Miksi, oi miksi voi pienen tytön elämä ollakaan noin hankalaa.
Tiedän, että eskariinmeno jännittää, ja tiedän, että tyttö elää haastellista ikäkautta. On kriisiä siitä, onko iso vai pieni- ihan hämmenykseen asti.
Halu olla iso on vahva, tytär puhkuu sellaista -olen jo näin iso (ja hivenen kaikkitietävä siinä sivussa |O ) intoa- mutta se isous taitaa luoda myös aikamoisia paineita. Etenkin kuin tytär ei kaikilta taidoiltaan yllä aina ihan ikätasolleen.
Ja samanaikaisesti tytär haluaisi olla pieni, äidin pieni armahainen ( toki hän sitäkin on :heart: ) jolta ei juuri mitään vaadittaisi, pienuutensa vuoksi.
Esikoinen oli eskarivuonnana ihan suunnattoman ärsyttävä, se on pakko myöntää.
Ja ihan liian usein meillä huusi sekä tytär, että äiti :ashamed: kun hukkasin aikuisuuteni sen uhmakkaan tytön kanssa. Keskimmäisellä oli siinä vaiheessa vielä tyvenempää. Mutta nyt, vaikka tiedän monta asiaa tuosta ikäkaudesta ja tunnen tämän kuopukseni, synnytyslaitoksella jo luonteensa osoittaneen- olen ymmällä. Miten tässä jo tasaisempaa, reippaampaa kautta elänyt hersyvä ilopillerini- on voinut muuttua tuollaiseksi, jota pieninkin vastoinkäyminen murjoo sydänjuuria myöten. Itku on herkässä, huuto huulen päällä heti.
Maailma nyrjähtää radaltaan tuhansia kertoja päivässä. Eikä kukaan, enää jaksaisi kuunnella. En ainakaan minä, isänsä, sisaret ja kaverit.
Syliähän tuo pieni, iso tytär tarvitsisi. Ja toisaalta myös sellaisen ylettömän itkun huomiotta jättämistäkin. . sellaista karaisua.
Mutta missä se raja milloinkin kulkee?
Olen uuupunut. Siksi tämän kirjoitinkin. Ja näin laiminlyön lastani, joka minun tässä kirjoittaessani, on ehtinyt käydä suremassa ja märisemässä jo montaa asiaa. Ja ihan niin nopeaa analyysia, että kaikki se tuska johtuu vaan siitä, että palstailen liikaa en haluaisi uskoa. :ashamed:
