N
Naukuja
Vieras
Sen on kirjoittanut psykiatri Ben Furman ja se on tuolla Vartu ry:n sivuilla
LÄÄKÄRILEHTI 51-51/2004 Ben Furman
"Huostaanotto hoidollisista syistä?
Täyttyvätkö huostaanoton edellytykset, jos vanhemmat eivät hyväksy lastenpsykiatrin hoitosuositusta?
Olen tutustunut perusteellisesti tapaukseen, joka mykistää minut. 12-vuotias Ville (nimi muutettu) otettiin huostaan sen vuoksi, että hänen vanhempansa eivät suostuneet siihen, että heidän lapsensa olisi sijoitettu hoidollisista syistä sijaisperheeseen.
Tapahtumat alkoivat, kun Villellä havaittiin päiväkodissa poikkeavaa käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa, ja tämän takia hänet ohjattiin perheneuvolaan tutkimuksiin. Siellä hänet tutkittiin ja hoidoksi määrättiin lapselle tiivistä yksilöterapiaa ja vanhemmille käynti sosiaalityöntekijän luona säännöllisesti. Hoidosta huolimatta Villen oireet pahenivat koulussa siinä määrin, että perheneuvolan lastenpsykiatri päätti lähettää Villen keskussairaalaan tutkimuksiin. Muutaman viikon mittaiseksi tarkoitettu tutkimusjakso venyi puolentoista vuoden mittaiseksi osastohoidoksi, jonka aikana vanhemmat osallistuivat aktiivisesti poikansa hoitoon.
Kaiken aikaa sekä Ville että hänen vanhempansa odottivat, että sairaalahoito voitaisiin lopettaa ja Ville voisi päästä kotiinsa elämään normaalia elämää. Ville on älykäs poika, ja hän menestyy koulussa hyvin. Neurologin arvion mukaan Ville kärsi Aspergerin oireyhtymästä. Keskussairaalan psykoanalyyttistä oppisuuntaa edustava lastenpsykiatri ei kuitenkaan hyväksynyt tätä näkemystä, vaan oli sitä mieltä, että Villen häiriö oli psykoottistasoinen ja hän tarvitsi parantuakseen avohoitoa intensiivisempää hoitoa ja kuntoutusta.
Kun sairaalahoito oli jatkunut jo puolitoista vuotta, lastenpsykiatri ilmoitti vanhemmille, että Ville oli siinä määrin parantunut, että sairaalahoito voitiin lopettaa. Samalla hän antoi ymmärtää, ettei Ville voisi palata kotiin, vaan että hyvän hoitotuloksen varmistamiseksi hänet pitäisi sijoittaa sijaisperheeseen. Taustalla oli ajatus, että Villen vanhemmat eivät pystyisi tarjoamaan lapselleen riittävän tukevaa ja turvallista kasvuympäristöä.
Lääkärin ehdotus tuli vanhemmille täytenä yllätyksenä. He olivat osallistuneet aktiivisesti lapsensa hoitoon, suostuneet kaikkiin ehdotuksiin ja tehneet kaiken sen mitä heiltä oli pyydetty. Nyt heidän mittansa tuli täyteen. He ilmoittivat, etteivät suostu ehdotukseen vaan haluavat, että heidän poikansa asuu kotona ja käy tarvittavissa hoidoissa kotoa käsin.
Lääkäri ei perääntynyt, vaan reagoi tilanteeseen tekemällä perheestä lastensuojeluilmoituksen. Siihen hän kirjoitti, että lapsi tulisi välittömästi ottaa huostaan, sillä vanhemmat laiminlyövät lastaan kieltäytymällä lastenpsykiatrisen keskussairaalan määräämästä hoidosta.
Lastensuojeluviranomainen toimi lastenpsykiatrisen sairaalan ohjeiden mukaisesti, otti Villen huostaan ja sijoitti hänet lastenkotiin, missä hän on edelleen. Lastenkodissa Ville kaipaa vanhempiaan ja toivoo pääsevänsä pian kotiin, vaikka viihtyykin lastenkodissa suhteellisen hyvin.
Vanhemmilla on hyvät välit sekä Villeen että lastenkodin henkilökuntaan. He tapaavat Villeä säännöllisesti lastenkodissa, jonka lisäksi he saavat ottaa hänet kotilomalle joka toinen viikonloppu. Vanhemmilla on juristi, joka yrittää auttaa heitä purkamaan huostaanoton, jotta he voisivat itse päättää Villen asuinpaikasta.
Perhe valitti hallinto-oikeuden vahvistamasta huostaanottopäätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Asian käsittely vei hallinto-oikeudessa liki vuoden, lapsen asuessa tuon ajan sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Hallinto-oikeudessa useat henkilöt, mm. lapsen virallinen edunvalvoja, kaksi vanhempiin huolella tutustunutta aikuispsykiatria ja yksi maassamme varsin arvostettu lastenpsykiatri, todistivat, että nyt jo 13-vuotias Ville haluaa asua kotonaan ja että hänen vanhempansa ovat täysin kyvykkäitä huolehtimaan hänestä.
Keskussairaalan lastenpsykiatriksi erikoistuva lääkäri yhdessä sairaalan ylilääkärin kanssa oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, että vanhemmat eivät pysty tarjoamaan Villelle riittävän hyvää kasvualustaa. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä tukeutui omassa ratkaisussaan tähän keskussairaalan viralliseen kantaan. Hallinto-oikeus hylkäsi vanhempien valituksen todeten lausunnossaan, että lapsen hoitosuositus perustuu vankkaan lääketieteelliseen arvioon lapsen hoidon tarpeesta.
Tämä tapaus herättää kolme vakavaa kysymystä.
1. Voidaanko lapsen riistäminen vanhemmiltaan ja sijoittaminen sijaisperheeseen tai laitokseen ylipäätänsä luokitella lääketieteelliseksi hoitotoimenpiteeksi? Eikö lääkäri ylitä toimivaltansa rajat ottaessaan itselleen oikeuden määrätä siitä, kuuluuko lapsen asua kotona vai ei?
2. Onko eettisesti perusteltavissa, että lääkäri tekee vanhemmista lastensuojeluilmoituksen, jossa hän väittää vanhempien laiminlyövän lastaan, kun nämä eivät ole tehneet mitään muuta väärää kuin kieltäytyneet noudattamasta lääkärin hoitosuositusta?
3. Eikö perheillä tulisi tällaisissa tapauksissa olla oikeus kääntyä toisen asiantuntijan puoleen saadakseen second opinionin ja eikö vanhempien saamaan second opinioniin tulisi suhtautua vakavasti lasta ja perhettä koskevassa päätöksenteossa?
Henkilökohtaisesti en voi hyväksyä sitä, että maassamme toimitaan edellä kuvatulla tavalla. Pelkään myös pahoin, että Villen tapaus ei ole ainutkertainen. Sen vuoksi toivon, että kuvaamani tapaus herättäisi avoimen keskustelun tästä vaikeasta ja vakavasta aiheesta. Lasten ja perheiden oikeusturvan takaamiseksi meidän tulisi luoda maahamme mahdollisimman pian jonkinlaiset eettiset pelisäännöt niitä tilanteita varten, joissa lastenpsykiatrit ajautuvat lapsen perheen kanssa erimielisyyteen siitä, miten lasta tulisi hoitaa.
Tärkeätä olisi keskustella myös niistä keinoista, joita klinikoilla käytetään arvioitaessa vanhempien kyvykkyyttä toimia vanhempina. Nykyisin käytössä oleva menetelmä, ns. Marschak-videointi, ei ole vain epäluotettava, vaan myös räikeästi perheiden oikeusturvaa loukkaava. Tässä menetelmässä videoidaan lapsen ja vanhemman vuorovaikutusta heidän tehdessään kameran edessä sarjan tehtäviä. Kuvanauhan perusteella menetelmään perehtynyt asiantuntija antaa sitten lausuntonsa lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta ja tuomionsa siitä, onko vanhempi lapselle riittävän hyvä vanhempi vai ei.
Lisäksi tarvittaisiin myös jonkinlaiset eettiset pelisäännöt, jotka auttaisivat näitä tilanteita sivusta seuraavia kollegoita tietämään, miten heidän näihin tilanteisiin pitäisi puuttua. Ainakaan minun omatuntoni ei salli sitä, että minun tulisi kollegiaalisuuden nimissä pitää suuni kiinni ja olla puuttumatta sellaisiin työtapoihin, jotka mielestäni selkeästi loukkaavat lasten ja perheiden ihmisoikeuksia.
Huostaanotto - tai edes huostaanotolla uhkaaminen - ei voi näissä tilanteissa olla se tapa, jolla oikeusvaltiossa ratkotaan lääkäreiden ja vanhempien välisiä näkemyseroja siitä, mikä on paras tapa auttaa ja tukea poikkeavalla tavalla käyttäytyviä lapsia. "
Ben Furman
http://www.vartu.fi/lehtikirjoitukset/Furman_laakarilehti51_2004.doc
LÄÄKÄRILEHTI 51-51/2004 Ben Furman
"Huostaanotto hoidollisista syistä?
Täyttyvätkö huostaanoton edellytykset, jos vanhemmat eivät hyväksy lastenpsykiatrin hoitosuositusta?
Olen tutustunut perusteellisesti tapaukseen, joka mykistää minut. 12-vuotias Ville (nimi muutettu) otettiin huostaan sen vuoksi, että hänen vanhempansa eivät suostuneet siihen, että heidän lapsensa olisi sijoitettu hoidollisista syistä sijaisperheeseen.
Tapahtumat alkoivat, kun Villellä havaittiin päiväkodissa poikkeavaa käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa, ja tämän takia hänet ohjattiin perheneuvolaan tutkimuksiin. Siellä hänet tutkittiin ja hoidoksi määrättiin lapselle tiivistä yksilöterapiaa ja vanhemmille käynti sosiaalityöntekijän luona säännöllisesti. Hoidosta huolimatta Villen oireet pahenivat koulussa siinä määrin, että perheneuvolan lastenpsykiatri päätti lähettää Villen keskussairaalaan tutkimuksiin. Muutaman viikon mittaiseksi tarkoitettu tutkimusjakso venyi puolentoista vuoden mittaiseksi osastohoidoksi, jonka aikana vanhemmat osallistuivat aktiivisesti poikansa hoitoon.
Kaiken aikaa sekä Ville että hänen vanhempansa odottivat, että sairaalahoito voitaisiin lopettaa ja Ville voisi päästä kotiinsa elämään normaalia elämää. Ville on älykäs poika, ja hän menestyy koulussa hyvin. Neurologin arvion mukaan Ville kärsi Aspergerin oireyhtymästä. Keskussairaalan psykoanalyyttistä oppisuuntaa edustava lastenpsykiatri ei kuitenkaan hyväksynyt tätä näkemystä, vaan oli sitä mieltä, että Villen häiriö oli psykoottistasoinen ja hän tarvitsi parantuakseen avohoitoa intensiivisempää hoitoa ja kuntoutusta.
Kun sairaalahoito oli jatkunut jo puolitoista vuotta, lastenpsykiatri ilmoitti vanhemmille, että Ville oli siinä määrin parantunut, että sairaalahoito voitiin lopettaa. Samalla hän antoi ymmärtää, ettei Ville voisi palata kotiin, vaan että hyvän hoitotuloksen varmistamiseksi hänet pitäisi sijoittaa sijaisperheeseen. Taustalla oli ajatus, että Villen vanhemmat eivät pystyisi tarjoamaan lapselleen riittävän tukevaa ja turvallista kasvuympäristöä.
Lääkärin ehdotus tuli vanhemmille täytenä yllätyksenä. He olivat osallistuneet aktiivisesti lapsensa hoitoon, suostuneet kaikkiin ehdotuksiin ja tehneet kaiken sen mitä heiltä oli pyydetty. Nyt heidän mittansa tuli täyteen. He ilmoittivat, etteivät suostu ehdotukseen vaan haluavat, että heidän poikansa asuu kotona ja käy tarvittavissa hoidoissa kotoa käsin.
Lääkäri ei perääntynyt, vaan reagoi tilanteeseen tekemällä perheestä lastensuojeluilmoituksen. Siihen hän kirjoitti, että lapsi tulisi välittömästi ottaa huostaan, sillä vanhemmat laiminlyövät lastaan kieltäytymällä lastenpsykiatrisen keskussairaalan määräämästä hoidosta.
Lastensuojeluviranomainen toimi lastenpsykiatrisen sairaalan ohjeiden mukaisesti, otti Villen huostaan ja sijoitti hänet lastenkotiin, missä hän on edelleen. Lastenkodissa Ville kaipaa vanhempiaan ja toivoo pääsevänsä pian kotiin, vaikka viihtyykin lastenkodissa suhteellisen hyvin.
Vanhemmilla on hyvät välit sekä Villeen että lastenkodin henkilökuntaan. He tapaavat Villeä säännöllisesti lastenkodissa, jonka lisäksi he saavat ottaa hänet kotilomalle joka toinen viikonloppu. Vanhemmilla on juristi, joka yrittää auttaa heitä purkamaan huostaanoton, jotta he voisivat itse päättää Villen asuinpaikasta.
Perhe valitti hallinto-oikeuden vahvistamasta huostaanottopäätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Asian käsittely vei hallinto-oikeudessa liki vuoden, lapsen asuessa tuon ajan sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Hallinto-oikeudessa useat henkilöt, mm. lapsen virallinen edunvalvoja, kaksi vanhempiin huolella tutustunutta aikuispsykiatria ja yksi maassamme varsin arvostettu lastenpsykiatri, todistivat, että nyt jo 13-vuotias Ville haluaa asua kotonaan ja että hänen vanhempansa ovat täysin kyvykkäitä huolehtimaan hänestä.
Keskussairaalan lastenpsykiatriksi erikoistuva lääkäri yhdessä sairaalan ylilääkärin kanssa oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, että vanhemmat eivät pysty tarjoamaan Villelle riittävän hyvää kasvualustaa. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä tukeutui omassa ratkaisussaan tähän keskussairaalan viralliseen kantaan. Hallinto-oikeus hylkäsi vanhempien valituksen todeten lausunnossaan, että lapsen hoitosuositus perustuu vankkaan lääketieteelliseen arvioon lapsen hoidon tarpeesta.
Tämä tapaus herättää kolme vakavaa kysymystä.
1. Voidaanko lapsen riistäminen vanhemmiltaan ja sijoittaminen sijaisperheeseen tai laitokseen ylipäätänsä luokitella lääketieteelliseksi hoitotoimenpiteeksi? Eikö lääkäri ylitä toimivaltansa rajat ottaessaan itselleen oikeuden määrätä siitä, kuuluuko lapsen asua kotona vai ei?
2. Onko eettisesti perusteltavissa, että lääkäri tekee vanhemmista lastensuojeluilmoituksen, jossa hän väittää vanhempien laiminlyövän lastaan, kun nämä eivät ole tehneet mitään muuta väärää kuin kieltäytyneet noudattamasta lääkärin hoitosuositusta?
3. Eikö perheillä tulisi tällaisissa tapauksissa olla oikeus kääntyä toisen asiantuntijan puoleen saadakseen second opinionin ja eikö vanhempien saamaan second opinioniin tulisi suhtautua vakavasti lasta ja perhettä koskevassa päätöksenteossa?
Henkilökohtaisesti en voi hyväksyä sitä, että maassamme toimitaan edellä kuvatulla tavalla. Pelkään myös pahoin, että Villen tapaus ei ole ainutkertainen. Sen vuoksi toivon, että kuvaamani tapaus herättäisi avoimen keskustelun tästä vaikeasta ja vakavasta aiheesta. Lasten ja perheiden oikeusturvan takaamiseksi meidän tulisi luoda maahamme mahdollisimman pian jonkinlaiset eettiset pelisäännöt niitä tilanteita varten, joissa lastenpsykiatrit ajautuvat lapsen perheen kanssa erimielisyyteen siitä, miten lasta tulisi hoitaa.
Tärkeätä olisi keskustella myös niistä keinoista, joita klinikoilla käytetään arvioitaessa vanhempien kyvykkyyttä toimia vanhempina. Nykyisin käytössä oleva menetelmä, ns. Marschak-videointi, ei ole vain epäluotettava, vaan myös räikeästi perheiden oikeusturvaa loukkaava. Tässä menetelmässä videoidaan lapsen ja vanhemman vuorovaikutusta heidän tehdessään kameran edessä sarjan tehtäviä. Kuvanauhan perusteella menetelmään perehtynyt asiantuntija antaa sitten lausuntonsa lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta ja tuomionsa siitä, onko vanhempi lapselle riittävän hyvä vanhempi vai ei.
Lisäksi tarvittaisiin myös jonkinlaiset eettiset pelisäännöt, jotka auttaisivat näitä tilanteita sivusta seuraavia kollegoita tietämään, miten heidän näihin tilanteisiin pitäisi puuttua. Ainakaan minun omatuntoni ei salli sitä, että minun tulisi kollegiaalisuuden nimissä pitää suuni kiinni ja olla puuttumatta sellaisiin työtapoihin, jotka mielestäni selkeästi loukkaavat lasten ja perheiden ihmisoikeuksia.
Huostaanotto - tai edes huostaanotolla uhkaaminen - ei voi näissä tilanteissa olla se tapa, jolla oikeusvaltiossa ratkotaan lääkäreiden ja vanhempien välisiä näkemyseroja siitä, mikä on paras tapa auttaa ja tukea poikkeavalla tavalla käyttäytyviä lapsia. "
Ben Furman
http://www.vartu.fi/lehtikirjoitukset/Furman_laakarilehti51_2004.doc
