Hae Anna.fi-sivustolta

Jutteletko

Viestiketju osiossa 'Ihmissuhteet' , käynnistäjänä Aikuinen, 14.11.2005.

  1. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Terve taas, kaikille, tasapuolisesti!

    Aikaa on taas päässyt kulumaan, taitaa olla lähes kuukausi kun täällä viimeksi ehdin poikkeamaan. Mutta olipa iloinen yllätys, tänne oli sillä aikaa poikennut toinenkin. Vaikka viesti sisälsikin raskaita ajatuksia, oli jotenkin rohkaisevaa ja toiveikasta, että se kuitenkin oli kirjoitettu.

    Kuulehan - S -, tämä Tupa on ollut mukana niin monen ”virtahevon” kesytyksessä, ettei mistään tunnelman pilaamisesta voi puhua.
    Ystävät, eihän tänne muut kirjoittelekaan, voivat täällä purkaa ihan minkälaisia tunteitaan vain.
    Se hiekkalaatikon vaiheilla ihmetellen maailmaa katseleva pikkutyttö on täällä murheineen aivan yhtä tervetullut kuin kuka hyvänsä muukin.
    Niin, että anna palaa vain, kyllä nämä seinät kestävät!
    Kosketat asiaa, joka on liiankin yleinen meidän sotienjälkeisten ikäluokkien keskuudessa. Se, että vanhemmat puursivat itsensä loppuun taatakseen lapsilleen edes jonkinlaiset lähtökohdat, jätti heistä lasten mieliin kylmän, jopa usein vihamielisenkin vaikutelman. Suomalaiset tulivat metsästä sivistyneisiin oloihin niin nopeasti, ettei kerta kaikkiaan oltu ehditty opetella muuta tapaa rakastaa lapsiaan kuin että vaatetta ja ruokaa riitti, kuri oli kova ja aikanaan oli varaa koulutukseen.
    Tämä asia on sitten vähän itse kunkin pitänyt jollakin tapaa käsitellä ja yrittää hyväksyä.
    On hyvä, että sinulla on henkireikä, jota voit silloin tällöin käyttää kun taakka tuntuu liian raskaalta. Tunturissa, yksin luojan töiden keskellä, siellä saat kosketuksen siihen aitoon ja alkuperäiseen rakkauteen. Siihen rakkauteen, jolla luotiin maailmoita.
    Siellä voit muistella sitäkin, että vaikka jokainen näkemäsi luonnon yksityiskohta on liian hieno kömpelön ihmiskäden jäljiteltäväksi, olet sentään Jumalallesi se tärkein ja rakkain.
    Ja sitä samaista rakkautta kannat sinäkin mukanasi, tällä hetkellä tietämättäsi tai huomaamattasi, mutta kyllä se mukana kulkee.
    Mitä, jos ajattelisit asiaa vaikkapa tähän tapaan:
    Jumalanhan sanotaan olevan itse Rakkaus. Ja kun Hän loi ihmisen, loi Hän sen omaksi kuvakseen. Se merkitsee sitä, että tuossa kuvassa on myös mukana tämä osa, elämän luoja ja ylläpitäjä, rakkaus.
    On myös hyvä muistaa, että rakkaus toiseen ihmiseenkin on jumalaista perää. Hänhän näki, ettei ihmisen ollut hyvä olla yksinään. Siksi Hän loi miehelle parin, naisen, täydentämään ja rakastamaan, mutta myös saamaan osakseen rakkautta.
    Tässä halussaan rakastaa ja tulla rakastetuksi mies ja nainen ovat aina olleet tasa-arvoisia.
    Tosi on, että rakkaus toiseen ihmiseen herää vasta todellisen rakkauden kosketuksesta, mutta silti en usko, että sinun lastesi kodista, heidän sitä joskus muistellessa, puuttuu äiti. Ehkä siellä on väsynyt, huolestunut ja hiukan itsestään epävarma äiti, mutta äiti kuitenkin. Äiti, joka oman uupumuksensakin keskellä jaksaa huolehtia ja opastaa lapsiaan maailman myrskyjen varalle.
    Kuitenkin, jokaisen on itse tuo virtahevoksi nimittämäsi asia käytävä läpi. Siitä ei ole mitään oikotietä eikä poppakonstia. Ja unohduksenkin tie on jo kohdallasi kuljettu loppuun. Ihan omasta kokemuksestani tiedän, että se sattuu, sattuu ajoittain ihan ylipääsemättömän tuntuisesti. Mutta siihenkin seinään on päätään hakattava kunnes seinä murtuu.
    Ihmisellä, joka nykymaailmassa etsii Totuutta ja Rakkautta, ei totisesti ole aina helppoa. Mutta silti se kannattaa. Vaikka niitä ei koskaan löytyisikään, on jokainen askel, jonka niitä kohti kuljet, suuri voitto.
    Siis vastaukseni tuohon kysymykseesi on, että tuo pikkutyttö voi iloita jo ensimmäisestä toivoa kohti otetusta askeleesta. Se, että unohduksen hämähäkinseitit on revitty paketin ymäriltä, on jo alku paremmasta. Vaikka kuinka pienin askelin, mutta varmasti eteenpäin. Avainsanoja ovat mielestäni Rohkeus ja Rehellisyys. Voi olla, että joudut tuolla matkallasi tappamaan itsestäsi useammankin minän, mutta kerran tulee sekin päivä, jolloin isket silmää peilikuvallesi ja toteat, että kaikesta sitä on selvittykin.
    Kokoa siis itsesi kaikessa rauhassa Kaikkivaltiaan silmien alla ja Hänen luontonsa keskellä, hiljaa Häntä, mutta myös yhtä paljon itseäsi kuunnelle ja oppien. Sieltä saanet hyvän annoksen voimia tuolle pitkälle ja vaikealle matkallesi.
    En voi kuin toivottaa sinulle hyvää matkaa itsellesi kaikkein tärkeimmän ihmisen luo.
    Toivottavasti tapaaminen on iloinen.

    Hetken hengähdystauko helteitten välissä. En ole seurannut säätiloja muualla Suomessa, mutta länsipuoli maata on kärvistellyt viime viikot älyttömään aikaan sattuneen helleaallon kourissa. Taitaa olla monin paikoin katovuosi tulossa. Yöt lähellä nollaa, päivät yli kaksikymmentäviisi astetta. Luonto läähättää jo viimeisillään, vettä ja viileämpää pitäisi saada.
    Meillä on työt jotenkuten hallinnassa.
    Laitumella kirmailee neljä haikkuvasikkaa, istutukset on suurimmaksi osaksi saatu tehdyksi ja kasvihuoneesta korjataan ensi viikolla ensimmäiset kurkut. Tänään saimme kesä- ja muut kurpitsat peltoon.
    Toukokuun toiseksiviimeisellä viikolla avattu taimimyymälämme on tänä vuonna ollut asiakkaiden suosiossa. Joitakin lajeja myytiin jo ensimmäisen myyntiviikon aikana loppuun. Helteistä huolimatta olemme onnistuneet pitämään taimet hengissä ja vieläpä hyvännäköisinäkin.
    Vain heinämailla on kehittymässä katastrofi. Ehkä noin viisitoistasenttiseksi ehtinyt oras kuivuu siihen liiallisen kuumuuden ja vedenpuutteen vuoksi. Eipä taida montakaan paalia tulla kevätsatoa.
    Ainoa lohdutus on se, ettei meillä enää ole lypsykarjaa. Näillä eväillä sitä ei ruokittaisi. Ja jos ei syyssatoakaan saada, menee haikkujenkin kanssa pelkästään hengissäpitämiseen.
    Sellaista se on, elämää. Ihan niinkuin Kuoppis-Jukka aikanaan lauloi: Joskus menee paremmin, joskus pelin menetin. Mutta laulu jatkuu aina vaan… Olikohan sen biisin nimi Kultaa ja kunniaa.
    Oli mitä hyvänsä, nyt lienee aika toivottaa kaikille mukavaa alkukesää.
    Viettäkää sitä kukin mieltymyksienne mukaan, mutta eläkää kuin viimeistä päivää ja senkin ehtoopuolta!
     
  2. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Terve taas kaikille, tasapuolisesti!
    Kelit alkavat viilentyä ja illat pimetä. On se aika vuodesta, jolloin on tunnustettava itselleen, että taas on yksi kesä siirtynyt tulevaisuudesta menneisyydeksi.
    Mennyt kesä oli sellainen, etten sitä varmaankaan ihan heti unohda, vaikka itse kesän tapahtumat eivät mieleen ole jääneetkään. Sen vain muistan, että kuluneet kuukaudet ovat olleet silkkaa hengissäpysyttelyä, töistä ei juurikaan kannata puhua mitään. Mitä nyt sen verran on pakollisia jokapäiväisiä juttuja puurrettu, että elämä jotenkin on sujunut, mutta kaikki ne työt, mitkä on voinut jättää tekemättä, ovat edelleen odottelemassa inhimillisempiä olosuhteita.
    Joskus heinäkuun alkupuolella kirjoitin tänne pitkät pätkät, mutta painettuani tuota lähetä vastaus-nappia se katosi jonnekin, mistä en sitä enää tavoittanut. Sen jälkeen en ole kerta kaikkiaan jaksanut saada ajatusta sen vertaa kokoon, että olisin saanut juttua aikaiseksi.
    Olen monesti kesän mittaan ajatellut sitä pientä hiekkalaatikon reunamilla ihmettelevää tyttöä, joka keväällä lähti etsimään kadonnutta minäänsä ja äitiään. Mitäpä olisin muuta voinut kuin lähettää mielessäni pyyntö tuonne jonnekin, että joku minua voimakkaampi ja viisaampi tarttuisi lujasti sen pienen tytön käteen ja johdattelisi hänet sinne minne hän pyrkii. Sen lisäksi olen toivonut hänelle ihan konkreettistakin tukea, ihmistä, joka jaksaa ja haluaa olla juuri hänelle se tukeva olkapää ja suuri sydän. Joka jaksaa aina ja uudestaan nostaa kompastuneen ylös, puhdistaa haavat ja laastaroida ne arpeutumaan. Ja ennen kaikkea tekee kaiken tämän rakkaudesta. Rakkaudesta juuri tähän pieneen eksyneeseen tyttöön.
    Sitä toivon edelleenkin.
    Olen edelleen vähän väsähtäneen oloinen. Lähes kolmen kuukauden helteestä ei toivuta niinkään äkkiä. En siis kirjoita kovin pitkään, ilmoitimpahan vain, että kyllä täällä vielä henki pihisee ja kun alkava syksykin etenee, palautuvat taas voimatkin vähitellen.

    Näihin säveliin ja tunnelmiin on hyvä lopettaa ja toivottaa teille kaikille, jotka tämän satutte lukemaan, mitä parasta myöhäiskesää ja leppoisaa alkusyksyä.
    Pidetään huolta toisistamme!
     
  3. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei!
    Elokuun viimeinen viikko, sekin muuten vajaa, lähtee kulumaan puolenyön tienoissa. Sitäpaitsi on täysikuu.
    Elokuinen kuutamoyö, mitä kaikkea siitä voisikaan kertoilla, vuosien saatossa mielen pohjille kerääntyneitä tapahtumia ja tunnelmia. Olen kai aina ollut hiukan taipuvainen ns kuuhulluuteen, täydenkuun öinä uni on levotonta ja katkonaista ja seuraava päivä silkkaa turpa pyöreänä haukottelua.
    Joka tapauksessa on tuo hitaasti ja arvokkaasti puiden latvuston yläpuolelle nouseva punertavankeltainen möllikkä ja sen luoma valaistus melko vaikuttava näky. Tuo hopeisenpehmeä maisema, joka silloin silmien eteen avautuu, on aivan toista, mitä sama maisema päivällä. Kun siihen vielä lisätään lähes täydellinen, vain luonnon omien äänten rikkoma hiljaisuus, ei ihme, jos se saakin pienen ihmisen ajatuksen ja mielikuvituksen liikkeelle.
    Vuosien varrella on kuuta tullut ihailluksi jos jonkinlaisissa paikoissa ja olosuhteissa. Sen kumotusta on ihailtu täyteläisen kypsiltä tuoksuvien viljapeltojen keskellä, sen kuvajainen on saanut pysähtymään veden ääreen, talvisin sen siniviiruisiksi juovittamat hanget ovat vieneet ajatukset vallan muihin maailmoihin. Sen valossa on vaelleltu metsissä jos sitten tehty työtäkin, kaikesta tästä voisi kirjoittaa vaikka kirjan ja melko paksun sellaisen.
    Tänä elosunnuntaisena iltapuhteena mieleni täyttää kuitenkin kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että minulla sittenkin on kaikki todella tarpeellinen. Tottakai tiedän senkin, ettei tänä vuonna päästy edes nollalukemiin, mutta tässä vaiheessa se ei ole enää merkittävää. Se ei enää aiheuta katkeruutta, se vain on osa tätä elämää.
    Olen taas suurin piirtein terve, kohtalaisen hyvässäkin kunnossa ja edelleen minulla on tavoitteita, haaveita ja unelmia. Ja tällä hetkellä sen lisäksi myös tunne, että pystyn niitä toteuttamaankin. En ole enää kunnoltani nuori, enpä edes keski-ikäinen, mutta voisiko sanoa, että olen melko pirteä vanhus. Elämä on hakannut suurella puunuijallaan puiseen päähäni muutamia totuuksiaan ja siihen on tyytyminen.
    Joskus suurin piiertein vuosi takaperin teimme opinto- ja ostosmatkan eräälle perennatilalle. Keväällä tilanne oli melko karu; ostetut taimet piti siirtää peltoon, aurinko porotti pilvettömältä taivaalta lähes kolmenkymmenen asteen voimalla ja mustan maanpeittokankaan pinnassa lämötila oli tuollaiset 70-85 astetta. Ei tehnyt juurikaan mieli viedä taimia tuollaiseen käristykseen. Vasta juhannuksen kahta puolta oli sen verran viileää ja välillä sateistakin, että uskalsimme moiseen hommaan ryhtyä. Silloin oli jo kuitenkin edullisimmat istutusajat ohitse ja kun sama porotus taas alkoi, seurasimme jännityksellä, miten kävisi. Muutamien viikkojen ajan näytti todella pahalta, mutta nyt syksyn alkaessa ei monikaan istuttamistamme taimista ole näyttänyt kuolleen. Ehkä jo ensi vuonna pääsemme keräämään niistä leikkokukia ja osasta jo siemeniäkin.
    Vaikka viime kesäinen lypsykarjasta luopuminen tuntuikin silloin lähes maailman loppumiselta, on se nyt, jälkeenpäin ajateltuna selkeyttänyt ja helpottanut paljon. Nyt pelataan näillä nappuloilla, joskus toiste taas toisenlaisilla.
    Tästä paikaltani voin toisella silmälläni vilkuilla ikkunasta tuon suuren ja hiljaisen mollukan verkkaista vaellusta elokuunsinimustalla yötaivaalla. Sen kylmä, mutta kuitenkin pehmeä valo muuttaa tuttuakin tutumman pihapiirin jonkinlaisen sadun tai muun tarinan näyttämöksi. Tällä hetkellä tuolla näyttämöllä ei esiinny muita kuin kaksi mustaa kissanpentua, mutta niillä näyttä olevan sitten sitäkin hauskempaa.
    Näihin kuutamoisiin tunnlmiin on hyvä lopettaa ja toivottaa kaikille, niin tutuille kuin tuntemattomillekin, oikein mukavaa loppuvaa elokuuta ja vieläkin parempaa syyskuuta.
    Ollaan ihmisiksi.
     
  4. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei kaikille!

    Niinpä sitä jo onkin syyskuun viimeinen kolmannes aluillaan. Aika rientää, lämpimät ja kuivat kelit luovat harhaa ajan pysähtymisestä, mutta todellisuus näkyy iltaisin ja aamuisin. Yöt ovat pimeitä ja aamut sumuisen tuhruisia tai sitten kirpeän kuulaita. Illat kiirehtivät kuin peläten myöhästyvänsä jostakin.
    Täällä keskellä Eimitään sujuu syksyn alku verkkaisesti ja melko vähäeleisesti muutenkin. Ei ole juurikaan korjuukiireitä, mutta päivät täyttyvät silti, joskus hyvinkin intensiivisestä toiminnasta.
    Yksi viimesyksyjen vakihuoli on sekin taas astunut mukaan kuvioihin. Nimittäin haikkuvasikoiden sekkailuretket.
    Ne jullikat kun ovat jo sen verran kasvaneet, etteivät ole aina riippuvaisia emojen maidosta. Ja nuorethan ovat uteliaita, olivatpa sitten kaksi – tai nelijalkaisia. Tämä jokasyksyinen ilmiö ei sinänsä ole mikään harmin paikka, mutta kun tästä tilan läpi kulkee puolisen kilometriä valtion tietä. Varoitusmerkeistä huolimatta seikkailevat vasikat aiheuttavat väliin äkkijarrutuksia ohikulkijoille.
    On aivan toivotonta yrittääkään tehdä aitaa, joka niitä pidättelisi. Ne ovat uskomattoman notkeita luiskahtamaan aidan lävitse tai alitse ja vielä parimetrisestäkin aidasta ne selviävät melko vaivattoman näköisesti yli.
    Vasta vieroitus – ja riimukoulutusajan jälkeen ne ovat sen verran sivistyneet, että älyävät, miksi jossakin paikassa on rautalankaa edessä.
    No, niitä sitten lähes päivittäin palautellaan omaan laumaansa. Onneksi ovat jo oppineet olemaan ajettavina, eivätkä enää singahtele sinne sun tänne, kuten ensimmäisien karkumatkojensa aikana.
    Mutta kuten jo tuossa mainitsin, syksyiset päivät kuluvat melko eleettömästi loppuja korjuuhommia tehden ja myymälästä huolehtien. Viikko sitten paketoitiin syksyn heinäsato, se vähä, mitä sitä tuli. Tänään nousivat maasta loput perunat, suuret ja mehevänpunakuoriset Rosamundat. Viikonlopulla ja alkuviikosta ajelen todennäköisesti kesäiset rehupaalit maailmalta kotipuoleen. Uusia aitoja pitää tehdä ja vanhoja kunnostaa. Ei ole näkösällä minkäänlaista uhkaa työn loppumisesta. Siitä saan olla kiitollinen joka päivä.
    Vaan milläpä mielellä tallaa taivaltaan tätä nykyä - S - , tämä pieni tyttö, joka keväällä lähti hiekkalaatikon laitamilta etsimään kahta kadonnutta ihmistä, itseään ja äitiään? Onko luonnon hiljaisuudessa tai ystävien tukemana syntynyt mitään uusia oivalluksia?
    Tiedän kyllä, että tällaiset etsintäretket ovat pitkiä ja mutkikkaita, joskus jopa vaarallisiakin, mutta jollakin tavoin minulla vain aina ja edelleen on sellainen tunne, että - S - omistaa kyllä tarvittavat palikat, kunhan vain löytää ne ja saa oikeaan järjestykseen.
    Meillä jokaisella on omat toiveemme ja haaveemme samoinkuin heikkoutemme ja pelkommekin. Kukaan ei ole valmis, jokaisen pitää vain pyrkiä aina ylemmäs, kohti parempaa.
    Näillä ajatuksilla toivon ja toivotan kaikille itsensä ja mahdollisesti jonkun läheisensä etsintään ryhtyneille mitä parhainta ja puhtainta iloa jokaisesta edistyasaskeleesta, mitä matkallanne otatte. Kyllä se päämäärä sieltä joskus löytyy. Jonakin päivänä tai yönä.



    Näissä tunnelmissa, mitä mukavinta alkusyksyä kaikille, tasapuolisesti.

    Eletäänhän ihmisiksi.
     
  5. vierailija Vierailija

    Hei taas!

    Täällä ollaan ja matka jatkuu keveämmissä tunnelmissa!

    Heinä- elokuun vaihteessa jotakin tapahtui, jotain uudistui, jotain aikansa elänyttä jäi elämänpolkuni varteen ja jätin sen sinne, tietoisesti. Huomasin luovuuden palanneen, aivoni yhdistelivät asioita uusilla ja yllättävillä tavoilla ja huomasin näkeväni uusia puolia vanhoissa asioissa. Se sai minut tuntemaan aitoa iloa, ja uusi ilo synnytti lisää iloa, ja aina vain lisää!

    Toisinaan on tahmeampiakin päiviä, sellaisia jolloin ajatus ei lähde kuin korkeintaan matalalentoon, mutta sehän on vain lepoa aivoille, vai kuinka:).

    Saattelen usein hiekkalaatikkotytön ikiomaan turvapaikkaan. Sanon hänelle, että aikuinen hoitaa nämä vaikeat asiat, ole sinä vain rauhassa turvapaikassasi. Hän onkin rauhoittunut kovasti ja luottamus aikuiseen (omaan itseen) on alkanut korjaantua nopeasti. On tämä ollut mielenkiintoinen prosessi, aivan huippujuttu! Avautuminen maailmalle on tapahtunut konkreettisesti ja peruuttamattomasti, olen tullut näkyväksi! Tapasin muutamia ihmisiä 30 vuoden takaa ja hämmästytin heidät totaalisesti "uudella" persoonallani, siis uskaltamalla vihdoin olla se, jonkalaiseksi olen syntynyt. Ennen kaikkea olen hämmästyttänyt itseni. Olen rikkonut rajoja, laajentanut mukavuusaluettani, heittäytynyt elämään ja iloon.

    Ja kaiken tämän piti tapahtua juuri nyt, sillä äitini on alkanut osoittaa muistisairauden oireita: unohtelua, epäluuloisuutta, ärtyisyyttä, kärsimättömyyttä, pelokkuutta. Kognitiiviset kyvyt ovat heikentyneet. Nyt minulla on eväitä auttaa häntä! Diagnoosia ei vielä ole, koska emme ole saaneet häntä vielä lähtemään lääkäriin, mutta yritys jatkuu.

    Näin se vaan menee, kaikella mitä meille tapahtuu on tarkoitus, ja joskus käy niin hyvä mäihä, että tajuaa edes jälkeen päin kärsimyksen mielekkyyden ja välttämättömyyden tulevien tapahtumien valossa.

    Diogenes, sinä olet tärkeä osa kasvamisprosessiani, olen tavattoman kiitollinen sinusta!

    -s-
     
  6. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Lokakuun alkupuolta kaikille, tasapuolisesti!
    Sumuisenkohmeinen lokakuun aamu. Uninen aamutuuli liehuttelee sumunriekaleita, joita nouseva aurinko viipaloi puiden latvuksilla. Kävelen tavanomaisella aamukierroksellani, tarkistamassa laitumia ja pumppailemassa juomavesiä haikuille. Merkkari mörisee matalasti tervehdykseksi. Kun tulen lähemmäksi, muuttuu matala mörinä vähitellen kimeäksi kiljunnaksi. Merkkari on poikalauman pomo ja antaa sen kyllä kuulua. Koko porukka kerääntyy ympärilleni, on siinä sarvi jos toinenkin. Kaikki odottelevat, mitä tällä kertaa niille tuon. No, eipä ollut tällä kertaa kuin jokunen vähän pehmiämään alkanut omena ja muutama nahistunut kurkku. Oskupoika, lauman pienimpänä saa parhaat palat, vaikka se tuossa sorkkien ja sarvien sekamelskassa usein jää sen lauman pienimmän asemaan eli luontasisesti se ei saisi mitään.
    Jätän pojat keskeytyneiden aamupuuhiensa pariin ja siirryn likkojen laitumelle. Niillekin on jotakin viemistä, mutta en kerro niille, että ne tänään pääsevät uudelle laitumelle, tulevalle talvialueelleen. Ne eivät ole yhtään säyseämpiä kuin pojatkaan silloin kun jotakin herkkuja on jaossa. Oona-neiti on täällä pienin ja sitä ei päästettäisi ollenkaan osille, jos en pitäisi sen puolia. Siitä on syksyn kuluessa tullut ovela ja röyhkeäkin kiilaaja, joka nappaa herkut ja häipyy hiukan sivummalle nauttimaan niistä.
    Vielä on mammojen laidun katsomatta ja alan jo mielessäni arpoa, missä pikkuipanat tällä kertaa seikkailevat. No niin, siinä onkin Patu, keskellä heinämaata syömässä kuin laitumellaan ikään. Mutta missä ne kaksi muuta lurjusta piileksivät? En alkuunkaan usko, että Patu olisi yksin lähtenyt viihteelle. Ohjailen sonnipoikaa vähitellen laiduntaan kohti, mutta se on jotenkin epävarma suunnasta. Ikuinen perässähiihtäjä, yksinään avuton harhailija.
    Pikku pysähdys vihannesmaalle, tupsas persiljaa suuhun ja sitä mutustellessa mietiskelemään, minne ihmeeseen nyt pitäisi mennä. Missä ne kaveritkin luuhaavat, eihän tässä omin päin...Lopulta aivotyö tuottaa tulosta. Laiskasti löntystellen ojan yli ja metsikköön. Seurailen vähän matkaa perästä, sillä minuakin kiinnostaa tietää, missä ne muut ovat. Patu pysähtyy naapurin aitan taakse. Siis entisen naapurin, nykyäänhän minä omistan senkin. Aitan takana kasvavan vanhan kuusen alaoksat ulottuvat lähes maahan, muodostaen kuin sateenvarjon. Tähän piilopaikkaan Patu pysähtyy ja ynähtää jotenkin epätietoisesti. Korvat kääntyilevät levottomasti, sieraimet nuuhkivat hermostuneesti. Uusi ynähdys ja aitan alta kurkistaa pari uteliasta karvanaamaa. Ahaa, sielläkös sitä oltiinkin tutkimassa paikkoja. Patukin menee sinne ja vähään aikaan ei näy eikä kuulu mitään. Sitten koko svengijengi työntyy päivänvaloon ja lähtee alamäkeen, kohti laidunta. Siinä vaiheessa emot alkavat kutsua ja tietysti täältä pusikosta vastataan. Vähän aikaa aamun täyttää äänekäs vuoropuhelu kunnes ensimmäinen, toinen ja lopulta kolmaskin emo on löytänyt kadonneen lapsensa. Linda-emo katselee touhua sivummalta kuin paheksuen. Sen Pincess- neiti ei ole ollut kertaakaan mukana näillä harharetkillä.
    Jaeltuani niillekin jotain pientä hampaankoloon laitettavaa ja rapsuteltuani vähän yhtäältä jos toisaaltakin, jatkan laitumen perille tarkistamaan, onko aita saanut olla rauhassa. Näin metsästysaikana hirvet ja peurat ryntäilevät sikäli päättömästi aitoja päin, että lähes päivittäin on jossakin päin jotakin korjattavaa. Tällä kertaa kaikki näyttää olevan kunnossa ja jatkan sen enempiä viivyttelemättä kotiin päin.
    Eilen minulta jäi aitatyö hiukan kesken. Suuntaan siis kulkuni uudelleen likkojen laitumelle. Vetelen lankaa ja virittelen veräjiä. Jokunen haruslanka ja jokunen pönkätolppa ja valmista on. Avaan likoille veräjän uudelle aluelleen. Ne katselevat hiukan epäillen siltaa, jota pitkin niiden pitäisi uuteen maailmaansa siirtyä. Heitän pari omenaa sillalle. Nooralta pettää hermot ekana ja se tulee sillalle, nappaa omenan suuhunsa ja löntystelee saman tien yli sillasta. Sitä seuraavat muut, ensin Laida ja sen perässä Nessa. Kunkku- poika tölhöilee omia aikojaan perästä. Vain Oona jää sillan pieleen odottelemaan. Heitän sille pari omenaa, mutta se vain katselee pää kenossa ja korvat levällään. No joo, huomaan ja johdattelen muun porukan kauemmas. Johan uskaltaa Oonakin tulla. Kaadan loput omenat ämpäristäni sille, muut ovat niin innoissaan tutkimassa uutta laiduntaan, etteivät sitä huomaakaan.
    Kello on jo jättänyt puoletpäivät taakseen, aurinko paistaa, on lämmin. istahdan puolilaholle kannolle ja katselen tuota pikku laumaani. On tyyntä ja aurinko lämmittää mukavasti selkääni. On hetki aikaa antaa ajatuksen lentää.
    Luin eilen täältä - S -:n viestin. Siitä suorastaan säteili ilo ja tyytyväisyys. Ja kiitollisuus. Hän oli tehnyt mahtavan matkan. Epäilemättä hän myös oli rikastunut tuolla matkallaan. Ja sillä ainoalla kestävällä tavalla. Se oli todella mieleistä luettavaa. Kun muistelee niitä kivikoita ja kannokoita, missä hän viime vuodet on kompuroinut, ei voi kuin lähettää tuonne jonnekin nöyrän kiitoksen, että nyt ainakin toistaiseksi on seesteisempää.
    Sensijaan tuon viestin viimeinen lause pistää miettimään. On tietysti hienoa, kun joku antaa tuollaisen tunnustuksen. Mutta, mutta. Sellaiseen tunnustukseen liittyy myös vastuu. Ihminen on taipuvainen niin helposti luulemaan itsestään liikoja.
    Kuitenkin, tässä auringonpaisteisella mäenrinteellä istuessani mieleni on kevyt ja täynnä toivoa ja luottamusta. Luottamusta siihen, että kun ei mikään muu enää tunnu auttavan, pitää vain hiljentyä kuuntelemaan sitä ääntä sisältään. Sitä ääntä, joka kuuluu ehkä sisältä, mutta joka todellisuudessa tulee jostakin ulkoapäin.
    Tällaisissa tunnelmissa kului tämä tiistaipäivä, lokakuun toinen päivä.
    Ja näissä tunnelmissa toivotan jokaiselle mukavaa syksyä ja viikon jatkoa.
     
    Last edited: 05.10.2018
  7. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei taas kaikille!

    Sumuisentihkuinen lokakuun ilta. Tuuli tohahtelee ajoittain jo suurimmaksi osaksi tyhjentyneiden lehtipuiden latvuksissa, kuu yrittää epätoivoisesti tirkistellä paksun pilvi- ja sumuverhon rakosista. Ilta, jolloin on ihan mukavaakin olla sisällä, Tuvan jykevien hirsiseinien suojassa.
    Tulin tänne juuri. Hiippailin ensi töikseni ikkunan pieleen, halusin ensivasikutelman siitä maailmasta, josta juuri suljin itseni pois.
    Palailen pöydän tuntumaan, silmät ovat jo tottuneet pimeyteen sen verran, ettei kaikki enää ole yhtä ja samaa mustuutta. Rapistelen takan reunukselta tulitikut ja raapaisen tulta kynttilään. No niin, pimeys väistyi nurkkiin, Tuvan ikkunaan syttyi valo majakaksi jokaiselle, joka lähistöllä sattuisi kulkemaan.
    Nihkeänkohmeinen ilma vaatii sekin jotakin huomiota, joten siirryn uudelleen takan luo ja alan puuhastella tulta. Pari lastua, käppyrä tuohesta ja ei kun tulitikkua perään. Pieni liekki alkaa lepattaa takkaan latomieni puiden välissä. Ohut savukiehkura imeytyy jonnekin hormin hämäryyteen ja liekki saa vähitellen voimaa ja kokoa.
    Palaan pöydän ääreen ja avaan Tuvan vieraskirjan. Sitten viime käyntini ei olekaan merkintöjä.
    Taas kerran ajatikseni siirtyvät vuosien taakse, hetkeen jolloin Aikuinen kirjoitti avausviestin tähän ketjuun. Muistoissani kuljen tuota matkaa ajassa. Seurailen, miten yksi toisensa jälkeen tuli tänne, kuka minkäkinlaista taakkaa kantaen ja sille kevennystä toivoen. Taas kerran muistuu mieleeni, miten valtavia voimia täällä silloin hallittiin, pelkän sanan avulla.
    En tiedä, avautuuko tämän kirjan sisältö muille tämänkaltaisena, mutta minä lähes tunnen vieläkin tuon kantavan voiman, edes tuon ajan teksteihin vilkaisemattakaan.
    Sen jälkeen ovat syksyt vaihtuneet talviin, talvet keväisiin, kesiin ja taas syksyihin. Sanoisin, että tämän paikan ilmapiiri on kuitenkin pohjavireeltään pysynyt aina sinä samaisena, syksyisenä. Lempeän hämyisenpehmeänä, teräviä särmiä loiventavana ja ymmärryksen ja unohduksen pehmeällä huovalla suojaavana. Ajatuksia ja tunteita kypsyttävänä. Siis kaikkiaan sellaisena, mitä syksy parhaimmillaan on.
    Tulee mieleen Juicen säkeet:

    Syksy saapuu,
    kuin vanhus se hymyilee,
    vaikka liepeitään liekit jo nuolee.
    Se on viisas, se mitään
    ei turhaa tee,
    elää vain, kunnes aurinko kuolee...

    Niin, nyt on taas syksy, kuten silloinkin. Ei tosin vielä niin myöhäinen.
    Tällä hetkellä voin sanoa olevani ”vanhin” täällä. En tiedä, eikä se minua kiinnostakaan, mitä todelliset tämän Tuvan veteraanit kirjoituksistani nykyisellään ajattelisivat, jos niitä lukisivatkin. Äänellään lintukin laulaa, sanotaan. Ja omasta näkökulmastani minäkin kirjoitan, minkäs sille. Aika ja sen mukanaan tuomat tapahtumat ovat varmasti minunkin teksteissäni luettavissa, mutta niinhän pitääkin, koska haluan olla juuri se, mikä milloinkin olen.
    Takassa loimottaa lämpöä ja valoa hohkaava tuli, ystävät vuosien varrelta ovat kirjan välityksellä seurassani, on hyvä olla. On hyvä levähtää hiukan, antaa todellisen nykyhetken loitota tuonne jonnekin.
    Tuli takassa alkaa vähitellen hiipua. Kuitenkin se on antanut sen, mitä varten sen teinkin. Se on lämmittänyt väsynyttä kulkijaa ja valaissut hetken hänen tietään.
    Mieleen tulee väistämättä, että se on meidän kaikkien tarkoituksemme ja kohtalomme, loistaa aikamme lähimmäisiämme lämmittäen ja heidän tietään valaisten, kunnes sitten vähitellen himmenemme, loittonemme ja viimein katoamme kokonaan näkyvistä.
    Jäljelle jää kuitenkin jotakin siitä, mitä me aikanamme olimme, vaikkei meitä itseämme enää kukaan muistaisikaan.
    Jos näin käy, emme ole eläneet turhaan.
    Suljen kirjan kunnioituksella, puhallan kynttilän sammuksiin, astun ulos ja painan oven hiljaa kiinni perässäni. Toivon, että sen joku pian taas avaisi. Että joku viivähtäisi hetken näiden vankkojen seinien suojassa ja poistuisi taas teilleen edes hiukkasen keveämmällä mielellä, mitä tänne tullessaan.
    Näissä mietteissä toivotan kaikille teille, jotka tämänkin satutte lukemaan, mitä mukavinta syksynjatkoa.

    Ollaan ihmisiksi, ihmisiä toisillemme!
     
  8. -s- Vierailija

    Palaan edelliseen viestiini ja kommenttiisi koskien kiitoksen tuomaa vastuuta, Diogenes.

    Laitoin ihan tarkoituksella sen muotoon "kiitollinen sinusta", enkä kiitollinen sinulle. Tarkoitin siis sitä, että olen kiitollinen siitä, että elämä laittoi polkumme risteämään ja olen saanut keskustella kanssasi nämä muutamat vuodet. Olet yksi niistä ihmispeileistä, jonka avulla näen itseni eri kulmasta ja pääsen paranemisprosessissani jälleen pikku pätkän eteenpäin. Et mielestäni ole antanut neuvoja tai toimintaohjeita, pohtinut vain ääneen sanomisiani oman elämänkokemuksesi valossa. Ja ihan yhtä lailla omat henkilökohtaiseen elämääsi liittyvät pohdiskelusi ovat antaneet minulle ajatuksen siemeniä, joista on lähtenyt kasvuun monenlaista henkeäni ravitsevaa viljaa. Olemme maailmassa toisiamme varten, välillä tukien matkatovereitamme, välillä itse tukea tarviten.

    Lämmöllä -s-
     
  9. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei!

    Pimeä ja koleannihkeä marraskuun ilta. Takana laiskanleppoisa sunnuntaipäivä. Aamusella rehuja haikuille, sitten vanhainkodilla äitimuoria moikkaamassa, minkä jälkeen nuorimman tyttären ja hänen poikansa kanssa parin tunnin kävelylenkki metsässä. Olo on mukavasti väsynyt ja levollinen.
    Metsässä piristyy aina kummallisesti. Siellä moni vaikeakin asia tuntuu selviävän. Syksyisen metsän hiljaisuus, puiden varjostama ja sävyttämä valo, tuoksut ja jähmettynyt tunnelma. Kaikki tämä antaa vaikutelman siitä, että ihminen murheineen ja vaikeuksineen on pieni, että mikään ei ole ratkaisematonta, kunhan vain on aikaa ja tahtoa ratkaista.
    Tällä kertaa minulla ei tosin ollut mitään sen suurempia murheita, olinpahan vain hiukan väsähtänyt tiiviistä perusparannusurakastani eräällä pellolla. Säätiedoitus kun uhkasi koko ajan sateilla ja tuli vedetyksi hiukan pitkää päivää tuon lopuksikin tulemattoman sateen vuoksi.
    Tänään myös pistin kyselyn eräälle paikkakunnan haikkutilalle sopivasta vasikasta, jonka välttämättä tarvitsen lauman jatkoksi Palomalle ja Princesille. Sellaista se on, ei näiden hommien kanssa paljon ole eroa arjella ja sunnuntailla.
    Tänään tuli myös kuluneeksi kaksikymmentäkuusi vuotta nuorimman poikani syntymästä. Hän on ollut hyvin paljon kaltaiseni ryntäilijä nuorempana. Tunnistaessani hänessä aikoinaan omat vähemmän toivotut luonteenpiirteeni, tunsin pientä epävarmuutta siitä, mihin päädytään. Mutta hän näyttää järkiintyneen isäänsä nopeammin, mikä helpotus.
    Mutta mukavaa, - S – on poikennut jättämään merkinnön kirjaan.
    Ja ihan teki mukavan olon, kun kerroit, miten tähän meidän jutusteluumme olet suhtautunut, mitä se on sinulle merkinnyt. Kiitos että selvensit.
    En voi kuin toivoa, että tuo ilo, joka uusista oivalluksistasi syntyi, kantaisi pitkään. Me olemme täällä toisiamme varten, se on vain joskus, selvyydestään huolimatta, hankalaa elää todeksi.
    Vaikka en itsekään ole mitenkään yltiösosiaalinen, pikemminkin erakoituvaa tyyppiä, silti kuittaan täysin Oiva Paloheimon väitteen, että vain Jumalalle on mahdollista kantaa yksinäisyytensä yksin.
    Marraskuu, martaiden kuu. Edessä viimeinen koitos pimeyttä vastaan. Aika, jolloin ihminen kaipaa valoa. Aika, johon ihminen on kautta aikojensa ladannut kaikki pahat aavistuksensa ja pelkonsa. Johtuneeko tuo jostakin ihmiskunnan aikojen alusta, jolloin pimeys kätki kaikki vaarat, joita ihminen pelkäsi. Piiri, jonka hän sai valaistuksi ympäriltään, oli turvallinen. Mutta sen piirin ulkopuolella oli kaikki mustaa ja täynnä kaikkea uhkaavaa, kauhistuttavaa. Kun hän vetäytyi luolaansa ja sytytti tulen, oli hänen maailmansa turvassa. Luolan seinät oli valaistu, joten häntä ei voinut uhata mikään, koska hän näki kaiken ympärillään olevan ja tapahtuvan.
    Minulle nämä loppuvuoden hämäräviikot ovat aina olleet sitä aikaa vuodesta, jolloin akkuja ladataan. En muista koskaan pelänneeni pimeää ja pystyn suhtautumaan levollisesti myös kaiken hiljenemiseen, luonnon vetäytyessä lepoonsa ja maan peittyessä vähitellen suojaavaan lumikerrokseen.
    Täysin eri asia sitten on se, että pimeys ja kylmyyskin haittaavat monia töitä. Mutta sehän kuuluu vain kulumassa olevaan aikaan vuodesta, joten ei siitä sen suurempaa huolta kanneta.
    Näin kuluu hiljaksiin tämä marraskuinen sunnuntaipäivä.
    Alkaa uusi viikko, päivät senkuin lyhenevät.
    Mutta eihän anneta sen häiritä, eihän?
    Jos puuttuukin iltapuhteista valoa, onhan joku aikoinaan keksinyt kynttilänkin. Sen hiljalleen lepattavaa liekkiä, sen häilyväistä, mutta kuitenkin lämmintä valoa seuraten, täysillä pimeään!
     
  10. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    MITTA
    Lähdin lapsuuskodista
    selässäni reppu
    ja repussani mitta.
    Sillä mittasin itseäni.
    Ja aina oli tulos:
    Ei riitä, ei riitä.
    Kauan uskoin mittaani.
    Sitten löysin uuden.
    Se sanoi:
    Riittää, riittää hyvinkin.
    Silloin tajusin,
    mittani oli virheellinen.
    Sen ainoa lukema oli:
    ei riitä
    Vein sen takaisin,
    ja äitini hämmästyi:
    Ei se virheellinen ole,
    se on perintömitta
    ja kulkenut suvussa kauan.

    - Anja Laurila-

    Niinpä. Tuo pieni ja yksinkertainen runo kertoo hyvin paljon jokaiselle, joka vain vaivautuu ajattelemaan.
    Näin meitä suomalaisia on kasvatettu, mikään ei riitä. Aina pitää olla parempi. Ja taas parempi. Perintömitta ei ole saanut ruostua, lahota, unohtua, sitä on käytetty ahkerasti ja useinmiten väärin.
    Väärin siksi, että liian usein sillä on vain lyöty lyötyä.
    Tänään on päivä, joka on pyhitetty kaikille isille. Olipa isä sitten minkälainen hyvänsä, tänään häneen pitäisi voida katsoa ylöspäin. Mutta miksi vain tänä yhtenä päivänä vuodesta, ajatelkaapa?
    Eikö isä kelpaa esimerkiksi ja juhlinnan kohteeksi muina päivinä vuodesta?
    Jos niin todella on, olisikohan isien syytä vilkaista peiliin?
    Tänään, jos koskaan, olisi isillä oiva tilaisuus palauttaa mieliinsä tuon alkuun kopioimani runon sanoma. Olenko minä antanut lasteni mukaan mitan, joka näyttää heidät joka kerta alamittaisiksi?
    Vai olenko minä aina ja joka tilanteessa yrittänyt piilotella tuota perinnöksi saamaani mittaa ja yrittänyt luoda uutta, lapsilleni oikeudenmukaisempaa mittaa heille kannettavaksi elämänsä kiperissä kiemuroissa.
    Voinko minä iloita aidosti lasteni onnisumisista, tietäen, että olen itse ollut luomassa niille pohjaa, vai onko jossakin tajunnan taka-alalla pelko, että tuo nyt oli vain hyvää tuuria, kyllä se vielä kääntyy.
    Ja entäs sitten epäonnistumiset? Voinko luottaa antamaani kasvualustaan, niihin muutamien vuosien neuvoihin ja esimerkkiin, tietäen, että kenelle hyvänsä voi sattua vahinkoja, mutta kyllä niistä selvitään koska pohja miltä ponnistetaan on vahva. Koska lapseni on oppinut mittaamaan itseään juuri hänelle ja häntä varten tehdyllä mitalla.
    Tämä kaikille isille pyhitetty päivä alkaa olla jo illassaan. Se on sujunut kenellä mitenkin, toivottavasti kaikilla sitä viettäneillä on hyvä mieli. Toivottavasti jokainen sitä viettänyt myös muistaa, että isäkin on vain ihminen, yhtä heikko ja erehtyväinen kuin kaikki muutkin. Joku on joskus ja jossakin sanonut:"On suurenmoista olla suuri, mutta vielä suurempaa on olla inhimillinen."
    Tämä sumuinen ja pimeä marraskuun 11. päivä alkaa vähitellen kallistua yön puolelle. Muistoiksi tästä päivästä jäivät lastenlasten ilo ja innokkuus heidän päästessään tänne korpeen, missä he voivat melskata kaikessa rauhassa kenenkään siitä häiriintymättä. Syksyisenhämärästä metsästä oli hyvä aina välillä palata vanhempien turvalliseen läheisyyteen. Vaikka tuollainen sirkus vähän väsyttääkin, jäi päällimmäiseksi kuitenkin ilo ja onni, on hienoa omistaa tuollaisia lapsia ja lastenlapsia.

    Tämän tunteen haluan jakaa kaikkien isien kanssa.
     
  11. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei!
    Näin marraskuun viimeisen lauantain iltana, saunan jälkeen on mukava poiketa tänne ja pistää muutama rivi luettavaksi niille, jotka tänne sattuvat poikkeamaan.
    Takana työn ja touhun täyttämä viikko, edessä toinen samanlainen.
    Taas kerran saan todeta, miten hyvältä tuntuu kirjoittaa noin. Vuosituhannen alkupuoli meni kaikenlaisen krempan korjailuissa ja niistä toipumisissa niin risaiseksi, että terveyttä ja työkuntoa oppi arvostamaan ihan eri tavalla. Enää ei ole mitenkään itsestäänselvyys, että aamulla nousen ylös ja lähden töihini. Pikemminkin voi sanoa, että se on päivästä toiseen toistuva ihme.
    Jos joku olisi neljäkymmentä vuotta sitten väittänyt minulle, että joskus ajattelen noin, olisin käskenyt hänen asettua taloksi paikalliseen älylataamoon. Niin selvää oli silloin, että olen ikuisesti nuori ja parhaissa voimissani. Nyt on toisin, myönnän kyllä, että se nuoruuden ja keski-iänkin asenne oli ihan vain tyhmyydestä johtuvaa.
    Mutta menneet olkoot menneitä, tänäänkin on vain kiitollinen mieli kuluneesta päivästä, viikosta ja yleensäkin ajasta, jolloin olen taas saanut olla sikäli terve, mitä nyt tämänkuntoinen yleensä voi olla.
    Taivaalla möllöttää vuorokauden ikäinen täysikuu. Muuten pimeänsinistä yötaivasta puhkovat miljoonat tähtien naskalinkärjet. On hiljaista, läheinen sepelimurskaamokin on vaiennut viikonlopun ajaksi. Kostea pakkassää on kuorruttanut puut ja pensaat kuunvalossa kimaltelevalla huurteella. Myöhäissyksyä kauneimmillaan ja herkimmillään.
    Joskus silloin kauan sitten, seitsemänkymmenluvulla, tällaiset illat ja yöt kuluivat metsässä samoillen ja luonnon kylmää kauneutta ihaillen. Ei paljon haitannut, vaikka seuraava päivä koulussa meni enempi haukotteluksi ja, tylsemmillä tunneilla, torkkumiseksi.
    Niillä retkillä syntyi monta tarinaa. Tai eivät tarinat siellä syntyneet, keräsin vain tunnelmia ja vaikutteita, jotka sitten, sopivan kehystarinan löytyessä, purkautuivat tuon tarinan täytteiksi ja taustoiksi.
    Näistä pienistä tarinoista koetan tänä vuonna kerätä pienen adventtikalenterin. Tämän vuoden tarinat ovat lähtöisin sen samaisen vintiltä löytyneen pahvilaatikon kätköistä, mistä vuosi sitten kerroin. Näistä kuusi- ja seitsemänkymmenluvuilla kirjoitetuista pikkujutuista koetan valita tolkullisimpia, saas nähdä, miten onnistuu.
    Mutta sitä odotellessa, mukavaa marraskuun viimeistä viikkoa kaikille.

    Ollaan ihmisiksi.
     
  12. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei taas!
    Lauantai, joulukuun ensimmäinen päivä. Huomenna saamme sytyttää ensimmäisen kynttilän siitä jo niin tutuksi tulleesta neljän kynttilän sarjasta, joka johdattaa meidät vuoden suurimpaan juhlaan jouluun. Kuten aikaisemmin lupailin, avaan tänäkin joulunalusena Tuvan jo perinteeksi muodostuneen adventtikalenterin. se on neliosainen kertomus Kupparin matin vaiheista. Ensimmäinen osa on Matin omaa kerrontaa ja siksi minä-muotoinen. Juttu on osa suuremmasta kokonaisuudest, oikeastaan ainoa pätkä siitä, mikä oli käyttökelpoista. Kokonaisuutena juttu oli niin haparoiva ja rönsyilevä, että olin jo aikoinaan sitä kirjoittaessani kyllästynyt siihen, ja nimeksi olin antanut sille kuvaavasti vain Keskenjätetty kertomus.
    Mutta pitemmittä selittelyittä, Tässä, olkaa hyvät.

    Illan hämäryys alkoi vähitellen syventyä yön mustuudeksi. Mäkelän vanha, vuosikymmenten harmaannuttama riihi erottui vielä hiukan vaaleampaa yötaivasta vasten. Tie kaarsi riihen editse ja olin ajatellut pysähtyä hetkiseksi levähtämään sen kynnyspuulle. Olisi mukavaa istua hetken, keskeyttää tämä yksitoikkoinen tien mittaaminen vain siksi tuokioksi, että jalat hiukan saisivat levätä.
    Siinä se nyt oli, tuo ikuiselta näyttävä hirsrakennus. Mieto savun tuoksu kutitti tuttavallisesti nenääni sen läheisyyteen tallustellessani.
    Istahdin kynnykselle, suljin silmäni ja annoin selkäni painautua vasten karkealankkuista ovea. Mutta johan... selkäni ei tavannutkaan mitään kiinteää vaan horjahdin samantien ovesta sisään. Vähältä, etten lyönyt päätäni lattiaan, sikäli hervottomasti kaaduin.
    Kokoiltuani itseni taas jaloilleni huomasin riihen vielä hohkaavan jonkinlaista lämmön tapaista. Suljin oven ja haparoin pimeässä kohti tuon mahtavan rakennuksen sydäntä, kivistä muurattua ja tukevilla hirsillä vuorattua kiuasta. Vedin sieraimiini haaleaa savun ja juurikuivatun viljan tuoksua ja yritin etsiä jaloilleni tietä, jolla ei olisi mitään esteitä.
    Vaikka Mäkelä hiukan isompikin talo olisi ollut, ei senkään riihen lattiaa kovin kauan käveltäväksi riittäisi, ajattelin. Ja aivan oiken, tuota pikaa ojennettuun käteeni tuntuikin jotakin kovaa ja lämmintä. Siinä se oli, kiuas, joka oli niellyt tänäkin syksynä halkosylyksen toisensa perään. Ilmeisesti viimeinen ahdos oli puitu tänä aamuna, koskapa kivikasa vielä hohkasi lämmintä.
    Oikeastaan voisinkin jäädä tähä yöksi, tuskin siitä kukaan pahastuisi. Tuskin sitä edes kukaan huomaisikaan.
    Vähitellen pimeään tottuneet silmäni havaitsivat lämmittäjän rahin kiukaan viereltä. Sen nostin kiukaan eteen ja istahdin sille. Oijoin väsyneitä jalkojani ja mieleni teki hetkisen aivan tavattomasti sytyttää piippuni, mutta kunnioitus paikkaa kohtaan voitti sentään.
    Riihi, sehän oli lähes pyhä paikka. Monen talon tarkimmin varjeltu rakennus. Jos sinne luvatta poikkesikin, yötään viettämään, oli varottava kaikin tavoin, ettei vain häiritsisi riihen haltijaa, tonttua, joka piti huolta siitä, että riihi oli ja säilyi. Jotenkin minusta tuntui, että avoin ovi oli ollut suostumus haltijalta, miksi siis koettelisin sen kärsivällisyyttä turhaan.
    Suljin silmäni ja nojauduin mukavasti vasten kutsuvanlämmintä kiukaan kylkeä. Taisin siinä hiukan torkahtaakin.
    Äkkiä hätkähdin hereille, oven saranat narahtivat ja ovi paukahti kiinni, avain kääntyi raskaassa puulukossa vaimeasti kirskahtaen. En ollut enää yksin.
    Jokin lamauttava voima sai minut täysin valtaansa. Sydän hakkasi kuin mieletön ja kylmä hiki kihosi pintaan. Olinko sittenkin pahoittanut haltijan mielen tulemalla tänne?
    Istuin siinä kuin salaman lyömänä, tuijottaen pimeään ja puristaen rystyset valkeina rahin syrjää. Odotin, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
    Ei tapahtunut mitään, vai joku rotta rapisteli takanani kiukaalla. Vai oliko se sittenkään rotta?
    Säikähdykseni alkoi vähitellen helpottaa, aistini alkoivat taas toimia ja sydämenkin jumputus vaimeni. Ehkä olin vain nähnyt unta. Kääntelin päätäni ja kuulostelin ja yritin puhkoa pimeyttä silmilläni. Kaikki yhtä turhaa, mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Nojauduin uudestaan vasten kiuasta ja annoin silmieni painua kiinni.
    Samassa permanto tärähti ja kuului rysähdys kuin halkomotti olisi äkkiä pudotettu varpaideni eteen.

    Mikä mies, mikä tinki?” jyrähti samassa edestäni kysymys. ”Kupparin Matti minä vain olen ja yötä ajattelin tässä viettää, jos se vain passaa.” vastasin totuudenmukaisesti ja toivoin moisen selityksen tulevan hyväksytyksi.
    "Vai kupparin Matti… ja millä se Matti aikoo yösijansa maksaa?” jatkui kuulustelu.

    Ei minulla mitään ole...jos en itse maksuksi kelvanne...” vastasin taas, kun en muutakaan osannut.
    Edessäni kahisi kuin olkia olisi kannettu sitten kuului, nyt jo hiukan ystävällisemmin:”Paahan oljille maate, huomenissa sitte kyllä maksu peritään.”
    Hapuilin eteeni ja löysin kasan tuoksuvia, kuivia rukiinolkia. Heittäydyin niiden päälle ja kiskoin takkikuluni peitteekseni. Nukahdin saman tien.
    Luulin tuskin nukkuneenikaan kun jo taas riihen ovi kävi. Raottelin varovasti silmiäni ja näin kalpean syksyaamuisen valoviirun tunkeutuvan puoliavoimesta ovesta sisään.
    Mutta sisään oli tullut myös jotakin muuta. Keskenkasvuinen pojanjolppi seisoi keskellä lattiaa ja katseli minua ällistyneen näköisenä. Kuin arvioiden, olinko ihminen ollenkaan ja jos olinkin, olinko hyvinkin vaarallinen.
    Koska tulija ei tuon pahemmalta näyttänyt, oijoin itseni pystyvänkuvaan ja toivotin tulijalle hyvät huomenet, muistaen samalla kiitellä yösijasta ja varsin maukkaista ja virkistävistä unista. Siinä samalla keräilin olkisitomat ja nostin ne seinän vierustalle, missä niitä näkyi kokonainen läjä ennestäänkin.
    Kun sain jälkeni siivotuksi, kääntyi poika kannoillaan, harppasi kohti ovea ja sanoi vain yhden sanan: ”Tule!” Seurasin häntä ulos ja hän lukitsi oven, katsellen minua edelleen kovin mietteissään ja arvioiden.
    Kumpikaan ei puhunut mitään, askelsin vain hänen perässään ja mietin riihenhaltijan ennustusta.

    Huomenissa sitte kyllä maksu peritään.” Mikähän olisi se maksu ja tuo poikako sen perisi?
    Poika suuntasi talleille, missä isäntä oli hevosia huoltamassa. ”Tämmönen otus löyty riihestä,” poika vain totesi ykskantaan astuessamme sisälle tallin. Isäntä kääntyi heinäkasa sylissään ympäri ja jäi katsomaan minua ikäänkuin arvioiden. Lähin hevonen nyhti hänen sylistään heiniä, mutta se ei häirinnyt vähääkään tuota arvioivaa tarkastelua. Lopulta hän kääntyi ja heiniä hevosen eteen työntäessään sanoi vain rauhallisesti: ”Vieppäs, poika, Matti tupaan suurukselle, tulen kuma joudan täältä.”
    Olin kyllä kuullut sanonnan, joka totesi, että Jussit miehiä on, Matteja on mettätkin täynnä, mutta en olisi uskonut nimeni olevan niin yleinen, että sitä heti ilman muuta käytettäisiin outo mies kohdattaessa.
    Tuvassa hääri pitkänhuiskea piika, musta, vahva palmikko pään ympäri kietaistuna. Hän loi minuun epäilevän ja samalla uteliaan katseen pojan määrätessä, että suurusta pöytään Matille. Otti kuitenkin seinähyllystä savivadin ja seinän rakoseen työnnetyn puulusikan, tyrkkäsi ne pöydän reunalle ja kauhaisi piisillä höyryävästä padasta aimo annoksen tuoksuvaa ruispuuroa kupin täytteeksi. Istahdin penkin päähän ja aloin lappaa tarjottua evästä tuulensuojaan. Syötyäni kiitin poikaa ruuasta, piika oli jo pyörähtänyt muualle, ilmeisesti emännän avuksi navettaan. Istuksin vain penkin päässä ja odottelin, mitä kohtalo tielleni toisi.
    Jo kuului askelten raskas tömähtely porstua lattialla, isäntä työntyi sisään mukanaan tallin leyhähdys.
     
  13. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Joo, siinähän kävi taaskin niin, että sivu alkoi kiukurtella liian pitkästä vieastistä, täytyi jakaa kahtia.

    Mitään puhumatta hän istahti pöydän päähän ja kaivoi esiin piippunsa ja tupakkamassinsa. Tungettuaan pesän täyteen nurkantakusia hän nousi, asteli piisin luo ja otti sieltä tikulla tulta piippuunsa. Muutaman svupilven seuraamana hän sitten palasi entiselle paikalleen. Vasta muutamien vetojen jälkeen hän kiinnitti huomionsa minuun.

    Se on asia nyt niin, että minulta vietiin syksyllä isorenki. Sinulla olis nyt viikko aikaa näyttää, että pystyt täyttämään sen paikan. Väentuvassa on vapaa paikka, sieltä löytyy myös tulevat käskettävät. Käy herättämässä ne ja käske suurukselle.Sen jälkeen Aatu hakokasalle, Simo valmistautuu hakeen heinäkuorma ojantakaa ja Kalle lähtee halkomettään sinun kanssa. Onko kysyttävää?”
    Katselin, miten Kalle-renki köyristyi puun tyvelle, saha alkoi soittaa tuota yksitoikkoista sävelmäänsä, työntö pehmeämpi suhahdus, takaisinveto kireämpi vingahdus. Rytmi yksitoikkoisen tasainen, tempo vakaan rauhallinen. Ei aikaakaan, kun ensimmäinen puu kaatui. Olimme sopineet, että hän tekisi saha- ja minä kirvestyöt. Kirves oli raskastekoinen ja tukevavartinen, teroitettu juuri parahiksi halontekoon. Ohuet oksat katkeilivat sillä lähes pyyhkäisten ja pitkä varsi antoi iskuun napakkuutta, jota useimpien pöllien oli mahdotonta vastustaa. Niinpä olinkin aina hiukan edellä urakastani Kalleen verraten.
    Iltapäivän alkaessa jo hämärtää tuli isäntä hevosineen paikalle. Olin koonnut halot aina muutaman rungon keoiksi ja latvarangat yteen läjään. Taaja koivikko oli harventunut huomattavasti, jäjellä seisoi kauniita, suoravartisia puita. Mitään puhumatta isäntä alkoi kerätä halkoja rekeensä. Kalle lopetti kaatamisen ja meni avuksi. Tein viimeisenkin puun loppuun ja menin sekaan minäkin.
    Isäntä katseli kuormaansa arvioiden.”Eiköhän toi nyt näin sulalle kelille piisaakkin, pinotaan loput tähän koivun tyvelle.”
    Isäntä lähti kuormineen ja jäimme kahden tekemään loput urakastamme. Hämärä oli jo sikäli tiheää, että maassa olevia risuja oli vaikea nähdä ja jatkuvaan kompasteluun kyllästyneinä päätimme, että minä pinoan ja Kalle heittelee minulle pinottavaa. Näin työ sujuikin paljon nopeammin ja lopultakin, pitkän ja raskaan päivän jälkeen, pääsimme lähtemään kohti Mäkelää.
    Astuessamme tupaan kantoi piika juuri höyryävää naurisvatia pöytään. Emäntä, jonka näin nyt vasta ensi kertaa, taittoi vartaasta pari reikäleipää ja nosti vesikiulun ja silakkapytyn niiden seuraksi pöydälle. Ketään ei tarvinnut kehottaa syömään. En tiedä, millä muut olivat itseään päivän mittaan ravinneet, mutta minä ja Kalle olimme jyystäneet reikäleivän mieheen ja jokusen suolaisen silakan särpimeksi. Ennenkuin otin paikkani pöydän vierestä kauhoin parikin kipollista vettä ovensuussa olevasta saavista, sillä kuiva ja suolainen muona ja kokopäiväinen hikoilu janottivat. Ruokailu sujui mitään puhumatta. Puukkojen terät vain välähtelivät parin päreen antamassa kituliaassa valossa, kuului rouskutusta ja ryystämistä ja lopuksi kylläisiä ähkäisyjä. Kaikkea tätä seuraili emännän huolehtiva silmä sieltä jostakin piisin vaiheilta.
    Renkien tehdessä lähtöä väentupaan isäntä viittasi minua vielä jäämään. Täyttelin siinä hiljaksiin piippuni ja sitä poltellen odottelin, mitä isännällä olisi sanottavaa. Isäntä oli kovin vähä puheinen ja -eleinen, ei hänestä ollut kovin helppoa saadaa selvää.

    No niin, ensimmäinen päivä on pulkassa. Eniten ihmetyttää, millä sait tuon Kallen innostumaan halontekoon tuolla tavalla. Olen minäkin jonkun kerran sen kanssa ollut metässä, mutta ei siitä noin ole valmista tullu. Ja toiseksi, kuka on sun päähäs pistänyt älliä sen verran, ettäs osaat jättää parhaat puut pystyyn?” Kieltämättä isännän katseessa oli piirun verran enemmän arvostusta, mitä aamulla. Sivusilmällä huomasin myös emännän keskeyttäneen askareensa kuunnellakseen miehensä puhetta.
    En pitänyt mitään kiirettä vastaamaan. Puhalsin savukiehkuran kohti kattoa jas annoin katseeni seurailla sen häipymistä samalla kun mietin, mitä oikein vastaisin. Ei ollut mitään suurta kerrottavaa, oli vain joku kumman oikku tai onnellinen sattuma, mene ja tiedä.

    Niin, tuosta Kallesta en osaa sanoa mitään, se nyt vain jyysti puun nurin ja pölleiksi sitä mukaa kun minä niitä ehdin karsia ja halkoa. Ehkäpä se koetteli, mikä minä olin miehiäni. Mutta itse olin joskus jokusen metsäherran renkinä ja siinä jouduin näkemään monenlaisia risukoita. Kai sitä siltä ajalta sitten on jotakin oppia tullut ja säilynyt.”
    Eipä pitänyt isäntäkään kiirettä tuohon vastaamaan, tuprutteli vain piippuaan ja mietti kai omiaan. Emäntä hääri omissa askareissaan kuin meidät vallan unohtaneena. Jo aamsella näkemäni piika ilmestyi jostakin hämärän kätköistä ja alkoi lakaista lattiaa pitkävartisella luudalla. Viimein isäntä heräsi mietteistään ja kopautti piippunsa porot pöydän kulmaan ja pyyhkäisi ne siitä lattialle. Piika loi häneen tympääntyneen katseen, mutta mitään puhumatta lakaisi porot muiden roskien joukossa pois. Isäntä selitti nyt seuraavan päivän töitä.
    Astuessani väentupaan rengit lopettivat hetkeksi puuhansa ja puheensa, vain todetakseen kuka tulija oli. Seinän vierustalla oli jokaisella rengillä oma pärepihtinsä, vesikorvonsa ja tietysti päreensä. Lisäksi huoneen toista päätyä hallitsevassa takassa paloi tuli. Silti tupa oli hämärä. Noen mustuttamat seinät imivät valon, savu himmensi sitä entisestään. Tarkemmin katsellessani huomasin, miten jokainen näperteli jotakin pientä. Kenen käsissä oli kirvesvarren tekele, kuka piikitti haravaa ja kuka mitäkin. Huomattuaan kuka tulija oli, miehet jatkoivat töitään ja juttujaan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Kävelin takan luokse pinotun puukasan luo ja valitsin sieltä mukavasti väärän puun. ”Mitäs tostakin luulet tekeväs”, Simo tuhahti työnsä lomasta. ”Eiköpä vaan tähän käppyrään olekin piilotettu sirpin ramppi, koittelen, jos saisin sen sieltä esiin,” vastasin rauhallisesti ja otin oman paikkani seinustalta. Vähitellen sitten päästiin puheisiin ja tutustumaan paremmin. Kalle kertoi muille, että olin näpein hänen tielleen sattunut halontekijä ja että isäntäkin oli ollut täysin sanaton päivän urakkamme nähtyään. Toiset sitä hiukan epäilivät, mutta antoivat jutun tällä kertaa jäädä silleen.

    Jaahas, pojjaat, se on sitten tämän päivän työt tehty,”sanoin ja otin nurkasta luudan. Sutaisin lastut lattialta muutamalla vedolla nurkkaan ja kallistuin olkikasalleni. Yksi toisensa jälkeen miehet seurasivat esimekkiäni ja pian ei pimeästä väentuvasta kuulinut enää kuin tasainen, neliääninen kuorsaus.

    Tämän kertomuksen myötä haluan toivottaa teille kaikille, hyvät ystävät, mitä antoisinta ja rauhallisinta joulunodotuksen aikaa.
     
  14. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Hei taas kaikille, tasapuolisesti.

    Räntäisenloskaista joulukuun alkupuolta täältä eimistään. Kuunvaihteen pakkaskeli ovat muisto vain, taas on yhtä pimeää, mitä marraskuun loppupuolellakin. Maat sentään ovat vielä sen verran kohmeessa, ettei kurassa tarvitse rypeä.
    Viikon takaisista pikkujoulutunnelmista on siirrytty aivan oikean joulun odotteluun, sen tunnelmiin virittäytymiseen.
    Taas on viikko vierähtänyt ja on aika avata adventtikalenterin toinen luukku. Keromus jatkuu ja toivottavasti vähitellen alkaa kaikille selvitä, mistä tässä tällä kerralla on kyse.

    Matti vaikeni jääden kuin kertaamaan muistoissaan tuota jo kauan sitten lähes unohduksiin painunutta syksyä. Tuli kohisi hiljalleen kiukaassa, saunan yläosan täytti sakea, kitkerä savu. Hiljalleen lämpiävä ja kuivuva pellava antoi oman arominsa, johon sekoittui vielä vanhan puun ja vuosikymmenien tomun heikko sivuvivahde.
    No, kuinkas siinä sitten kävi, et kai sinne jäänny kovinkaan pitkäks aikaa?”kysyi Mattia vastapäätä istuva mies. ”Niin, kerro toki lisää, missä oot kaikki nää vuotes kuluttannu,”kehoitteli toinenkin penkillä istuja.
    Matti nousi, kohenteli tulta kiukaan alla, ojentautui sitten koko pituuteensa ja jäi arvioiden katselemaan vieraitaan. Hänet, vanha ja maailman loppuunkuluttama ukko oli komennettu pellavasaunan lämmittäjäksi. Illan pimettyä siihen oli tupsahtanut pari kulkumiestä hänelle yöseuraksi. Matti ei moisesta oikein pitänyt, mutta miehet olivat nuoria ja vahvoja, oli viisainta vain myöntyä ja koettaa pitää asiat järjestyksessä ja tulijat hyvällä tuulella.
    Heitettyään pari halkoa kiukaan alle Matti siirtyi tarkistamaan kuivattaviaan. ”Jahas, pitääkin käännellä nämä,”hän virkahti kuin itsekseen. Hän toivoi hiljaa mielessään miesten lähtevä, mutta eiväthän nuo mitään välittäneet, juttelivat vain omiaan kuin ei Mattia ja pellavia olisi ollut olemassakaan.
    Kuuma, kitkeräsavuinen ilma kirveli kurkkua, hiki juoksi noroina silmiin ja juurien mukana tullut multa hajosi hienoksi pölyksi Matin ympärille. Silti hän käänteli pellavat rauhallisesti ja hätäilemättä, sormaus sormaukselta, huolehtien, että paitsi puolet kääntyivät, myös järjestys vaihtui niin, että alimmat sormaukset tulivat nyt päälle. Siinä käännelessään hän samalla arvioi lämmön riittävyyttä ja sitä, etteivät pellavat vain kuumenisi liikaa. Toistaiseksi tuntui kosteutta kuitenkin olevan sen verran, että mihinkään ylikuumenemiseen ei ollut vaaraa.
    Kun tuo raskas ja hankala työ lopultakin tuli valmiiksi, hän astui vähäksi aikaa ulos, hengitteli syvään ja rauhallisesti syksyisen yön kylmänkirpeää ilmaa kuivaillen samalla kasvojaan ja kaulaansa takkiinsa. Sisältä kuului yskimistä, ilmeisesti toisetkin olivat saaneet osansa Matin nostattamasta pölypilvestä. Vasta ensimmäisien vilunpuistatusten tullessa hän kääntyi kannoillaan ja astui uudelleen saunan kuumuuteen.
    Hänen astuessaan sisään miehet istuivat lähes kaksinkerroin raheillaan, yskien ja silmiään pyyhkien. ”Jaa, onkos ilma vähäsen paksua, vetäkää vaan, ei siinä luita ole,”Matti virnuili sitä menoa katsellessaan. Ehkäpä miehet eivät ymmärtäneet toisen ivaa, ehkä antoivat sen muuten vain mennä ohi korvien, joka tapausessa köhiminen jatkui vielä jonkin aikaa kunnes pöly vähitellen laskeutui ja miehet jäivät silmiään kuivaillen nojailemaan kiukaan kylkiin.
    Matti heitti taas pari halkoa tuleen, istui sitten entiselle paikalleen ja jäi mietteissään tuijottamaan liekkeihin tapaillen mielessään edellisen kertomiuksensa tunnelmia ja muistellen samalla, mitä kertomisen aihetta hänen elämässään oikeastaan olisi. Miehet kuitenkin tuntuivat odottelevan hänen jatkavan, joten olisi kai kerrottava lisää.

    Niin, kyllä minun isorengin pestini siellä Mäkelässä jäi muutamiin vuosiin. Sinne tuli uusi mies, jostakin pohjoisesta tuo kuului olevan. Hän se vei paikkani ja virkani, mutta en minä tuosta paljon surrut. Isäntä kohteli väkeään sillä tavalla, että siellä oli jatkuva pikku känä aina talonväen ja palkollisten kesken. Ei siinä välissä ollut mukava, eikä edes helppoakaan olla. Itse olin silloin nuori ja vahva, jaksoin ja pystyin kyllä ottamaan paikkani. Eihän palvelusväki mistään muusta käskijäänsä osannut arvostella kuin työn tekemisen tahdista ja sen järjestelyn sujuvuudesta. Eikä isäntäkään muusta huolinut.”
    Tässä kohtaa Matti vaikeni ja jäi miettimään sanomaansa tarkemmin. Eihän mikään ollut sen suhteen muuttunut miksikään. Edelleen palvelusväki oli vain nimetöntä ja sielutonta massaa, yksi tekijä talon tuotossa, ei mitään muuta. Pelinappuloita, joita siirreltiin miten haluttiin, kyselemättä asianomaiselta mitään. Jos tuli erimielisyyttä, oli isäntä aina oikeassa.

    Lähdin siitä sitten, vuoden tämän uuden isorengin alaisena oltuani. Siinä oli muuten sellainen mies, että isäntäkin tiesi kyllä rengin saaneensa. Oli jonkin isommanpuoleisen talon poikia jostakin pohjanmaan periltä. Riuska työmies, mutta myös riuska komenteeraamaan. Ei osannut hoitaa välejään kuntoon sen enempää ylös- kuin alaspäinkään. Se vuosi oli jatkuvaa riitaa ja rähinää, töistä ei oiken tahtonut tulla mitään. Kun sitten tuli syksy ja runtuviikko, sanoin isännälle, että lähden pois. Isäntä hiukan yritti estellä, mutta kerroin hänelle, etten viitsinyt enää katsella ja kuunnella tuota isonrengin möykkäämistä.
    En saanut sitten sinä syksynä uutta paikkaa, vuosi oli ollut huono ja kaikki talot yrittivät vähentää ruokittavia suita niin paljon kuin mahdollista. Kuljeskelin siis kylästä kylään tehden vain jotakin vähäisiä aputöitä ruokani eteen. Ei se mitään ihmisen elämää ollut, lähinnä se vain oli hengissä pysyttelemistä ja taistelua vähistä työmahdollisuuksista monien samanlaisten kulkijoiden joukossa.”
    Taas Matti vaikeni jääden ajatuksissaan kertailemaan tuota raskasta aikaa elämässään. Moni tutuksi tullut piika ja renki oli niinä vuosina jäänyt joukosta. Nälkä, taudit, pakkanen ja pedot karsivat tuota kuljeksivaa joukkoa vuosi vuodelta pienemmäksi. Jotkut hyväonniset saattoivat saada jonkin kiinteän olinpaikan ja ruokaa työtänsä vastaan, mutta heitä oli vähän. Nämä vaellusvuodet olivat opettaneet Matille, etteivät isännätkään taloineen niin kovin vahvoilla oksilla istuneet. Heidän vastuullaan oli tarpeellien määrä palvelusväkeä ja lisäksi karja ja työeläimet. Kaikki ne piti ruokkia, tuli pelloilta satoa tai ei. Ei suinkaan ollut aina talollisten ilkeyttä ja ahneutta se, että osa väestä jäi ilman säännöllistä työtä ja siksi myös ruokaa. Harvassa talossa oli varoja niin paljon, että yhtäkään ylimääräistä suuta olisi saanut ruokituksi.

    Noista kulkukoiran vuosista kuitenkin sitten lopulta selvittiin. Hitaasti toipuvat talot ja kylät alkoivat taas tarvita työväkeä. Alkuun se oli yhtä takkuamista, ei ollut taloillakaan mitään, millä maksaa ja kuitenkin apua olisi tarvittu. Ensimmäisien vuosien sato hupeni siihen, että työikäistä väkeä hoidettiin taas työkuntoiseksi. Nälän puoliksi tappamilta ja omaan kurjuuteensa vajonneilta ihmisiltä ei voinut paljoa vaatia.
    Moni pienempi talokin oli hävinnyt, tiloja oli yhdistelty ja sekin vielä hankaloitti tilannetta. Talot koettivat selvitä tilanteestaan uusia torppia perustamalla. Näin he jakoivat yhteistä vastuuta. Maahan sidottu torppari kun joutui itse huolehtimaan itsestään ja perheestään sen lisäksi, että teki torpastaan taksvärkkipäiviä taloon.
    Pääsin sitten mäkitupalaiseksi erääseen suureen taloon. Mökkirähjä oli jo aikoja sitten nähnyt parhaat päivänsä, mutta olihan edes jnkinlainen suoja petoja ja pakkasta vastaan. Työtä tehtiin se, mitä kukin jaloillaan pysyi. Pari vuotta siinä asustelin, pienen ahteen kupeessa pikkuhiljaa lahoavan mökkipahasen isäntänä.”
    Matti piti taas pienen tauon ja vilkaistuaan ympärilleen hän huomasi, että saunan lämmin ja hänen tasainen jutunhurinansa oli ollut liikaa molemmille kuuntelijoille. Kumpikin nukkui umpisten unessa pä kiukaan kylkeen nojaten.
    Siinä tulen loimussa, vähitellen kuivuvan pellava-ahdoksen tuoksuessa hän siirtyi muistoissaan ihan läheisiin aikoihin, viime kevääseen.


    Tässäpä tämänkertainen juttu. Tämän myötä oikein rauhallista ja muutenkin mukavaa joulun odottelua kaikille.
     
  15. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Joulunodotusta kaikille!
    Huomenna syttyy kolmas kynttilä, joulu on jo ns. ovella. Maa on mitenkuten valkoisena, yötä päivää pikku pakkasta. Vuoden pimeimmät päivät ovat edessäpäin. Mutta ei anneta sen haitata, pidetään mieli valoisana ja katse jo nousevaan päivään päin käännettynä.
    On myös aika avata kalenterin kolmas luukku ja siirtyä hetkiseksi ajassa jonkin verran taaksepäin, tähän tapaan:

    Toukokuu alkoi vaihtua juuri kesäkuuksi, lehtipuut olivat jo jonkin aikaa sitten saaneet keväisen hennonvihreän pukunsa. Tuore ruoho peitti maan ja täytti ilman tuoksullaan. Siihen tuoksuun sekoittui myös kukintaansa aloittelevan tuomen voimakas aromi.
    Touot oli suurimmaksi osaksi tehty, vain nauris, peruna ja pellava odottelivat enää kylvämistään. Hän, Matti, oli tehnyt talossa kaikenlaista pikkuaskarta koko talven. Nuoruuden voimat ja aikaansaavuus olivat kadonneet vuosien pyörteisiin, mutta vielä hän itsensä pystyi työllään elättämään. Paimeneksi hänet oli kesäiseksi ajaksi määrätty, erään huutolaispojan seuraksi. Poika oli jotenkin omituisen väritön, sekä olemukseltaan, että luonteeltaankin. Hän oli kyllä hyvin tottelevainen, mutta hän tarvitsi aina aikaa ymmärtääksensä, mitä oli käsketty. Siksipä hänet määrättiinkin vanhan miehen työpariksi. Hitaita molemmat. Joka aamu he tallustelivat karjan jäljestä metsään, joka ilta he toivat karjan kotiin.
    Tänä toukokuun lopun aamuna Matti oli kuullut isännän puhuvan, että tänään olisi aika kylvää pellava.
    Viikkoja oli kulunut, karjaan mennessään Matti sai ihailla sinisenä kukkivaa pellavamaata. Kesä oli ollut suotuisa, ei halloja jos ei sitten kovia sateitakaan. Pellavat olivat kasvaneet pikiksi ja tukeviksi. Myös palvelusväki oli jollakin tapaa innoissaan asiasta, nythän he, monen vuoden tauon jälkeen saisivat taas palkakseen vaatettakin. Vaatteet olivat palvelusväen palkan toinen puoli, toinen puoli oli ruoka. Pitkien katovuosien aikana ja jälkeen oli haalittu päälle mitä kukin oli löytänyt ja saanut kokoon kursituksi. Nyt olisi luvassa taas uutta kangasta ja lankaa, ihmekös sitten, ettei piikojakaan ollut tarvinnut kovinkaan paljon patistella pellavamaan kitkemiseen.
    Sinisen pellon ohi kulkiessaan Matti usein mietti arvioiden, milloin isäntä laittaisi väkensä nyhtämään pellavan. Mielessään hän oli päätynyt elokuun viimeiseen tai syyskuun ensimmäiseen viikkoon.
    Elokuu alkoi kallistua loppuaan kohti. Pellavamaa aaltoili kullankeltaisena loppukesän auringossa loistaen. Isäntä kulki lähes päivittäin pellolla tarkkailemassa kasvuston kehittymistä. Rukiit oli jo ajat sitten korjattu, uudetkin jo kylvetty. Pellavan korjuu tulisi kai aivan ohranleikkuun alle. Ohrantähkät nuokkuivat pulleina ja raskaina korsiensa päissä vihneet viistosti maahn päin sojottaen. Mutta vielä oli tähkä hiukan vihreä ja tahmean oloinen, kyllä pellava olisi ennen korjattavissa.
    Elokuun viimeisellä viikolla isäntä sitten komensi väkensä nyhtämään pellavaa. Piiat vetivät pellavan ylös maasta juurineen, sitoivat sormauksiksi ja rengit keräsivät sormaukset pieniksi kokoiksi, neljä tai viisi sormausta nostettiin pystyyn vastakkain. Tässä pellavat sitten saisivat kuivahtaa noin viikon verran.
    Mattia ei pellavamaalla tarvittu, mutta kun pellavat oli nyhdetty, alkoi ohran leikkuu. Silloin Matti joutui riihimieheksi. Se oli raskasta aikaa jo vanhalle miehelle, päivät paimenessa, yöt riihen lämmitystä hoitamassa. Riihiöinään Matti kunnosteli kenenkään käskemättä pellavakaluja, uusi rohkapenkkien piikkejä tarkisteli lihtojen ja loukkujen kunnon ja korjasi, mitä korjattavaa oli. Hän tiesi vanhstaan, että jos kalut eivät olisi kunnossa, tulisi työstäkin huonoa ja kukaan ei kuitenkaan siinä kiireessä korjailisi mitään. Pellavakaluja säilytettiin riihen loukossa, joten niiden kunnostus sopi hyvin hänelle sivutoimeksi lämmityksen ohessa. Kun ohrat oli riihitetty, oli myös pelavakalut kunnostettu ja odottelivat hyvässä järjestyksessä ottajiaan.
    Syyskuun alussa sitten rengit tulivat hakemaan rohkapenkit riihestä ja veivät ne pellolle. Kumpikin penkki asetettiin suuren rohtimisen raidin päälle ja toiselle penkille istahtivat emäntä ja isopiika, toiselle tytär ja poika. He istuivat vastakkain penkillä, välissään rohka, jonka piikkeihin he vuoroon löivät pellavasormauksen ja vetivät sen piikien välistä. Siinä irtosivat siemenkodat ja kuivahtaneet lehdet. Se oli kovaa työtä alkusyksyn lämpimässä auringonpaisteessa. Muu väki toi koko ajan lisää rohkittavaa ja kokosi sormausista sitomia, jotka vietiin rattaille odottelemaan kuljetusta likopaikalle. Penkkien alle kerääntyneet sylkyt, siemenkodat ja kuivat lehdet kerättiin säkkeihin ja vietiin riiheen odottelemaan jatkokäsittelyään. Aurinko tavoitteli jo puiden latvoja kun pellava lopultakin oli sitomilla ja rohkijat palailivat työn puuduttamia käsivarsiaan ravistellen kotiin. Iltasella Matti sitten sai kuulla, miten pitkiksi ja paksuiksi pellavat tänä vuonna olivat kasvaneet. Talolla ei ollut omaa rantaa, mutta olipahan jonkinlainen joentapainen, missä virtasi vettä juuri senverran, että pellavien liotus mitenkuten onnistui. Pari taajaa kuusenkarahkaa oli kaadettu joen poikki estämään pellavien uiminen virran mukana. Rengit latoivat sitomia tuota padotapaista vasten ja hiljainen virta painoi ahdoksen tiiviiksi. Kun koko kuorma oli näin ladottu veden varaan, nostivat he vielä muutamia riukuja ahdoksen päälle varmistamaan, että sitomet kastuessaan varmasti painuisivat veden alle.
    Tuntui kuin koko talon väki olisi unohtanut pellavat heti samantien kun ne oli saatu likoon. Emäntä tosin silloin tällöin käveli likopaikalle tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa, mutta ei hän siitä sen enempää ääntä pitänyt.
    Syksy kului vähitellen, sitä verkkaisemman tuntuisesti, mitä enemmän päivät lyhenivät. Mikonpäivästä jäivät lehmät navettaan ja silloin loppui Matiltakin paimenen pesti. Hän jäi sitten vakinaiseksi riihimieheksi. Loputkin viljat oli jo riihitetty, mutta vielä oli sentään työtä, kun kesän satoa viskattiin ja näin erotellut parhaat jyvät siirrettiin aittaan omaan, vain siemenviljaa varten varattuun hinkaloon. Sen lisäksi riihi piti siistiä mahdollisimman tarkoin tulevaa käyttöä varten. Matti tiesi, että minkä tässä syksynkohmeella käyttää aikaa, sen ensi vuodelta työtä säästää, joten hän ei hätäillyt vaan teki työnsä verkkaisesti ja huolella. Sitäpaitsi hän oli aina viihtynyt riihen hämyisissä tunnelmissa, eikä pelännyt monien muiden tapaan mitään kummituksia. Elämänsä varrella hän oli joutunut tekemään työtänsä niin monta kertaa riihessä vainajankin seurassa, ettei siinäkään ollut hänen mielestään mitään pelättävää, korkeintaan hiukan surullista.
    Mikkelinsunnuntai oli paimenen kirkkopyhä.Mattikin, samoin kuin tuo kesäinen toverinsa, huutolaispoika jättivät karjan lauantaiehtoona emännän ja piikojen huostaan, menivät saunaan ja ottivat kovat löylyt. Saunan kuumuudessa he ajoivat kesän itikkaviat pois. Sitten, varhain sunnuntaiaamusta lähtivät patikoimaan kirkolle.
    Heti Mikkelinsunnuntain jälkeen emäntä otatti pellavat pois liosta. Painaviksi turvonneet sitomet leviteltiin likopaikan tuntumaan valahtamaan. Siitä ne parin päivän jälkeen koottiin kuhilaiksi, missä ne saivat olla vielä muutamia päiviä tuulten kuivatettavina. Matti oli sillon komennettu kunnostamaan pellavasaunaa.
    Pellava oli tässä talossa niin tärkeä tulonlähde, että sitä ja sen käsittelyä varten oli oma saunarakennuksensa. Sauna oli kyllä siivottu edellisenä vuonna hyvin, mutta silti se oli kerännyt kuluneen vuoden aikana melkoisesti pölyä ja hämähäkinseittiä. Matti hääri saunalla luutineen tarkisti kiukaan kunnon ja parsien tukevuuden. Joitakin parsilankkuja hän käski isännän uusia, koskapa olivat niin lahoja ja toukansyömiä, että Matti arveli niiden hajoavan ahtajan alla. Kun kaikki oli kunnossa, ilmoitti Matti emännälle, että pellavat voisi tuoda kuivattaviksi. Emäntä käski Matin alkaa lämmityksen.
    Samainen huutolaispoika, Matin toveri paimenessa, oli hänellä apunaan nytkin. Matti nosti ensin muutamia parsilankkuja paikoilleen ja poika kiipesi ylös savuun ja kuumuuteen. Hän neuvoi poikaa koko ajan, miten sitomet avataan ja puretaan jälleen sormauksiksi, miten ahdosta tehdään niin, että sitä on helppo käänttä kuivauksen edetessä ja kaikkea muuta sellaista. Poika kuunteli tarkoin ja teki sitten sen enempiä kyselemättä. Hän oli oppinut kesän mittaan luottamaan tuon vanhan miehen tietoihin ja taitoihin. Aina välillä Matti nosti muutamia lankkuja ylös ahdoksen edetessä. Puolille päivin oli ahdos sitten valmiina ja poika kapusi alas paersilta ja syöksyi kiukaan viereen tuodulle vesisaaville juomaan. Matti katseli sitä itsekseen hymyillen, ammensi sitten saavista koussullisen vettä ja kehoitti poikaa pesemään noet silmistään. Eipä tarvinnut kahdesti käskeä, hiestä ja savusta kirvelevät silmät punoittivat kuin särjellä ja poika huuhteli niitä hyvinkin mielellään. Viileä vesi saikin ihmeitä aikaan, silmät lakkasivat vuotamasta, nenä samoin. Poika huuhteli kasvonsa moneen kertaan ennenkuin nosti kasvonsa ja kiitti Mattia.
    Matti lähetti pojan nyt muihin töihin ja jäi itse saunavaariksi.


    Näin tällä kertaa. Mitäpä sitä enempiä turisemaan.
    Rauhallista ja kiireetöntä, ynnä muutenkin mukavaa joulunodotusta kaikille!
     
  16. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Aatonodotusta, ystävät!
    Niin sitä vain aika rientää, huomenna on jo jouluaaton aatto. Hyvät ystävät, viimeinen luukku kalenterista. Tässä, olkaat hyvät!

    Aamun sarastaessa olivat kulkumiehet poistuneet ja Matti jäi taas yksin. Hän oli itsekin torkahtanut vähäksi aikaa. Poika könysi saunalle haukotellen ja silmät vielä puoliunessa. Hän katsoisi lämmityksen perään sen aikaa, että Matti saisi nukkua pahimman väsymyksensä pois.
    Matti kertoi, ettei enää olisi muuta tehtävää kuin pitää tasainen lämö ja joskus tuossa puolenpäivän tienoissa avata toinenkin räppänä, että höyryt pääsisivät nopeammin haihtumaan. Sitten hän veti takin hartioilleen ja käppäili tuvalle suurusta tietämään. Aamuisessa ilmassa leijaili mieto savun ja kuivuvan pellavan henkäys. Alkavan syksyn tuoksuja, Matti ajatteli.
    Oli jo iltapäivä, kun Matti heräsi. Väentupa oli viileä ja viluiset puistatukset saivat vanhan miehen vallan tärisemään. Hetkeksi valtasi alakulo miehen mielen. Tätäkö se tulisi olemaan tästä eteenpäinkin, vanhuus vaivoineen tunki seuralaiseksi. Olisivatko talvet tästä eteenpäin aina kylmiä, keväät ja syksyt kolean vetoisia ja kesät liian lyhyitä? Ja työkin vuosi vuodelta aina vain raskaampaa?
    Taas oli takana valvottu yö ja sen päälle kylmässä väentuvassa nukuttu päivä. Matti kiskotteli kylmän kangistamia jäseniään ja lähti sitten katsomaan, mitä saunalla tapahtuisi.
    Rengit ja piiat olivat vallaneet tuon ennen niin hiljaisen ja rauhallisen paikan. Nyt siellä järjesteltiin suurella äänellä ja kovalla kolinalla paikkoja tulevien loukkupäivien varalle. Mattikin sai siinä ohimennen pari kiittävää sanaa kalujen kunnostuksesta. Muuten häntä tuskin kukaan huomasikaan siinä työn tohinassa. Oli suuren juhlan tuntua ja mikäs siinä, sitähän tuo olikin. Vuosien odottelun jälkeen saatiin taas hyvä sato pellavasta ja palkoillisetkin saisivat taas uusia vatteita.
    Loukut, lihdat, häkilät ja harjat olivat lopultakin löytäneet kaikki omille paikoilleen, sauna oli tuuletettu kunnolla ja kiukaassa paloi vain pieni tuli.
    Väki kerääntyi työpaikoilleen hiljaisen hartaana. Jokaisella oli päällään parhainta, sillä kuten leikkuupäivätkin, oli tämäkin suuri juhlapäivä.
    Mukana olivat myös isäntä ja emäntä. Paitsi, että he olivat työssä mukana, he myös valvoivat, että työ tehtiin huolella ja se, mitä valmista saatiin, olisi kunnollista. He olisivat mukana koko päivän, vasta illalla he jättäisivät työn palkoillisten huostaan. Vanhastaan oli opittu, että päivässä saataisiin talon pellavat käsitellyksi, seuraavana päivänä valmistuisivat palvelusväen lanka- ja kangasainekset.
    Isäntä ja rengit asettuivat loukkujen kahvoihin, piiat lihtojen. Isopiika ja emäntä istuivat häkiläpenkeissä ja välillä viimeistelivät sianharjaksista kyhäyillä harjoilla aivinanippuja. Tytöt kuljettivat pellavasormauksia loukkumiehille, vaihtoivat hahtuvakoppia emännälle. Myös sylkkyjen siivoaminen oli heidä huolenaan.
    Pojat toimivat loukkumiesten apulaisina. Heidän työnään oli vetää pellavanippua vähitellen loukun lävitse miesten loukuttaessa. Se oli tarkkaa ja huolellisuutta vaativaa työtä, oli pysyttävä rytmissä loukuttajan kanssa jotta työ sujuisi ilman turhaa nykimistä.Työn ääressä torkahtelu palkittiin heti, joko jollakin vähemmän imartelevalla huomautuksella tai tukkapöllyllä. Pojat olivat jo muutamana vuonna hoitaneet tätä virkaa, joten he kyllä tiesivät pelin säännöt. Matti ei itse työhön puuttunut, hänen tehtävänään oli vain pitää huolta lämmityksestä ja tuuletuksesta. Oma työnsä oli myöskin valaistuksen hoitamisessa, pimeässä saunassa ei työstä olisi mitään tullut. Päreiden vaihteleminen pihteihin oli tärkeä työ sekin. ”Valkeen näyttäjä ja säkin pitäjä ei oo koskaan kiitosta saanu, mutta ei siihen parhaita pistetäkkään”, oli vanha sanonta. Hän myös piti huolen puhtaan juomaveden riittämisestä.
    Loukutus oli raskasta puuhaa. ”Kolme on rengillä kovaa päivää, lukupäivä, loukkupäivä ja siantappopäivä”, sanottiin. Eikä ollut ollenkaan liioittelua mainita loukkupäivä tuossa yhteydessä. Saunan kuumuus, työn yksitoikkoinen jatkuvuus ja rutikuivista pellavista lähtevä pöly pistivät kyllä miehen kuin miehen kunnon koetukselle. Loukkujen kidat avautuivat ja sulkeutuivat isännän loukun määräämässä tahdissa, päistäreet lentelivät ja hiki virtasi.
    Isäntä oli tottunut loukuttaja, hän tiesi, ettei turha hosuminen ollut hyväksi. Loukun leukoihin pantiin vain yksi nippu kerrallaan, jotta työ olisi kevyempää. Tärkeitä asioita olivat myös rytmi ja voima, jolla loukun kansi lyötiin kiinni. Oli turhaa lyödä liian kovaa. Kun työtä piti jaksaa tehdä koko päivä yhteen menoon, ei saanut väsyttää itseään liiallisella voimankäytöllä. Vain sen verran, että kansi meni ”läpi”, eikä yhtään enempää. Ja rytmi piti sovittaa sellaiseksi, että käden liike oli ”rullaavaa”, siis joustavasti koko ajan jatkuvaa.
    Sormaus toisensa jälkeen pehmisi sekakuituisiksi nipuiksi. Taukoja ei pidetty, vain puolenpäivän aikoihin käytiin haukkaamassa puolista, jonka jälkeen pidettiin lyhyt ruokalepo. Sitten työ jatkui, raskaana ja puuduttavana kuin aamupäivälläkin. Isäntäväen mukanaolo sai aikaan sen, että työtä tehtiin hartaan hiljaisina, vain työhön liittyvistä asioista juteltiin.
    Tytöt asettelivat loukkunippuja ristikkäisiin pinoihin lihtaajien lähettyville.
    Eipä ollut piikojenkaan työ kevyttä heidän kiskoessaan nippuja lihtojen välistä. Näin niistä eroittuivat pois suurin osa lopuista päistäreistä ja rohtimista. Jäljelle jäivät vain aivinat joissa oli vielä jonkin verran rohtimiakin mukana.
    Lihtaajien työ ei ollut läheskään niin näyttävää ja rytmikästä kuin loukuttajien. Kuitenkin siinä oli myös omat kikkansa. Uutta nippua aloitettaessa lihdan kantta ei pariin vetoon lyöty läpi. Vasta, kun isoin osa päistäreistä oli pudonnut, oli aika vetää oikein syvältä. Siinä sitten tippuivat jo tappuratkin sekä osa rohtimista. Se, montako kertaa nippu vedettiin läpi, riippui hyvin paljon lihtaajan taidoista ja voimista.

    Jatkuu...
     
    Last edited: 23.12.2018
  17. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Ja loput:
    Nuorempi piioista, joka oli selvästikin heikkovoimaisemman oloinen, lihtasi osittain, toisinsanoen aloitti nipun latvapäästä ja eteni kolmessa osassa koko nipun läpi. Sitten vasta hän alkoi vetää koko nipun kerralla ja pari viimeistä vetoa pohjan kautta. Kiiltävänkellertävät aivinaniput tipahtelivat melko vaivattoman näköisesti hänen hahtuvakoppaansa. Ne eivät kovin paljoa enää työn viimeisissä vaiheissa vähenisi.
    Toinen piioista huiskaisi nipun tyveä myöten lihtaan ja repäisi sen voimalla läpi. Pari kertaa kevyemmin kantta painaen, sitten pohjan kautta.Hänen jäljiltään jäi tappuraisia nippuja jotka olisivat hankalampia ja hitaampia häkilöidä. Koska hän kuitenkin teki huomattavasti nopeammin valmista, ei emäntä katsonut aiheelliseksi puuttua hänen työtapaansa.
    Koko väki toimi yhtenä kokonaisuutena kuin jokin suuri ja monimutkainen koneisto. Jokainen yritti parhaansa mukaan, olihan nyt vihdoinkin tilaisuus korjata jo todella huonoksi päässyttä vaatetustilannetta. Nyt ei oltu ”talon työssä”, nyt oli jokainen omassa työssään.
    Emäntä ja isopiika istuivat häkiläpenkissä. Heidän välissään oli kaksipäinen häkilä. Ison piian puoleisessa päässä oli harvempipiikkinen rohdinhäkilä, emännän puoleinen pää oli taajapiikkinen, aivinahäkilä.
    Ensi vaiheessa niput vedeltiin rohdinhäkilän läpi, jolloin tappurat ja rohtimet erosivat niistä.Taajapiikkisen häkilän läpi vedellyt niput muuttuivat puhtaan kiiltäviksi aivinoiksi. Kumpikin teki työtään keskittyneesti, välillä aina nippujaan valoa vasten katsellen ja sormin tunnustellen. Välillä puhdisteltiin häkilästä rohdintukkoja, joita niitäkin kertyi isoon pärevasuun vielä melkoinen määrä. Lopuksi aivinaniput vielä harjattiin karkealla sianharjasharjalla ennenkuin ne joutivat hahtuvakoppaan kehruuta odottelemaan.
    Työ jatkui pitkälle iltahämäriin asti. Kotieläimet vaativat myös oman aikansa. Ensin lähti isäntäväki ja sitten, yksi toisensa jälkeen palvelusväkikin. Matti jäi vielä huolehtimaan siitä, että päreet paloivat loppuun ja siivoilemaan työn jälkiä. Pitkät valvomiset ja päivän tiivis työtahti väsyttivät.
    Hetkeksi mielen täytti hätäännys; tämäkö tulee olemaan hänen loppuelämänsä suunta, väsymys, joka vähitellen hyydyttää voimat, lopettaa kaiken työnteon ja samalla sysää hänet syrjään. Koko ikänsä muille työtä tehnyt mies ei olisi enää kellekään muuta kuin taakkana. Kiertäisi talosta toiseen huutolaisena kunnes sitten kerran kuolisi omaan surkeuteensa. Hänellä ei todellakaan ollut mitään, ei kotia, ei perhettä, ei mitään kiinteää, oli vain ollut epälukinen määrä taloja, joissa oli tehnyt työtä, sananmukaisesti henkensä edestä. Niin olivat kuluneet hänen elämänsä niin hyvät kuin huonotkin vuodet, ei niistä ollut sen kummemmin tullut lukua pidetyksi.
    Raskaasti huokaisten hän istahti rahille kiukaan eteen ja jäi mietteissään serailemaan liekkien leikkiä kiukaan alla.
    Taas oli aikaa kulunut, päivistä oli tullut viikkoja, viikoista kuukausia. Oli jo joulupäivän aamu.
    Matti piteli kirkkoreen eteen valjastamaansa hevosta pihalla, odotellen isäntäväkeä joulukirkkoon lähteväksi. Hän oli saanut isännältä sellaisen huomionosoituksen, että sai ohjastaa talon parasta juoksijaa kirkkomatkalla. Jonkinlaista ylpeydensekaista iloa tuntien hän silitteli hiukan hermostuneenoloisen oriin turpaa. Jonkin matkaa taaempana piteli isorenki toista hevosta, palvelusväkikin pääsi tänään kirkkoon.
    Hevonen hölkötteli rauhalliseen tahtiin, kaviot kopsahtelivat tien jäätikköiseen lumipintaan, välillä kavioista lenteli lumitilsojakin. Matti silmäili tuttua seutua ja muisteli menneitä vuosiaan tässäkin talossa. Olo tuntui hiukan haikealta, tässä hän nyt ajoi kirkkoon isäntäväkeään. Kuin palkkana monen vuoden uskollisesta palveluksestaan.
    Musta metsä tien kummallakin puolella, välistä sen katkaisi tummansinertävä peltoaukea, välistä näkyi valoja tien varrella nököttävistä taloista ja tölleistä. Mustansinistä taivasta puhkoivat lukemattomat tähdet. Reen jalaksien ääntely kireän pakkasen kovettamalla tiellä. Kulkusten helinä..


    Tähän on hyvä lopettaa tämä pikku kertomus Matista.
    Rauhallista joulunodottelua kaikille!
     
  18. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa kaikille, tasapuolisesti!
     
  19. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Teve taas, kaikki tutut, jos tuntemattomatkin!
    Vuosi vanha vaipui hautaan… Ja niinpoispäin lauleskeltiin ennenvanhaan, joskus silloin ns. kultaisessa nuoruudessa. Tänään soivat ihan toisenlaiset viisut.
    Vuodenvaihteen seutu on aina ollut minulle vanhan yhteenlaskua ja sen pohjalta uuden aavistelua. En muista enkä tiedä, miten pitkältä näin on ollut, mutta ilmeisesti siitä asti, kun opin ymmärtämään ajan kulumista ja menneen vaikuttamista tulevaan. Se olisi ehkä jossakin tuossa kymmenen ikävuoden kahta puolta.
    Vasta viimeiset vuosikymmenet ovat olleet järjestelmällisen yhteenvedon ja suunnittelun aikaa, on ollut pakko ynnätä tehdyt virheet ja saavutetut menestykset, tulevan vuoden suunittelu on sitten rakennettu siltä pohjalta.
    Näihin aikoihin vuodesta olen kai aina ollut rehellisimmilläni, itsensä pettäminen tällaisessa paikassa kostautuisi koko seuraavaksi vuodeksi, ehkä paljon pitemmällekin.
    Siksi kai vuoden vaihtuminen on minulle aina ollut jotakin ihan muuta, miltä se ehkä päältäpäin näyttää, saati sitten miltä sen ”pitäisi” näyttää. Ilo siitä, että taas on selvitty yhdestä vuodesta, tasapainottelee sen tietoisuuden kanssa, että menneestä on otettava opiksi tulevaa varten.
    Ei siis ole mitään syytä minkäänlaiseen ylimääräiseen riehumiseen, paukutelkoot pommejaan ketkä niin haluavat, ryypätkööt itsensä tolkuttomiksi sellaiset, joille se on tärkeää. Minä vaihdan vanhan vuoden uuteen ihan omalla tavallani, hiljentyen menneen muistoissa ja tulevan odottelussa. Se ei silti merkitse, etten voisi tuntea iloa ja tyytyväisyyttä, mutta päällepäin olen aivan yhtä arkisen harmaa mitä yleensä muutenkin.
    Mennyt vuosi oli melko raju ja repivä, sekä minulle, että koko maatalousväelle yleensäkin. Siitä kertonee tilastolukematkin, joiden mukaan edellisen vuoden jälkeen lopetti noin 1300 tilaa ja menneenä vuonna vauhti vain kiihtyi. Kaksi katovuotta, viljelijäiden korkea ikä ja aina vain kiristyvät määräykset olivat monille liikaa.
    Plussapuolelle voisi taas merkitä sen, että terveys palasi niin hyväksi mitä se nyt tämän ikäisellä voi kohtuudella olla ja että jaksoin vielä ottaa kaiken jälkeenkin uuden suunnan ja päämäärän elämääni.
    Tiedän ja voin myös sanoa, että kuluneena vuonna tein paljon enemmän onnistuneita ratkaisuja kuin virheitä, mikä kyllä osaltaan johtuu siitäkin, että kuviot yksinkertaistuvat huomattavasti edellisistä vuosista. Tämä jos mikään antaa luottamusta tulevaan.
    Kun nyt hetkisen, täällä Tuvan vahvojen ja paljonnähneiden seinien sisällä muistelen kulunutta vuotta, tuntuu hyvältä. Vaikka tupa onkin viettänyt jonkinlaista hiljaiseloa, ei sentään ole ihan yksinpuheluksi mennyt.
    Uskon ja tiedänkin, että en ole yksin. Vaikka päiväkirjamerkintöjä ei liiemmin ole tullutkaan, olen saanut jokusia yksityisviestejä rohkaisuksi jatkamaan. Kiitos niistä!
    Vaikka tämä onkin minulle jonkinlainen henkireikä, paikka, jossa voin rauhassa rentoutua ja selvitellä ajatuksiani, tuntuu aina hyvältä sekin, että joku tuntee saavansa minulta jotakin. Edes pienen ajatuksenmurun.
    Varsinkin näin vuodenvaihteen aikoihin tuntuu, että yhteisvoimin, vaikka sitten täysin tuntemattomienkin kanssa, on hyvä yrittää eteenpäin. Siinä on häivähdys tämän palstan alkuperäisestä tarkoituksesta.
    Maailman meno ja sen mukanaan tuomat kohtalot repivät meitä itse kutakin milloin mihinkin suuntaan. Voin olla onnellinen, että vuosien karttumisesta huolimatta jaksan ja haluan kirjoittaa tänne. Vaikka ei minulla olisi mitään sanottavaakaan. Osallistujan sanoja lainatakseni: ”Ystäville pitää käydä vaikka irvistämässä”.
    Näissä mietteissä ja tunnelmissa haluan toivottaa jokaiselle tänne piipahtavalle hyvää alkavaa vuotta 2019. Tehdään tästä, yhdessä ja jokainen erikseen, paras tähänastisita vuosistamme.

    Ja ollaan ihmisiksi, ihmisiä toisillemme!
     
  20. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Terve taas!

    Ohi ovat uudetvuodet, jo lopsahti loppiaisetkin, edessä härkäviikot ja reikäleivät.
    Mutta tämä Tupa on ja pysyy. Sitä eivät kaada maailman myrskyt eikä sateet lahota. Tänne on hyvä palata. Kerta kerran jälkeen uudestaan.
    Pikku pakkanen ulkona. Laiska tuulenviri narisuttaa pihapuiden jäänröhnäisiä oksia. Silloin tällöin putoaa oksilta irronnut lumipaakku humahtaen pehmeään hankeen. Tuskin huomattava uudenkuun sirppi leikkelle hetkittäin muutenkin repaleista pilvien huntua. Sen kylmä valontapainen paljastaa hämäryyteen tottuneille silmilleni talviuntaan nukkuvan maiseman.
    Tuota maisemaa moni sanoisi kuolleeksi, ahdistavaksi, jopa kammottavan aavemaiseksikin. Minun silmilleni se ei avaudu sellaisena.
    Minä näen vain lepäävän, tulevan kevään loistoon ja kukoistukseen valmistautuvan luonnon. Se ei ole peloittava vaan kaikessa hiljaisessa ja jähmeässä kehityksessään toiveita ja uskoa herättävä.
    Kaiken ihmisten maailmaan kuuluvan kiireen, muutoksen ja järjettömän vaatimisen sijaan täältä löytyy jotakin kestävää. Sellaista, joka on ollut jo kauan ennen ihmistä.
    Pihalle sataneessa lumessa näkyy, tai näkyisi, jos olisi tarpeeksi valoisaa, joitakin eläinten jälkiä. Ainakin jäniksen ja orvan jäljet tunnistin tänne tullessani, ja olisikohan tuo viistosti pihan poikki kulkeva helminauha repolaisen jättämä. Jos lumi olisi vanhempaa, näkyisi kuusien juurilla oravien jäljiltä karoja ja suomuja, joita ne pudottelevat ruokaillessaan.
    Vähän pitemmän pilvenraon tullessa kuun eteen silmiini piirtyy himmeänä kuvana rantalepikon takana jää- ja lumipeitteensä alla lepäävä järvenlahti. Sen vastaisella rannalla kohoaa kuusikon tumma sahanterälaita kohti vielä hiukan kajottavaa iltataivasta.
    On hiljaista, vain takanani takkatulen hiljainen humina ja rapsahtelu. Tiedän, että ulkona ei ole yhtä hiljaista, vaikka omat korvani ovat jo turtuneet sikäli kuuroiksi, etten voisi noita hentoja talviyön ääniä eroittaakaan, vaikka yrittäisinkin. Olen niitä kuitenkin joskus kuullut ja kuunnellut, joten tiedän, että luonto puhuu myös tyynenä talviyönä. Sen kuuleminen ja ymmärtäminen pitää vain opetella.
    Pilvipeite harvenee koko ajan, vain joitakin yksittäisiä hahtuvia purjehtii enää satunnaisesti tuon ohuen sirpin eteen. Taivas reijittyy vähitellen tähdistä, pakkanen kiristyy kuin huomaamatta, hiipien. Tuulikin on laantunut, maisema mököttää täysin liikkumattomana.
    Tuo talviöinen jähmeä kauneus vangitsee katseeni ja ajatukseni. En enää ajattele, tunnen vain. Syvää rauhaa, iloa, turvallisuutta. On jotakin, mitä ihminen ei ole luonut, jotakin pysyvää...
     
  21. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Tammikuun kuutamoiltaa vain kaikille tupaan kurkisteleville!
    Vuosi on akanut melko rauhallisissa merkeissä, ilman mitään suurempaa dramatiikkaa.
    Heti alkajaisiksi, olikohan kolmas päivä poiki Friidu kovaan pakkaseen pirteän lehmävasikan, mustan kuin yö. Siellä se pompotteli valkeilla hangilla parisen viikkoa yksikseen, sitten se sai seuralaisen Fifin poijittua viime viikolla, myös lehmävasikan. Ja paria astetta kylmenpään aamuun. Hyvin ovat uudet tytöt karussa talvessa selvinneet. Toisaalta, nämä vanhat mammat kyllä osaavat hoitaa jälkeläisensä. On oikein ilo katsella, miten ne huolehtivat siitä, että uusi elämä lähtisi mahdollisimman hyvin alkuun olivat olosuhteet millaiset tahansa.
    Alkukuun vesisateet röhnittivät metsät siihen kuntoon, että kaikki hiljakseen satanut pakkaslumi on nyt puissa. Yksi lämmin ja tuulinen päivä tekisi ihmeitä. Hiukankin varttuneemmat taimikot ja nuoret metsät ovat nyt kovin alttiina lumen tuhoille. Ja täksikin viikoksi on luvassa lähes parikymmentä senttiä lisää lunta. Huomenna pitää lähteä siivoilemaan lumia kasvihuoneitten katoilta, jos keväällä aijotaan niihin jotakin saada viljelykseen. Aloitin homman jo viime viikon loppupuolella, mutta suurin osa siitä on vielä tekemättä.
    Päivä pitenee pikkuhiljaa ja kipakan kuulaat pakkaspäivät tuovat tuon muutoksen myös näkyviin. Valon määrästä ja kirkkaudesta saa helposti harhan, että keväthän tästä on tulossa. Onhan se, mutta ensin pitää vain elää tämä sydäntalvikin.
    Nämä kipakat keli ovat myös, taas kerran nostaneet keskusteluun sen, millä kansalaiset huushollejaan lämmittävät ja eri lämmityslajien ekologisuuden. Josta keskustelu, myös entistä kaavaa noudattaen, on siirtynyt siihen iankaikkiseen hyvien ja huonojen elämäntapojen ruotimiseen. Asiat jäävät vähän sivurooliin kun päästään selittelemään, millä poppakonstilla kukin on maailman jo pelastanut. Maaseudun väelle jo vuosien mittaan tutuksi tullut Simo Ralli pohdiskeli viime Kantrissa asioita seuraavasti:

    https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/puheenaiheet/kolumni/artikkeli-1.362624

    Siinä sitä oli miettimisen aihetta pienelle ihmiselle, joka ei sen kummenpia halua kuin elää elämänsä ja tehdä työnsä niinä vuosikymmeninä, jolloin se hänen kohdallaan on ajankohtaista. Tuskin kukaan haluaa ehdoin tahdoin olla pahis, mutta vaikeaa se on itseään muuksikaan tuntea näissä keskustelun ja syytösten syövereissä.
    Mutta, hyvät ystävät, tammikuun viimeinen kolmannes on jo hyvässä menossa, katsotaan eteenpäin, kohti valoa!
     
  22. diogenes57. Jäsen

    liittynyt:
    21.09.2014
    Viestejä:
    141
    Saadut tykkäykset:
    0
    Iltaa, ystävät!
    Näin kai sopii kirjoittaa, vaikkei vielä varsinaisesti mikään virallinen ystävänpäivä olekaan.
    Helmikuun ensimmäinen kolmannes on jo takanapäin. Se toi mukanaan lunta ja pakkasta, ainakin minun tarpeisiin katsoen riittävästi kumpaakin.
    Nyt on jo muutaman päivän ollut plussan puolella ympäri vuorokauden ja sadellut vettä. Ei se vielä mitään kevättä ole, onpahan vain pieni lämmin henkäys talvisäässä. Lunta tulee vielä, samaten pakkastenkin aika on vielä edessäpäin, mutta mikä lie luonnon oikku tämä tällainen välikevät.
    Mitäpä olisi kerrottavana kuluneesta alkutalvesta? Ei oikein mitään. No, jotakin sentään on tullut tehdyksi sellaista, mitä en ole tehnyt lähes pariinkymmeneen vuoteen. Laskiskelin tuossa, että on suurin piirtein kahdeksantoista vuotta siitä kun viimeksi liikuin suksilla.
    Toisinsanoen, sen jälkeen, kun tytöt lopettivat kilpailu-uransa, en ole itsekään hiihtänyt. Ei ole ollut kelejä sen kummemmin kuin aikaakaan, eikä senpuoleen kiinnostustakaan.
    Alkutalven lumisuus kuitenkin houkutteli ottamaan kelkan alle ja sotkemaan jonkinsorttisen hiihtolenkin pohjan tuohon lähimetsään. Lähes kuukauden ajan olen sitten sujutellut tuota lenkkiä lähes päivittäin. Hieno kokemus. Juuri nuo iltapäivän loppuhetket, kun valo vähitellen punertuu ja sammuu siniseksi hämäräksi ja kaikki tämä kertautuu maassa ja puissa hohtavassa lumessa. Silmä tottuu vähitellen hämärään, latu löytyy suksen alle kuin vanhasta tottumuksesta. Tiheämmässä kohdassa on jo lähes pimeää ja kun nousen sieltä avoimelle kalliolle, syttyy silmieni eteen koko alkuiltaisen taivaan ja lumen hillitty, mutta sitäkin lumoavampi värien ja sävyjen ilotulitus. Täällä eivät keinovalot häiritse, sen enempää kuin ne kiilusilmäiset himokuntoilijatkaan, joiden ajatusmaailmaan minun on niin vaikea eläytyä.
    On hiljaista ja rauhallista, luminen maisema nielaisee läheisen maantienkin vähäisen liikenteen melun. Vain minä ja lumeen kietoutuneen luonnon rauha ja hiljaisuus, äänimaailmana vain suksieni rahina ja ajoittain puuskutukseksi muuttuva hengitykaseni. Mitä sitä ihminen rauhoittuakseen muuta voi toivoa!
    Kuten huomaatte, pieniä ovat ne asiat, tapahtumat ja tuntemukset, mistä pieni ihminen voi onnensa löytää. Tarvitaan vain avoimet aistit ja avara mieli.
    Mutta, kevät tulee, vaikka vitkaankin. Päivät senkuin pitenevät, valo työntää pimeyttä edellään molemmista päistä päivää. Nautitaan nyt siis tästä kevään aavistelusta ja ollaan muutenkin ihmisiksi.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti