellainen edusta minkäänlaista kehitystä. Hehän ovat pari, toisiaan täydentävä ja tukeva. Ennen teollistumisen vallankumoukseksi kutsuttua tapahtumasarjaa, jonka pyörteissä vieläkin kiemurtelemme, nainen oli, ainakin täällä pohjolassa hyvinkin miehen veroinen, monin paikoin merkittävämpikin. Suurin piirtein sadassa vuodessa naisen asema murennettiin, hänestä tehtiin jotakin niin heikkoa ja haurasta, ettei sitä millään voinut päästää näkyvään asemaan. Viimeiset sata vuotta on sitten naisilta mennyt tästä alennustilastaan pääsemiseen. Ajatelkaapa, miten maailma voisikaan olla toisenlainen, jos mies ja nainen olisivat tehneet tämänkin ajan saumatonta yhteistyötä.
    Totta kai nainen on sovitteleva ja taipuisa, mutta siinä tuli vasta kaksi ominaisuutta. Todellisuudessa lista on aivan yhtä pitkä, mitä miehestäkin puheenollen.
    Tällaisia ajatuksia tuli mieleen, kiitos niistä.
    Kuten jo tuolla aijemmin taisin kirjoittaa, on pääsiäinen tulossa.
    Se on aina ollut minulle jollakin tapaa suurin juhla vuodessa. Se sisältää juuri sopivasti kaikki ne elementit, mitä koen oleellisiksi elämässä.
    Voisin melkein väittää, että tuohon yhteen viikkoon mahtuu koko ihmisen elämän kulku. En avaa ajatuskuviotani sen pitemmälle, mutta näin se vain mielestäni on.
    Tämän kulumassa olevan viikon tapahtumat, silloin joskus parisentuhatta vuotta sitten pysähdyttävät edelleenkin ajattelemaan. Se ei ole koskaan mielestäni pahitteeksi.
    Mutta viettäkää kukin mieleistänne pääsiäistä! Kukin ajatusmaailmansa ja mieltymyksiensä mukaan.

    Mutta olkaa ihmisiksi!
     
  23. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei taas kaikille, tasapuolisesti!
    Aamulla, kun raottelin silmiäni aamukahvin avulla, katselin samalla, miten räystäältä tipahteli suuria vesipisaroita melko reippaaseen tahtiin. Itselleni ominaisella laiskuudella päättelin, että jahas, siellä sitten vissiinkin sataa. Ei siitä sen suurempaa ajatusta päässyt syntymään.
    Mutta astuessani sitten oven kylmemmälle puolelle, tervehti minua lämpimän kevätsateen reipas ropina ja joutsenten toitotukset. Silloin vasta oikeastaan heräsin. Onhan noita vesisateita jo muutama tälle keväälle sattunut, mutta nyt näytti mittari lähes kuutta lämpöastetta samaan aikaan ja se on jo jotakin, se.
    Kuukausien vaihteen tienoilla meiltä lähti kolme isointa mullikkaa, siis lypsykarjasta jääneitä. Navettaan jäi vain nuo kaksi pienintä, haikku-Oonan laumanjatkoksi jäävät karvakorvat. Tänään päästäisin ne ulkotarhaan ja toisin Oonan niille seuraksi. Ossi-poika sensijaan pääsisi poikalauman jatkoksi.
    Aamukierroksen jälkeen otin ipanat sitten vieroituskarsinastaan ja toin ne uusiin laumoihinsa. Ei siitä tullut mitään mainittavaa rotumellakkaa, vaikka HC tulikin AY:n reviirille. Normaalia tutustumisnuuskuttelua vain ja sitten oltiin kuin ei mitään. Kävisipä se ihmisilläkin yhtä helposti.
    Niin, kevät on täällä näiden viimeisen parin viikon aikana edistynyt kovasti. Voisi kai määritellä niinkin, että tulva-aika parhaimmillaan. Kinoksia ja jäätikköä on vielä varjopaikoissa, ohuemman lumen alueet ovat jo aivan paljaita.
    Leskenlehdet ja sinivuokot kukkivat ja viime viikolla näin pari peippostakin. Oikeastaan ihan vanhanmallinen kevään edistyminen, joka kyllä viime vuosien pikatalvien jälkeen tuntui jo yhdessä vaiheessa toivottoman hitaalta.
    Kasvihuoneella on jo paljon erilaista vihreyttä. Tomaatit ja paprikat on suurimmaksi osaksi ruukutettu ja ensi erä kurkkua kylvetty ja jo mukavasti "ankannokilla".
    Mitään suurempia järkytyksiä ei kasvihuonepuolella ole tullut, eikä näkyvissäkään, toistaiseksi ainakaan.
    Kevään ensimmäinen haikkuvasikka syntyy hetkellä millä hyvänsä, sitä on jo muutama päivä odoteltukin tapahtuvaksi. Kun saan tämän jutun naputelluksi, lähden laidunkierrokselle, tarkistamaan, onko kaikki kunnossa ja joko on uusi tulokas maailmassa.
    Tällaista tällä kertaa, ei mitään varsinaista asiaa nytkään, mutta ei kai siitä, minusta puheenollen, kukaan sen suuremmin järkyty.
    Kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, miten vain, eläkää keväässä ja keväästä, kukin tapojensa ja tottumuksiensa mukaan. Tätäkään kevättä ei esitetä uusintana, kannattaa elää se nyt.
    Ollaan ihmisiksi, ihmisiä toisillemme!
     
  24. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    126
    Saadut tykkäykset:
    0
    Terve!
    Taas on lähes kuukausi kulunut, muuttunut tulevaisuudesta historiaksi. Tämä kuukausi on ollut täynnä keväistä ja nyt jo jonkin aikaa kesäistäkin säpinää.
    Tyytyväisyys ja väsymys ovat päällimmäiset tuntemukset. Nyt, kun olen saanut kuntoutuksella oloni taas jotakuinkin siedettäväksi, on ollut mukavaa painaa taas hiukan vanhaan malliin. Siis hiukan sinnepäin, eihän minuasta siinä suhteessa ole kuin varjo jäljellä.
    En enää sure sitä, näinkin elämä tuntuu siedettävältä, jopa varsin mielekkäältäkin välistä.
    Kevät on ensimmäinen laatuaan minun muistini aikana. Siis siinä mielessä, että lähes täydestä talveasta mentiin parissa viikossa kesään.
    Se ensimmäinen haikkuvasikkakin sitten syntyi, ei tosin siltä emolta, jota poikimaan odotimme. Pirteä ruskea sonnipoika siellä pompottelee laitumella ihmetellen kesää ja kuumuutta ja sitä, ettei sitä leikkikaveria vain ala kuulumaan.
    Viikonlopun tietämiin pitäisi ilmojen hiukan jäähtyä ja samalla saataisiin hiukan sadettakin. Hyvä näin, sillä tällainen porotus, jatkuessaan pitkään kuivattaisi liikaa maita ja väsyttäisi muutenkin. Puissa on jo lähes täysi lehti, mutta maa taitaa olla vielä hiukan kylmää, sillä kevään kukkien esiinmarssi sujuu melko maltilliseen tahtiin.
    Mittari näyttää tällä hetkellä lähes kahtakymmentä yhdeksää lämpöastetta. Se on minulle ihan liikaa. En ole koskaan sietänyt kuumuutta kovinkaan hyvin. Puoliinpäiviin menee jotenkuten, mutta siitä seuraavat 5 - 6 tuntia ovat sitten sellaisia, että varjopaikassa voin vielä tehdä jotakin, auringossa pysyn tuskin tolpillani.
    Sellaista täällä tänään. Piakkoin taas lähdetään kasvihuoneelle. Siellä on viimepäivinä ollut pääasia, että kasvit saadaan pidetyksi hengissä. Vesikään ei aina auta, jos kuumuus käy ylivoimaiseksi. Toistaiseksi olemme saaneet tilanteen jotenkin hallituksi, vain jokunen arkki taimia on palanut.
    Mutta jos kuka tällaisista keleistä nauttii, niin pitäköön hyvänään.
    Tämäkin kevät kuluu ja vaihtuu taas joksikin toiseksi. Pitäköön jokainen päivä huolen itsestään.
    Minä nautin viileistä aamuista ja illoista, päivät olkoot sitten mitä ovat.
    Näihin tunnelmiin.
    Ollaan ihmisiksi.
     
  25. -s- Vierailija

    Yöllinen valoisuus koettaa estää mieleni pimeyttä pääsemästä valloilleen. Olen tätä eloani/oloani taas joutunut miettimään oikein urakalla. Askel painaa koska reppu jota raahaan mukanani painaa. Vähin erin olen sitä tyhjennellyt, ja nyt yritän saada sieltä ulos niin painavan taakan, että voimani ovat koetuksella. Se on muodoton järkäle josta otteen saaminen on tuskallista, sen nimi on rakkaudettomuus.

    On piinallista tajuta että on jäänyt lapsuudessaan vaille todellista rakkautta. Tämän kirjoittaminen sattuu. Mietin pitkään voinko tällaista virtahepoa raahata sisään tähän lämpöiseen tupaan tunnelmaa pilaamaan, mutta lueskeltuani D:n ajatuksia hetken aikaa päätin niin tehdä.

    En voi puhua tästä asiasta perheeni kanssa, he ovat kaikki siinä osallisina. Elämäni ennen aikuisuutta oli varsin tavallista lähiöelämää, ei alkoholismia eikä perheväkivaltaa tms. riesana, mikä siis mättää? Tein mielikuvamatkan lapsuuden pihapiiriin ja löysin sieltä yksinäisen pienen tytön, joka uskoi ettei kelvannut kenellekään eikä kukaan halunnut leikkiä hänen kanssaan, koska hän ei ollut millään lailla kiinnostava eikä tärkeä. Ei edes aikuisten silmissä. Kuljin kodissani enkä nähnyt siellä äitiäni. Tiesin että hän on siellä mutten nähnyt häntä. Muistikuvia ei ole. Äitini on varmasti tehnyt parhaansa, antanut sen mitä on pystynyt, mutta varauksetonta hyväksyntää ja rakkautta en häneltä ole koskaan saanut. En osaa olla hänelle vihainen, hän on kasvatuksensa uhri siinä missä minäkin. Ja - mikä on kaikkein tuskallisinta - minun lapseni ovat minun kasvatukseni uhreja.

    Uudet oivallukset ovat hyvä asia, vaikkakin ne tuottavat tässä tapauksessa kipua. Uskon että olen nyt riittävän vahva kestääkseni sen surun, jota lapsi minussa ei kyennyt päästämään tietoisuuteensa. Voinko antaa itse tuolle lapselle toivoa paremmasta, onko se mahdollista?

    On vaikeaa tunnistaa mikä on rakkautta kun ei usko olevansa rakkauden arvoinen. Miltä tuntuu kun joku hyväksyy ilman vaatimuksia, ilman suorituksia, ilman muutoksia? Tämä täytyy varmaan ottaa jonkinlaisena tutkimusmatkana ilman karttaa, kompassia eikä hajuakaan määränpäästä.

    En halua sälyttää taakkaani kenenkään muun harteille, haluan vain päästä siitä eroon. Reilun viikon päästä pääsen tunturiin, se on minun välietappini. Saan maailman suhteet hetkeksi taas kohdalleen, omat murheet pienenevät karun kauneuden äärellä. On se kummallista, että keski-ikäisenä vasta tajuaa, että on tärkeää opetella rakastamaan itseään, jotta voisi rakastaa toisia. Kerron sitten kun saan sen hiekkalaatikon laidalle hylätyn tyttöparan itsetunnon nousujohteiselle mallille. Hän muuten kuuntelee hiiren hiljaa leppoisan Diogeneksen jutustelua karvaturreistaan ja menneen maailman touhuista. Vaikkei tyttö paljoa puhu on korvat kovasti höröllä...

    -s-
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti