Käytkö gynellä?

Käsittääkseni kohtu ja munasarjat poistetaan vain painavista syistä. Pitäisi vakuuttaa lääkäri aika perusteellisesti, että nuori lisääntymiskykyinen ihminen saisi ne poistatettua. Munasarjathan ylläpitävät monenlaista hormonitoimintaa, joten niiden aikaansaama hormonitoiminta pitää sitten loppuelämän ajan hoitaa lääkkeillä. En edelleenkään sano, etteikö niiden poisto ole mahdollista, mutta todennäköisesti ensiksi selvitetään esim. psykiatrin vastaanotolla, että mitkä ovat niiden poiston syyt. Onhan niitä sukupuolen vaihtajiakin olemassa, jotka ovat seulan läpäisseet.

Minusta gynekologilla käynti on ihan OK asia. Olen ruma, lihava, karvainen eikä alapääni ole mitenkään kaunis. Jotenkin niillä käynneillä "ulkoistan" itseni eli en jaksa välittää, mitä mieltä lääkäri on minusta. Käyn siellä, jos on tarvetta. Pukeudun hameeseen, jonka voin nostaa vyötärölle helposti, kun nousen hoitopöydälle. Samoin rinnat paljastan vasta sitten nostamalla paidan helman ylös, kun on sen aika. En minä ainakaan mitenkään alastomana kävele hoitohuoneessa!

Olen itse ajatellut niin, että kun käy esim. 3 vuoden välein gynellä, niin sitten ei tarvitse ajatella omaa alapäätään juuri ollenkaan. Jos en kävisi gynellä ikinä, niin todennäköisesti miettisin aika useinkin, että onkohan minulla jokin gynekologinen syöpä tms.

 

Olen itse ajatellut niin, että kun käy esim. 3 vuoden välein gynellä, niin sitten ei tarvitse ajatella omaa alapäätään juuri ollenkaan. Jos en kävisi gynellä ikinä, niin todennäköisesti miettisin aika useinkin, että onkohan minulla jokin gynekologinen syöpä tms.

Tästä syystä itsekin käyn säännöllisesti gynellä. En pidä siitä, mutta kun ajattelen mihin sitten joutuu, jos joutuukin harvojen käyntivälien vuoksi tarkempiin tutkimuksiin ja hoitoihin vaikka sairaalaan. Jos selviän kaikesta yhdellä käynnillä 2 vuodessa, nöyrryn mieluusti hiukan ja käyn gynellä, joka on aina sama, joka on itselleni helpotus.

Sitten on niin helppoa kun gynekologi sanoo käynnin päätteeksi, että kaikki oli normaalia ja seuraava tarkastus 1½ vuoden päästä, jos mitään uutta ei ilmene. Ei tosiaan tarvtise sitten uhrata ajatustakaan pineille kipristelyille.

Kaikenlisäksi: mitä enemmän kertyy kokemusta potilaana olosta gynen tutkimuksissa sitä enemmän on alkanut suhtautua kehoonsa biologisesti. Olen nainen, minulla on tietyt sukupuolielimet kuten muillakin naisilla. Ei alapäässäni mitään niin ihmeellistä ole ettenkö voisi gynellä käydä kääntymässä. Siellä on yksi iso luomikin, joten olen iloinen, että sitäkin pidetään silmällä kun itse se on vähän hankalaa.

 

Käynkö gynellä ? No todellakin käyn ja oikein mielelläni sen jälkeen kun ystävälläni todettiin ärhäkkä kohtusyöpä joka on levinnyt imusolmukkeisiin ja papasta on aikaa vajaa kaksi vuotta ja se oli silloin puhdas.

Kauhea katsoa miten raskaat hoidot solumyrkkyineen ja leikkauksineen vievät ihmisestä kaikki voimat ja hiukset lähtee päästä ja laihtuu ja vanhenee ihan silmissä.

 

En ole koskaan kokenut hyväksikäyttöä enkä raskaaksikaan ole onneksi koskaan tietääkseni tullut. Olen vihannut jalkoväliäni 12-vuotiaasta saakka, jolloin ne värkit alkoivat ilmoitella olemassaolostaan. Ensimmäiset vuodet olivat kuitenkin vielä aika siedettäviä, koska menkat tulivat epäsäännölisesti ja harvoin ja eivät aiheuttaneet kipua. Nykyään kuukautiset sattuvat, mikä lienee merkki siitä, että ovulaatio tapahtuu. Olen myös tietääkseni ollut nainen ihan alusta asti, valitettavasti.
Olen ihan hukassa. Vihaan itseäni päivä päivältä enemmän ja ajattelen itsemurhaa päivittäin. Olen käynyt lääkärissä keskustelemassa masennuksestani vähän (poikaystävän painostuksen takia) ja sainkin keskivaikean masennuksen diagnoosin. Haluaisin kysyä lääkäriltä, olisiko mahdollista päästä tuosta kohdusta eroon, mutta en yksinkertaisesti kehtaa. Häpeän itseäni koska joudun olemaan nainen ja minä en todellakaan kykene puhumaan jalkovälistäni lääkärille päin naamaa. Itkin häpeästä pelkästään jo masennuksesta puhuessa. Muutaman päivän päästä pitäisi käydä uudelleen lääkärissä keskustelemassa masennuslääkkeistä ja itken jo etukäteen.
En vaan enää jaksa ollenkaan. Sekin tuntuu pahalta, ettei kukaan oikein ymmärrä tilannettani. Kukaan läheinen ei ota tosissaan juttujani näistä värkkiaiheista.
Viimeaikoina olen yrittänyt itse vahingoittaa kohtuani raatelemalla sitä pitkällä ja terävällä neulepuikolla (kohdunkaulan läpi siis runnonut sen) mutta eipä sekään ole auttanut. En oikein näe enää muita vaihtoehtoja kuin itsemurhan. En vaan enää jaksa.

 

En ole koskaan kokenut hyväksikäyttöä enkä raskaaksikaan ole onneksi koskaan tietääkseni tullut. Olen vihannut jalkoväliäni 12-vuotiaasta saakka, jolloin ne värkit alkoivat ilmoitella olemassaolostaan. Ensimmäiset vuodet olivat kuitenkin vielä aika siedettäviä, koska menkat tulivat epäsäännölisesti ja harvoin ja eivät aiheuttaneet kipua. Nykyään kuukautiset sattuvat, mikä lienee merkki siitä, että ovulaatio tapahtuu. Olen myös tietääkseni ollut nainen ihan alusta asti, valitettavasti.
Olen ihan hukassa. Vihaan itseäni päivä päivältä enemmän ja ajattelen itsemurhaa päivittäin. Olen käynyt lääkärissä keskustelemassa masennuksestani vähän (poikaystävän painostuksen takia) ja sainkin keskivaikean masennuksen diagnoosin. Haluaisin kysyä lääkäriltä, olisiko mahdollista päästä tuosta kohdusta eroon, mutta en yksinkertaisesti kehtaa. Häpeän itseäni koska joudun olemaan nainen ja minä en todellakaan kykene puhumaan jalkovälistäni lääkärille päin naamaa. Itkin häpeästä pelkästään jo masennuksesta puhuessa. Muutaman päivän päästä pitäisi käydä uudelleen lääkärissä keskustelemassa masennuslääkkeistä ja itken jo etukäteen.
En vaan enää jaksa ollenkaan. Sekin tuntuu pahalta, ettei kukaan oikein ymmärrä tilannettani. Kukaan läheinen ei ota tosissaan juttujani näistä värkkiaiheista.
Viimeaikoina olen yrittänyt itse vahingoittaa kohtuani raatelemalla sitä pitkällä ja terävällä neulepuikolla (kohdunkaulan läpi siis runnonut sen) mutta eipä sekään ole auttanut. En oikein näe enää muita vaihtoehtoja kuin itsemurhan. En vaan enää jaksa.

Odota nyt ihmeessä se että saat lääkkeet ja että ne alkavat auttamaan! JA että pääset puhumaan tuosta ongelmasta. Haluaisitko ennemmin olla poika? Kyllähän sellaiseen saa apua, ei tarvitse vain tyytyä osaansa jota ei koe hyväksi. Kokeile edes.

 

En minä enää halua puhua tästä kenellekään, varsinkaan jollekin lääkärille. Ei kukaan ota tosissaan 19-vuotiasta, joka haluaa kohtunsa pois.
En koe itseäni mieheksikään, mutta yksinkertaisesti tuon elimen kanssa minä en enää suostu elämään. En jaksa tätä nöyryytystä.

 

Tuonpa nyt tähän ketjuun omia kokemuksiani. Olen päälle kolmekymppinen nainen ja poikkeus ikäisteni joukossa - neitsyt, mikä ei itselleni ole todellakaan helppo asia.
Kolme kertaa olen käynyt gynekologilla, ihan sen vuoksi, että haluan varmistua kaiken olevan kunnossa. Ja jos vaikka sitten jotain kuitenkin löytyisikin, tiedän pääseväni sitä vähemmällä mitä aikaisemmin sairaudet tmv todetaan.

Gynekologille meno ei ole koskaan ollut helppoa. Jo ajan varaustakin olen jännittänyt (tosin viimeisimmän varauksen tein netissä) puhumattakaan itse vastaanottotilanteesta. Tiedän arkuuteni ja pelokkuuteni johtuvan suurelta osin kokemattomuudesta, mikä taas johtaa tiettyyn nolouteen vastaanotolla - ovathan lähes kaikki ikäiseni naiset synnyttäneet jo monia kertoja ja ehkäisy- ym. tilanteissa tottuneet gynekologisiin tutkimuksiin. Nolona olen joka kerta gynekologille kertonut kokemattomuuteni ja pelokkuuteni, joka kerta olen myös ehdottomasti valinnut naisgynekologin, koska minusta on muutenkin kokemattomana helpompi näistä asioista puhua toisen naisen kanssa.

Ensimmäisellä kerralla kohdalleni osui mukava ja ymmärtäväinen lääkäri, onneksi! Sisätutkimusta hän ei kuitenkaan pystynyt tekemään, koska jännitin niin kovasti. Ultraäänellä hän tutki vatsanpeitteiden päältä ja sanoi löytäneensä kohdun, mutta eipä juuri muuta sanonut - hiukan jäi epäileväinen olo. Toisella kertaa lääkäri vaikutti myös ihan mukavalta ja rempseältä (oli eri lääkäri, kun olin muuttanut toiselle paikkakunnalle), mutta apua, kun tuli tutkimuksen aika. Koskaan ennen en ole lääkärin vastaanotolla huutanut kivusta, mutta silloin en voinut muuta. Lääkäri vain sanoi "juu tiedän, että se sattuu" ja oli muutenkin hyvin kovakourainen. Sisätutkimuksen jälkeen alkoi verenvuoto, lääkäri epäili kuukautisteni alkaneen, mikä ei paikkaansa pitänyt. Tiesin, että tälle lääkärille en toista kertaa mene. Seuraavan kerran valitsin lääkärin suosittelujen perusteella ja mainitsin edelliskerran kivuliaasta tutkimuksesta. Hän lupasi yrittää olla hellempi otteissaan. Tällä kertaa sisätutkimuskaan ei tuntunut juuri ollenkaan, ja aloinkin miettiä mahtoiko immenkalvoni repeytyä kivuliaalla gynekologikäynnillä (se taitaisi selittää verenvuodonkin). Eihän se tietysti mitään miellyttävääkään ollut, koska lääkäri totesi emättimeni olevan ahdas ja tutki vielä ultraäänellä peräsuolen kautta. Muuten hän oli kovin niukkasanainen ja jotenkin tyly, joten minä en suositteluja kyllä allekirjoittanut.

Summa summarum, kuitenkin olen sitä mieltä, että gynekologilla on hyvä käydä "varmuuden vuoksi" ihan kuten hammaslääkärilläkin. Käynnin jälkeen on tavallaan hieno olo siitä, että on taas yhden kerran voittanut pelkonsa siitä, kun alapää paljaana asettuu siihen pöydälle ja levittää jalkansa vieraan ihmisen eteen - vaikka olenkin myös itse sitä mieltä, että mitä vieraampi, sitä parempi... Ja vaikka tosiaan olenkin neitsyt, joka kerta on sisätutkimus tehty (tai yritetty). Minua se ei haittaa, pikemminkin haluan, että kun olen kerran itseni vastaanotolle saanut, sitten myös tutkittaisiin kunnolla. Toisaalta, olin jo 27 v ensimmäisellä käynnilläni...

Piakkoin pitäisi tulla kutsu myös papa-joukkotarkastukseen. Aion toki mennä, onhan se vain oman terveyteni hyväksi, vaikka toki sekin jännittää. Kertaalleen olen ollut ja ei siitä pahempia traumoja jäänyt. Oli ihan mukava terveydenhoitaja, joka omasta aloitteestaan opasti myös rintojen omatoimisessa tutkimisessa (juu, ei tarvinnut olla alasti, mitä tuolla toisaalla mietittiin. Ensin tutkittiin rinnat, puin paidan päälle ja vasta sitten riisuin alapään). Jotenkin ajattelen myös niin, että vähitellen se kokemuskin tästä karttuu eikä gynekologikäynnit enää joidenkin vuosien päästä (toivottavasti) tunnu niin pelottavilta. Ne vain kuuluvat naisena olemiseen ja omasta terveydestä huolehtimiseen.

 

En minä enää halua puhua tästä kenellekään, varsinkaan jollekin lääkärille. Ei kukaan ota tosissaan 19-vuotiasta, joka haluaa kohtunsa pois.
En koe itseäni mieheksikään, mutta yksinkertaisesti tuon elimen kanssa minä en enää suostu elämään. En jaksa tätä nöyryytystä.

Mielestäni vaitit, ettet ole mikään teini, mutta sitähän sinä tosiaankin olet. Ja loput puheenvuorosi ovat kyllä niin hurjia, että sinä todella tarvitset terapeutin, ja hoidon.

Maailmasi näyttää nyt täysin mielenkiinnottomalta tai synkältä, mutta jos annat sillle tilaisuuden lääkkeiden ja terapian avulla, voi mielesi muuttua. Sitä et näe, jos et jää sitä katsomaan.

 

Ikäni puolesta luonnollisesti olen teini siihen saakka, kunnes täytän 20, mutta tietänet, mitä teiniys nykyään tarkoittaa. Eli teinit ovat semmoisia kikattavia, "muoti"friikkejä, lapsellisia pissiksiä, jotka angstaavat tyyliin "kukaan ei ragasta muah, vihaan elämää", näin minun mielestäni siis. Uskallan kyllä sanoa etten todellakaan ole sellainen; ulkonäköni ja käytökseni perusteella minua luullaan pahimmillaan kolmekymppiseksi. Vaikka kyllähän niitä aikuisiakin "teinareita" on, mutta kuitenkin.
Minulla on nyt lääkitys mutta vaikutusta ei ainakaan vielä huomaa. Välillä on parempi olo ja välillä ei, mutta ei minun mielipiteeni tästä kropasta muutu sen mukaan, millä tuulella olen. Jospa nuo lääkkeet alkaisivat auttaa, ensi viikolla pitäisi taas käydä mukamas juttelemassa jossakin ja se vituttaa jo etukäteen.

 

Olet selkeästi todella masentunut, itseäsi vihaavalla tavalla. Toivottavasti saat apua. Parasta olisi, että saisit sanottua tuosta naiseusongelmastasi terapeutille tms, sillä selkeästi se näyttää liittyvän tuohon masennukseesi oleellisesti. Jokin syy siihen on, miksi niin tavattomasti häpeät itseäsi. Ja se syy ei ole se, että sinussa oikeasti olisi jotakin hävettävää.

Olen aivan varma siitä, että kasvatuksessasi tai varhaisissa kokemuksissasi on jotakin, joka saa sinut tuntemaan noin kohtuuttomalla tavalla. Asioiden ei välttämättä tarvitse olla niin rankkoja kuin hyväksikäyttö tms, erilaisten "pienempien" asioiden summana voi myös tulla ongelmia. Tässä mm. erilaisia syitä, joita minulle tulee mieleen (en siis tarkoita nyt suoraan sinua, vaan ylipäänsä sitä millaisten asioiden voisin uskoa vaikuttavan, listaan vaan kaikkea mitä mieleen tulee):

- mallista oppiminen (esim äiti tai muu läheinen suhtautunut omaan/muiden naiseuteen halveksivasti tai vihamielisesti, vähätellyt naiseuttaan, osoittanut erityisen huonoa itsetuntoa jne)
- isä tai muu läheinen miespuolinen suhtautunut naisiin ja naiseuteen halveksuvasti tai alentavasti
- intuitiivinen kokemus että vanhemmat olisivat halunneet pojan eikä tytön ja että tytöt olisivat jotenkin "alempia"
- nuoruudessa/varhaisnuoruudessa kokemus ettei ole haluttu tyttönä, kiusatuksi tuleminen poikien tai muiden taholta
- muista asioista johtua stressi/masennus murrosiässä (samanaikaista biologisten muutosten kanssa -> huono olo ja huonot kokemukset ja nuoruusiän huono itsetunto voivat yhdistyä omaan sukupuolisuuteen, kun sukupuolisuuden alueella tapahtuu paljon juuri silloin)
- lapsuudenaikaiset kivuliaat tai pelottavat toimenpiteet alapään alueella
- lapsuudenkodin estynyt suhtautuminen sukupuolisuuden suhteen (vaietaan sukupuolisuus kuoliaaksi, esim. ei viitata puheessa suoraan sukupuolisuuteen/sukupuolielimiin, seksikielteisyys tai muu pakonomainen hyssyttely mitä sukupuolisuuteen tulee, esim. masturboinnin "kieltäminen"/paheksuminen, tai suhtautuminen kuukautisiin kuin johonkin salaisuuteen tai sairauteen)
- toisaalta edelliseen liittyen: kenties myös yliavoin suhtautuminen voi vaikuttaa (liiallinen altistuminen asioille liian nuorena, tai se ettei ole murrosiässä saanut tarpeellista yksityisyyttä "naistenvaivojen" suhteen ja kokee tulleensä häpäistyksi)
- jne

Se kyllä herättää kysymyksiä, että pystytkö kuitenkin nauttimaan seksistä, vaikka noin suuresti vihaat sukupuoltasi. Se tuntuu jotenkin ristiriitaiselta, ollaanhan siinä touhussa kuitenkin pakostakin oman ja toisen sukupuolen (ja -elinten) kanssa tekemisissä.

Vaikka ulkoisesti vaikuttaisit kolmekymppiseltä, olet silti nuori. Erinäisistä syistä jotkut elävät eräänlaista murrosikäänsä vielä päälle kaksikymppisinäkin. Masentuneena voi tulla samoja ajatuksia ja tuskia kuin nuorempana murrosiän ongelmissa, jos ongelmat ovat jääneet vaille ratkaisua.

Tsemppiä ja toivottavasti lääke (ja puhuminen) auttaa, jotta pääset synkistä ajatuksistasi.

 

Ensi maanantaina olisi taas lääkäriaika, jolloin saan uuden reseptin masennuslääkkeisiin. Tuntuu vähän siltä, etteivät ne juurikaan auta, sillä olen melkein yhtä epävakaa käytökseltäni edelleen, saatan raivostua silmittömästi ihan tyhjästä jne. Saapa nähdä. Seuraava ns. jutteluaika taisi olla parin viikon päästä, mutta en minä yksinkertaisesti kehtaa tämmöisistä alkaa kenellekään puhua päin naamaa, en edes poikaystävälle. En halua alkaa kuunnella semmoista "höpö höpö, naiseus on hieno asia" -paskaa. En kyllä varmasti ole ainoa ihminen, jolla tämmöistä esiintyy. En vaan osaa käsittää että mitä hienoa tässä turhassa vuotamisessa ja hormonisekoilussa on.
Olen kotoisin maalta, jossa valitettavasti minunkin lapsuudessani oltiin vielä melko vanhoillisia, monet opettajat olivat lestadiolaisia jne. Kyseisissä hihhuliliikkeissähän naiset ovat erittäin alistetussa asemassa edelleen. En osaa sanoa, olenko repinyt jostain tällaisesta sitten vaikutteita. Minulla ei ole veljiä, mutta itse olen ollut lapsesta saakka perheen "äijä", en tosiaan pitänyt mistään tyttömäisistä asioista, kuten olen tainnut joskus aikaisemmin selittääkin. Kotona meillä ei koskaan puhuttu seksistä tai mistään vastaavista asioista ja siitä olen vain onnellinen: en ole lainkaan läheinen perheeni kanssa. Sekään ei haittaa minua ollenkaan. En myös osaa sanoa, onko isäni taipuvainen sovinismiin vai ei, joskus siltä on tainnut lipsahtaa jotakin alentavaa kommenttia, mutta olen nyt vanhempana ollut kärkäs antamaan samalla mitalla takaisin. Minua ei ole koskaan kiusattu, olen aina ollut suosittu ja ystäviä on ollut ja on edelleen paljon. Alapäätäni ei ole ronkittu nuorempanakaan.
Seksi on kyllä mukavaa joka tapauksessa, jos sitä nyt sattuu mieli tekemään. En minä silloin ajattele millään lailla sukupuolisuutta, se on vain seksiä.
Tähän lopuksi haluan tiivistää omatkin ajatukseni Aristoteleen sanoin: naaras on verrattavissa epämuodostuneeseen urokseen. Karua ehkäpä, mutta olen entistä useammin juurikin tätä mieltä.

 

Joo, tuossa tuli jo aika paljon sellaista, mikä voi vaikuttaa tuntemuksiisi... Toivottavasti lääkkeet auttavat ja huomaat, että vika ei ole sinussa vaan historiassasi.

Ensi maanantaina olisi taas lääkäriaika, jolloin saan uuden reseptin masennuslääkkeisiin. Tuntuu vähän siltä, etteivät ne juurikaan auta, sillä olen melkein yhtä epävakaa käytökseltäni edelleen, saatan raivostua silmittömästi ihan tyhjästä jne. Saapa nähdä. Seuraava ns. jutteluaika taisi olla parin viikon päästä, mutta en minä yksinkertaisesti kehtaa tämmöisistä alkaa kenellekään puhua päin naamaa, en edes poikaystävälle. En halua alkaa kuunnella semmoista "höpö höpö, naiseus on hieno asia" -paskaa. En kyllä varmasti ole ainoa ihminen, jolla tämmöistä esiintyy. En vaan osaa käsittää että mitä hienoa tässä turhassa vuotamisessa ja hormonisekoilussa on.
Olen kotoisin maalta, jossa valitettavasti minunkin lapsuudessani oltiin vielä melko vanhoillisia, monet opettajat olivat lestadiolaisia jne. Kyseisissä hihhuliliikkeissähän naiset ovat erittäin alistetussa asemassa edelleen. En osaa sanoa, olenko repinyt jostain tällaisesta sitten vaikutteita. Minulla ei ole veljiä, mutta itse olen ollut lapsesta saakka perheen "äijä", en tosiaan pitänyt mistään tyttömäisistä asioista, kuten olen tainnut joskus aikaisemmin selittääkin. Kotona meillä ei koskaan puhuttu seksistä tai mistään vastaavista asioista ja siitä olen vain onnellinen: en ole lainkaan läheinen perheeni kanssa. Sekään ei haittaa minua ollenkaan. En myös osaa sanoa, onko isäni taipuvainen sovinismiin vai ei, joskus siltä on tainnut lipsahtaa jotakin alentavaa kommenttia, mutta olen nyt vanhempana ollut kärkäs antamaan samalla mitalla takaisin. Minua ei ole koskaan kiusattu, olen aina ollut suosittu ja ystäviä on ollut ja on edelleen paljon. Alapäätäni ei ole ronkittu nuorempanakaan.
Seksi on kyllä mukavaa joka tapauksessa, jos sitä nyt sattuu mieli tekemään. En minä silloin ajattele millään lailla sukupuolisuutta, se on vain seksiä.
Tähän lopuksi haluan tiivistää omatkin ajatukseni Aristoteleen sanoin: naaras on verrattavissa epämuodostuneeseen urokseen. Karua ehkäpä, mutta olen entistä useammin juurikin tätä mieltä.

 

En jaksanut lukea aiempia kirjoituksia. Tuli vaan mieleeni, että aikuisen ihmisen elämään kuuluu aika paljon kaikenlaista, joka ei ole kivaa, mutta ne on niitä velvollisuuksia. Näitä ei-niin-kivoja velvollisuuksia on omalla kohdallani gynellä ja hammaslääkärillä käynti kerran kahdessa vuodessa, verojen maksaminen, veroilmoituksen täyttäminen, vakuutusten hommaaminen kotia ja autoa varten, rintojen tutkiminen kerran kuukaudessa syövän varalta jne.

Itselläni on sellainen elämänasenne, että jos on joku ongelma, niin joko sen hyväksyy tai sitten yrittää muuttaa sitä. Esimerkiksi kaikki veroihin liittyvä on minulle vastenmielistä. Nuorempana siirsin veroilmoituksen täyttöä viimeiseen mahdolliseen päivään ja kiroillen tein sitä ilmoitusta. Vuosien varrella olen oppinut ajattelemaan, että se vain kuuluu tehtäväksi ja kun nykyisin veroehdotus tulee, tarkistan sen usein jo samana päivänä ja lisään sinne matkakulut. Kannattaa siis pitää mielessä se, että omalla suhtautumisellaan voi vaikuttaa paljon asioihin ja tehdä omasta elämästään siedettävämpää. Suhtautumistavan muutos ei käy hetkessä, mutta siihen voi tietoisesti opetella.

Gynellä käynti ei ole kovin kivaa ja minulla esim. kierukan poisto/laitto on tapahtunut todella paljon. En jaksa miettiä, että mitä gyne ajattelee minusta, alapäästäni tms. En edes ajele karvoja, kun menen gynelle. Olen nimittäin huomannut, että ihmiset ovat kiinnostuneita eniten itsestään, joten miksi juuri minun alapääni jäisi gynen mieleen kaikkien tuhansien potilaitten joukosta, jota hän jaksaisi vielä kotonaankin ihmetellä. Eiköhän se gynekin ole kiinnostunut lähinnä itsestään ja omista murheistaan. Sitä paitsi minulle on ihan sama, mitä mieltä se gyne on. Elän omaa elämääni eikä gynen sanomiset vaikuta siihen suuntaan tai toiseen niin kauan, kun kaikki on ookoo.

Jos siis AP ei halua käydä gynellä, niin se on hänen valintansa. Jos kuitenkin on niin, että hänen elämäänsä ohjaa kovin voimakkaasti erilaiset ennakkoluulot, pelot ja ahdistukset, niin silloin se voi olla ongelma, koska silloin ei uskalla tehdä asioita, vaikka haluaisikin tehdä niitä. Tällöin kyse ei ole vapaaehtoisesta gynellä käymättömyydestä. Uskon, että AP kyllä itse tietää sisimmässään, onko gynellä käynti hänelle vain välinpitämättömyyttä vai sitä, että hän haluaisi käydä edes kerran elämässään gynellä, mutta ei vaan kerta kaikkiaan uskalla edes ottaa asiaa puheeksi esim. terveyskeskuslääkärin kanssa. Aikuinen ihminen itse tekee ratkaisuja ja se ei muille kuulu, mitä valintoja elämässään tekee. Aina ne valinnat eivät ole terveellisiä tai järkeviä (esim. alkoholin juominen ahdistuneisuuteen), mutta eipä muut voi ohjailla, koska päätökset tekee aina yksilö itse niin kauan kun hän on oikeustoimikelpoinen.

 

... Seuraava ns. jutteluaika taisi olla parin viikon päästä, mutta en minä yksinkertaisesti kehtaa tämmöisistä alkaa kenellekään puhua päin naamaa, en edes poikaystävälle. En halua alkaa kuunnella semmoista "höpö höpö, naiseus on hieno asia" -paskaa. En kyllä varmasti ole ainoa ihminen, jolla tämmöistä esiintyy. En vaan osaa käsittää että mitä hienoa tässä turhassa vuotamisessa ja hormonisekoilussa on.
...

Entä jos kirjoitat ne asiat, ihan niinkuin olet tänne kirjoittanut? Sinulla on tosi hyvä kirjallisen ilmaisun taito. Itsekään en osaisi/kykenisi tuollaisia asioita kenellekään latelemaan kasvotusten. Onhan se aika tärkeää, että se joka yrittää helpottaa oloasi, tietää, mikä sinua ahdistaa.

 

Entä jos kirjoitat ne asiat, ihan niinkuin olet tänne kirjoittanut? Sinulla on tosi hyvä kirjallisen ilmaisun taito. Itsekään en osaisi/kykenisi tuollaisia asioita kenellekään latelemaan kasvotusten. Onhan se aika tärkeää, että se joka yrittää helpottaa oloasi, tietää, mikä sinua ahdistaa.

Kai minä silti joutuisin asiasta keskustelemaan, jos nämä jutut kirjoitettuna sinne veisin.
Lääkärissä on käyty ja sain uuden reseptin kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin. Annos ja lääkeaine ovat samat eikä edistystä ole edelleenkään tapahtunut. Varmaankin pitäisi ottaa kohtapuoliin uudelleen yhteyttä ja puhua annoksen suurentamisesta tai jostakin.
Olen alkanut pitää blogia, jonne kirjoitan silloin, kun on paha olo. Luulen vain, ettei sekään loppujen lopuksi auta ollenkaan.

 

Kai minä silti joutuisin asiasta keskustelemaan, jos nämä jutut kirjoitettuna sinne veisin.
Lääkärissä on käyty ja sain uuden reseptin kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin. Annos ja lääkeaine ovat samat eikä edistystä ole edelleenkään tapahtunut. Varmaankin pitäisi ottaa kohtapuoliin uudelleen yhteyttä ja puhua annoksen suurentamisesta tai jostakin.
Olen alkanut pitää blogia, jonne kirjoitan silloin, kun on paha olo. Luulen vain, ettei sekään loppujen lopuksi auta ollenkaan.

Kyllä se voi auttaa. Minulla ainakin kirjoittaminen auttaa purkamaan ja jäsentämään ajatuksia, ja se myös voi välittömästi helpottaa pahinta ahdistusta, kun uppoutuu kirjoittamiseen. Vaikutat olevan kielellisesti lahjakas, joten tuo kirjoittaminen voi sopia hyvin.

 

Jos olet rehellinen itsellesi, niin vaikka kohtusi poistettaisi, niin ratkeaisivatko kaikki ongelmasi sen jälkeen? Olisitko sen jälkeen onnellinen, iloinen ja tyytyväinen ihminen? Minusta tuntuu, että et osaa kohdata todellisia ongelmiasi, joten projisoit (siirrät) ongelmasi ja syytät siitä kohtua ikäänkuin se olisi kaiken pahan alku ja juuri.

Olen lukenut esimerkiksi sukupuolenvaihdosleikkauksen tehneistä, että monella heillä on mielenterveysongelmia ja ihan epärealistisiakin kuvitelmia itsestään, miten elämä muuttuu ihan toisenlaiseksi kun sukupuoli vaihtuu. Kuitenkin ne ajatukset, oma historia, oma elämänkokemus ja valtaosa ulkonäöstä on yhä edelleen samanlaisia, vaikka sukupuolielimet muuttuisivatkin. Se on vähän sama kuin ylipainoinen miettisi koko ajan "sitkun" elämää eli sit kun mä laihdun, miehet himoitsee mua, sit kun mä laihdun mä vaihdan työpaikkaa ja luon uran, sitkun...

Sinä itse ajattelet niin, että naiset ovat alempiarvoisia kuin miehet. Rehellisesti sanottuna minä esimerkiksi en todellakaan ajattele niin, vaan minulle mies ja nainen ovat yhtä arvokkaita. Kukaan ei voi pakottaa sinua ajattelemaan sillä tavalla, mutta jos tuo vaivaa sinua, että olet "vain Aatamin kylkiluusta", niin eikö sitten kannattaisi miettiä toisenlaista ajattelutapaa, jonka voit hyväksyä ja jotta sinulla olisi parempi olla? Jos miettii esimerkiksi sitä, että Kiinassa yhden lapsen politiikka ajoi maan siihen tilaan, että ainoaksi lapseksi haluttiin poika, koska sitä arvostettiin enemmän (niin kuin usein kehitysmaissa arvostetaan poikaa, koska hän yleensä elättää perheen ja köyhät vanhempansakin). Tämän vuoksi yhä edelleen vastasyntyneet tytöt jätettiin kuolemaan tai vietiin lastenkotiin. Suomeenkin päätyy adoptoitavaksi ainoastaan tyttöjä. Tilanne on johtanut siihen, että naisista on pulaa. Naisilla on valta valita useista vaihtoehdoista itselleen puoliso, joka on tietysti johtanut siihen, että naisen arvostus on kasvanut eikä naista voi pitää itsestäänselvyytenä.

Vähättelet sitä, että sinun pitäisi keskustella asioista. Eikö tarkoituksena ole, että saisit selvyyttä ja helpotusta omaan oloosi? Eikö sinusta tunnu siltä, että asioille voi tehdä jotain? Pelkkä lääkkeillä olon turruttaminen ei muuta sitä, että ajatusmaailmasi kaipaa vähän herättelyä. Pidät itsestäänselvyytenä sellaisia asioita, jotka eivät oikein mahdu tavallisen ihmisen käsityskykyyn (esim. se, että nainen on huonompi versio miehestä), jolloin sinä itse kärsit tästä ajattelutavasta.

Teinimäisyyteen liittyy mustavalkoinen ajattelutapa (esim. sinulla naiset ovat sontaa, miehet kuninkaita), joten siinä mielessä olet vielä aika teini. Minusta sinä vähättelet muita teinejä, kun luokittelet heidät pissiksiksi ja hihittelijöiksi. Oletko ajatellut, että heille tietty ulkonäkö (esim. gootti, hevari, "parishilton-merkkifriikkiys") ovat heille keinoja etsiä omaa identiteettiä musiikin, julkkishahmojen yms. kautta? Usein ulkonäöllä, meikeillä yms. peitellään sitä omaa epävarmuutta, kun ei välttämättä vielä tiedetä, millainen on. Jos sinä itse luokittelet muut teinit kategorioihin pissis, mopopoika, fruittari tms, niin sinä itse sorrut silloin teinimäiseen ajattelutapaan, jossa luokittelet ihmiset ulkonäön mukaan!!! Ei sinustakaan pysty tietämään ulkonäkösi perusteella, että mitä ajattelet ja Huom! tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, minkä väriset hiuksesi ovat tai miten pukeudut.

 

Tällä palstalla olen todennäköisesti onnistunut antamaan aika yksipuolisen kuvan ajatusmaailmastani, se ei oikeasti ole aivan näin mustavalkoinen. Olen hyvin ristiriitainen persoona: vaikka vihaankin naisia, en voi silti sietää naisten alistamista ja inhoan sovinisteja ja niin edelleen. Samalla kuitenkin halveksun naisia ja en haluaisi missään nimessä itse olla sellainen. Mistään yksinkertaisesta asiasta tässä ei siis ole kyse, toivottavasti se tuli nyt paremmin ilmi.
Miksi minä en olisi onnellinen, jos kuukautiset ja niistä johtuva turha, oksettava vuotaminen ja kivut loppuisivat? Miksi en olisi onnellinen, kun raskausvaaraa ei enää ole? Sama asia kuin että miksi en olisi onnellinen, jos olisin erittäin kaunis? Totta kai olisin, mutta täällä maailmassa mikään ei ole pelkästään hyvää tai pelkästään huonoa. Kaikessa on puolensa, mutta joissakin asioissa on hyvää enemmän kuin huonoa, ja nekin asiat vaihtelevat kovasti ihmisten kesken.
Maailmankuvani on kokonaisuudessaan erittäin pessimistinen ja tiedän kyllä, että voisin sitä halutessani muuttaa positiivisempaan suuntaan. En kuitenkaan halua tehdä niin, koska minusta tuntuu, että sitten alkaisin vain katsella kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi. En halua valehdella itselleni. Minusta maailma on paha paikka, ja tuntuu typerältä, että alkaisin esittää itselleni ja kaikille muille jotain toista.
Inhoan keskustella minua koskevista asioista jollekin ulkopuoliselle päin naamaa. Sekin johtuu osittain siitä, että en luota keneenkään ja olen varma asian häpeällisyydestä. Minusta sekin on säälittävää, että on masentunut. Jos joku täällä kirjoittajista on ollut kunnolla masentunut, niin hän varmaan tietää, ettei tässä kunnossa enää jaksa nähdä tulevaisuudessa mitään valoisaa eikä usko siihen, että muutos voi tapahtua. Varsinkin tuon lääkityksen toimimattomuuden takia olen alkanut ajatella, ettei tästä varmaan voi edes parantua. Itsemurha on taas hiipinyt ajatuksiin eikä olo ole kyllä parantunut millään lailla.
Teiniydellä tarkoitan luonnollisesti muutakin kuin ulkonäköä. Tietenkin on yleistystä sanoa, että kaikki pissikseltä näyttävät ovat teinejä jne. Oman kokemukseni perusteella kuitenkin helposti sanon, että pissikset ovat pissiksiä. Näytäpä ihminen, joka ei yleistä. En väitä itseänikään mitenkään erityisen kypsäksi, mutta sen tiedän kuitenkin, että en ole typerys. Tämä sairaus toki kärjistää ajattelumaailmaani entisestään, mutta painotan, että olen ollut tätä mieltä jo pitkään, silloinkin kun masennuksen merkit eivät ainakaan olleet nähtävissä. On hyvin mahdollista, että olen ajattelutapani takia kehittänyt itselleni masennuksen, mutta en silti näe mitään korjattavaa siinä. Itsepä olen niin heikko, etten kestä, ja sekin heikkous johtunee sukupuolesta. En myöskään aio muuttaa ajattelutapaani sen takia, että minulla olisi parempi olo. Minusta sekin olisi taas vain totuuden piilottelua.
Ajatuksiani on todella vaikea selittää enkä todellakaan saa kaikkea edes paperille. Toivottavasti tästä voi nyt edes jotain ymmärtää.

 

Tällä palstalla olen todennäköisesti onnistunut antamaan aika yksipuolisen kuvan ajatusmaailmastani, se ei oikeasti ole aivan näin mustavalkoinen. Olen hyvin ristiriitainen persoona: vaikka vihaankin naisia, en voi silti sietää naisten alistamista ja inhoan sovinisteja ja niin edelleen. Samalla kuitenkin halveksun naisia ja en haluaisi missään nimessä itse olla sellainen. Mistään yksinkertaisesta asiasta tässä ei siis ole kyse, toivottavasti se tuli nyt paremmin ilmi.
Miksi minä en olisi onnellinen, jos kuukautiset ja niistä johtuva turha, oksettava vuotaminen ja kivut loppuisivat? Miksi en olisi onnellinen, kun raskausvaaraa ei enää ole? Sama asia kuin että miksi en olisi onnellinen, jos olisin erittäin kaunis? Totta kai olisin, mutta täällä maailmassa mikään ei ole pelkästään hyvää tai pelkästään huonoa. Kaikessa on puolensa, mutta joissakin asioissa on hyvää enemmän kuin huonoa, ja nekin asiat vaihtelevat kovasti ihmisten kesken.
Maailmankuvani on kokonaisuudessaan erittäin pessimistinen ja tiedän kyllä, että voisin sitä halutessani muuttaa positiivisempaan suuntaan. En kuitenkaan halua tehdä niin, koska minusta tuntuu, että sitten alkaisin vain katsella kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi. En halua valehdella itselleni. Minusta maailma on paha paikka, ja tuntuu typerältä, että alkaisin esittää itselleni ja kaikille muille jotain toista.
Inhoan keskustella minua koskevista asioista jollekin ulkopuoliselle päin naamaa. Sekin johtuu osittain siitä, että en luota keneenkään ja olen varma asian häpeällisyydestä. Minusta sekin on säälittävää, että on masentunut. Jos joku täällä kirjoittajista on ollut kunnolla masentunut, niin hän varmaan tietää, ettei tässä kunnossa enää jaksa nähdä tulevaisuudessa mitään valoisaa eikä usko siihen, että muutos voi tapahtua. Varsinkin tuon lääkityksen toimimattomuuden takia olen alkanut ajatella, ettei tästä varmaan voi edes parantua. Itsemurha on taas hiipinyt ajatuksiin eikä olo ole kyllä parantunut millään lailla.
Teiniydellä tarkoitan luonnollisesti muutakin kuin ulkonäköä. Tietenkin on yleistystä sanoa, että kaikki pissikseltä näyttävät ovat teinejä jne. Oman kokemukseni perusteella kuitenkin helposti sanon, että pissikset ovat pissiksiä. Näytäpä ihminen, joka ei yleistä. En väitä itseänikään mitenkään erityisen kypsäksi, mutta sen tiedän kuitenkin, että en ole typerys. Tämä sairaus toki kärjistää ajattelumaailmaani entisestään, mutta painotan, että olen ollut tätä mieltä jo pitkään, silloinkin kun masennuksen merkit eivät ainakaan olleet nähtävissä. On hyvin mahdollista, että olen ajattelutapani takia kehittänyt itselleni masennuksen, mutta en silti näe mitään korjattavaa siinä. Itsepä olen niin heikko, etten kestä, ja sekin heikkous johtunee sukupuolesta. En myöskään aio muuttaa ajattelutapaani sen takia, että minulla olisi parempi olo. Minusta sekin olisi taas vain totuuden piilottelua.
Ajatuksiani on todella vaikea selittää enkä todellakaan saa kaikkea edes paperille. Toivottavasti tästä voi nyt edes jotain ymmärtää.

Vaikuttaa pahalta teiniangstilta, minusta nuoruus oli upeaa aikaa. Ole nainen äläkä sukupuoleton.

 

En kuitenkaan halua tehdä niin, koska minusta tuntuu, että sitten alkaisin vain katsella kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi. En halua valehdella itselleni. Minusta maailma on paha paikka, ja tuntuu typerältä, että alkaisin esittää itselleni ja kaikille muille jotain toista.

Tämä sairaus toki kärjistää ajattelumaailmaani entisestään, mutta painotan, että olen ollut tätä mieltä jo pitkään, silloinkin kun masennuksen merkit eivät ainakaan olleet nähtävissä. On hyvin mahdollista, että olen ajattelutapani takia kehittänyt itselleni masennuksen, mutta en silti näe mitään korjattavaa siinä. Itsepä olen niin heikko, etten kestä, ja sekin heikkous johtunee sukupuolesta. En myöskään aio muuttaa ajattelutapaani sen takia, että minulla olisi parempi olo. Minusta sekin olisi taas vain totuuden piilottelua.

Et varmasti ole typerys. Vaikutat hyvin fiksulta, hallitsemattomat negatiiviset tunteet vaan näyttävät hämärtävän ajatteluasi pahemman kerran (mikä on tietenkin masentuneena luonnollista). Mielestäni masentunut mielesi ei ole niin luotettavan rationaalinen, että sen pohjalta voisit sanoa mikä on "totuus". Viittaan siis tuohon, kun sanot, että ajattelutavan muutos olisi totuuden piilottelua. Sinun tämänhetkinen totuutesi on niin pakonomaisen synkkä, että siitä ei oikein muuta mielestäni voi sanoa kuin sen, että sen juuri on totuutesi juuri nyt. Olen itsekin ollut masentunut, ja muistan kyllä miten "varma" niistä kaikista synkistä ajatuksista silloin oli. Myöhemmin taas tajusi millaisessa synkkien ajatusten ja tunteiden kierteessä sitä olikin.

"En kuitenkaan halua tehdä niin, koska minusta tuntuu, että sitten alkaisin vain katsella kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi." Jotenkin en nyt oikein vakuutu tuostakaan. Miten siinä nyt yhtäkkiä niin voisi käydä?

Daniel Golemanin kirja Tunneäly voisi olla hyvää luettavaa. Se on ainakin minulle avannut tuota ajatusten ja tunteiden kierrettä.

 

Kiitos lukuvinkistä, voisin yrittää lueskella jotain tuommoista kunhan jaksan.

 

Kiitos lukuvinkistä, voisin yrittää lueskella jotain tuommoista kunhan jaksan.

"Olen hyvin ristiriitainen persoona: vaikka vihaankin naisia, en voi silti sietää naisten alistamista ja inhoan sovinisteja ja niin edelleen. Samalla kuitenkin halveksun naisia ja en haluaisi missään nimessä itse olla sellainen."

- siis vihaat naisia, vaikka olet itsekin nainen!
- miksi väität ettet olisi masentunut, tekstisi on hirveää luettavaa, olet luonnoton.
- olen nelikymppinen ja naisellinen, sinä olet outo kummajainen!

 

"Olen hyvin ristiriitainen persoona: vaikka vihaankin naisia, en voi silti sietää naisten alistamista ja inhoan sovinisteja ja niin edelleen. Samalla kuitenkin halveksun naisia ja en haluaisi missään nimessä itse olla sellainen."

- siis vihaat naisia, vaikka olet itsekin nainen!
- miksi väität ettet olisi masentunut, tekstisi on hirveää luettavaa, olet luonnoton.
- olen nelikymppinen ja naisellinen, sinä olet outo kummajainen!

Mikä naiseudessa on kamalaa, minusta ei mikään, tuskin sinua juuri kukaan ymmärtää, paitsi ammattilainen, muut eivät halua loukata, mutta ihmettelevät. Kasva aikuiseksi.

 

Mikä naiseudessa on kamalaa, minusta ei mikään, tuskin sinua juuri kukaan ymmärtää, paitsi ammattilainen, muut eivät halua loukata, mutta ihmettelevät. Kasva aikuiseksi.

Sinulla taas ei näytä analyyttinen ajattelu liikaa päätä pakottavan, eikä asiallinen suhtautuminenkaan näytä olevan vahvimpia puoliasi, joten olisitko vaikka sitten hiljaa vaan, kun et selkeästikään näytä tästä tapauksesta mitään ymmärtävän, ja aloittajalla on kuitenkin vakava ongelma ja masennus kyseessä. Minulle tuli teksteistäsi vaikutelma, että haluat lähinnä vain korostaa miten itse olet niin erinomainen ja aikuinen nainen, verraten omaa ongelmattomuuttasi aloittajan ongelmavyyhtiin. Ei jeesus että oikeasti ihmetyttää tuollainen iältään aikuinen ihminen, joka toisen vakavan ongelman kohdatessaan kääntää jutun omaan "erinomaisuuteensa" (MINÄ olen aikuinen nainen ja ja MINÄ olen naisellinen... Itse asiassa aloin jo epäillä josko oikeasti olet jokin provosoiva 15-vee poika kun on niin typerää tekstiä.)

No mutta, onnea siitä naisellisuudestasi ja aikuisuudestasi sinulle! Mutta mikä olikaan antisi tälle ketjulle ja erityisesti aloittajalle? Itsensä kohottaminen ja toisen alentaminen ei ole sitä, ellei negatiivista antia lasketa. Eri asia jos edes kannustaisit näyttämällä, että naiseudesta voi myös pitää (vaikka aloittaja varmasti tietää suurelle osalle naiseus on luonnollinen asia). Mutta ei, itsesi kehumisen lisäksi haukut aloittajaa luonnottomaksi ja kummajaiseksi. Toisen mollaaminen ei varmasti auta tätä asiaa yhtään, masentunut tuntee sillä tavalla aivan tarpeettomasti muutenkin.

Selkeästi älykkäämpänä tyyppinä aloittaja varmasti osaa itsekin suhteuttaa naurettavat vastauksesi, mutta silti tekee pahaa "aikuisen" (?) ihmisen ajattelemattomuus siinä, miten suhtautuu masentuneeseen ihmiseen. Tai ylipäänsä kehenkään! Niin ja aloittahan tosiaan ihan itse on maininnut olevansa masentunut. En tiedä mistä tuli väite ettei hän niin tekisi. Kannattaisi edes vaivautua lukemaan viestit ennen kuin alkaa viisastella.

"tuskin sinua juuri kukaan ymmärtää, paitsi ammattilainen, muut eivät halua loukata, mutta ihmettelevät."

No minä ainakin ymmärrän, enkä pidä kummajaisena enkä ihmettele. Ammattilaisista nyt puhumattakaan. Kyllä maailmaan kaikenlaista mahtuu, ja itsellänikin on ollut tuon suuntaisia tuntemuksia joskus. Vakava asia on kyseessä henkilön hyvinvoinnin kannalta kyllä, mutta ei mikään "luonnoton" tai häpeällinen asia.

Aloittajalle toivoisinkin, että pääsisit jotenkin häpeäsi jäljelle (se ainakin näyttää olevan se keskeinen juttu) ja sitä kautta huomaisit, että vaikka tunnetkin häpeää se ei tarkoita että sinussa todellisuudessa olisi mitään hävettävää. Masentuneena on tietenkin vaikeaa ajatella järkevästi, mutta mahdollisuuksien mukaan kun yrittää "käräyttää" itsensä niillä hetkillä kun tuntee aiheetonta häpeää (tietysti ensin pitää järjellä määritellä mikä on tarpeetonta), sitä tunnetta alkaa paremmin sietää ja hiljalleen siitä jopa pääsee eroon. Ei tuollaiseen ehkä syvimmässä synkkyydessä pysty, koska se synkkä tunne pakottaa ajatuksetkin synkiksi. Kuitenkin asia on myös niin päin, että synkät ajatukset tuottavat sitä synkkää tunnetta. Eli kun kyseenalaistaa niitä omia, kohtuuttoman synkkiä ajatuksia, saa sen pahan olonkin aisoihin kun huomaa ettei se oma tunne, oma häpeä tai synkkyys ole yhtä kuin totuus, vaan siihen on vain ajauduttu. Kovasti tsemppiä sinne, uskon että sinulta kyllä löytyy hyvin kykyä käsitellä asioita, kunhan synkkä tunnekuohu vähän asettuu

 

Kiitos lukuvinkistä, voisin yrittää lueskella jotain tuommoista kunhan jaksan.

Golemanilla on muuten pari muutakin kirjaa, ainakin Työelämään keskittyvä tunneälykirja ja Sosiaalinen äly. Itse olen lukenut vain sen Tunneäly -nimisen (alaotsikko taisi olla lahjakkuuden koko kuva), ja pidin kovasti. Se on aika paksu opus, mutta helposti luettavissa myös vain joistain luvuista, jotka itseä kiinnostavat. Kannattaa ainakin lukea ne jutut, joissa puhutaan tunteiden biologisesta puolesta. Vaikka en niistä aiheista kovin luonnontieteellisessä mielessä kaikkea ehkä ymmärtänytkään, niin hyvin valaisevia ne olivat.

Yksi lyhyempi pätkä on sellaisessa kirjassa kuin Itsetunto vai itseuho. (Tosiaan "uho", ei tuho vaikka kirjastossakin oli vahingossa kirjan päälle kirjoitettu jälkimmäinen.) Se on ohut, Suomen nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirja, jossa erityisesti kohta "miellyttämään pyrkivä nuori" tms osui minuun ihan täysillä. Myös muut kuvaukset kyllä olivat kiinnostavia ja jossain määrin sopivat omaan elämäänkin.