Kannattaako haaveilla uusperheestä

[Katkera kuu]

Aika moni tuntuu olevan sitä mieltä, että katuu uusperheeseen lähtemistä. Ikävä kyllä mun on pakko yhtyä tähän kuoroon:

En todellakaan suosittele uusperhettä kenellekään perhemuotona. Aluksi kaikki voi mennä hyvin, mutta ei aikaakaan kun eksä alkaa pompotella aikataulujen kautta, pyydellä lisää rahaa ja manipuoloida lapsia uutta kumppania vastaan. Lasten suusta saa sitten kuulla yhtä ja toista ja olla ikään kuin koko ajan syytetyn penkillä omassa kodissaan.

Rahaa menee ihan tosi paljon lapsikatraan menoihin ja omat haaveet sen kun karkaavat kauemmaksi.

Miehen kanssa tulee riitaa siitä, miten lasten keskinäisiin eripuriin pitäisi suhtautua. Isommat kiusaa pienempää, ja jos toisella on useampia lapsia, niin ne liittoutuvat vähäväkisempiä vastaan.

Lapset mellastavat eivätkä noudata lainkaan uuden kumppanin toivomuksia ja käskyjä. Kun ääntä korottaa, on inhottava akka josta juorutaan heti omalle äiskälle.

Pahimmassa tapauksessa kuolla kupsahtaa ja omaisuus menee vielä lopulta näille riiviöille.

No, on hyviäkin hetkiä, mutta enimmäkseen elämä on yhtä taistelua.

Mieluummin melkein valitsisin yksinhuoltajuuden sikäli kun se vielä on mahdollista.

 

[minä]

\

Aika moni tuntuu olevan sitä mieltä, että katuu uusperheeseen lähtemistä. Ikävä kyllä mun on pakko yhtyä tähän kuoroon:

En todellakaan suosittele uusperhettä kenellekään perhemuotona. Aluksi kaikki voi mennä hyvin, mutta ei aikaakaan kun eksä alkaa pompotella aikataulujen kautta, pyydellä lisää rahaa ja manipuoloida lapsia uutta kumppania vastaan. Lasten suusta saa sitten kuulla yhtä ja toista ja olla ikään kuin koko ajan syytetyn penkillä omassa kodissaan.

Rahaa menee ihan tosi paljon lapsikatraan menoihin ja omat haaveet sen kun karkaavat kauemmaksi.

Miehen kanssa tulee riitaa siitä, miten lasten keskinäisiin eripuriin pitäisi suhtautua. Isommat kiusaa pienempää, ja jos toisella on useampia lapsia, niin ne liittoutuvat vähäväkisempiä vastaan.

Lapset mellastavat eivätkä noudata lainkaan uuden kumppanin toivomuksia ja käskyjä. Kun ääntä korottaa, on inhottava akka josta juorutaan heti omalle äiskälle.

Pahimmassa tapauksessa kuolla kupsahtaa ja omaisuus menee vielä lopulta näille riiviöille.

No, on hyviäkin hetkiä, mutta enimmäkseen elämä on yhtä taistelua.

Mieluummin melkein valitsisin yksinhuoltajuuden sikäli kun se vielä on mahdollista.

Niin, onko se sitten se unelma yhtenäisestä perheestä vai joku ajatus siitä, että ei voi olla toimivaa suhdetta jos ei asu yhdessä, kun yllättävän monet ja aika nopeastikin eronsa jälkeen muuttavat yhteen jonkun kanssa....?
Varmasti on ihmisiä joilla homma toimii erinomaisesti, mutta tuntuis siltä et enemmän olis niitä jotka katuu koko yhteen muuttamista?!
Tai kai siihen yhteenmuuttamiseen pätee samat säännöt kun sillon kun kaks sinkkua löytää toisensa, mut jotenkin, kun niitä osapuolia on niin paljon noissa uusperhekuvioissa, niin enpä tiä....kyllä varmaan kantsii harkita toisenkin kerran. =)

 

[Marilii]

ei kannata tuntuu että kaikki niin monimutkaista

 

[mie]

Joo ei todellakaan kannata haaveilla uusiosta. Jos sais takas ajan kun tavattiin ja olisin näillä tiedoilla varustettu tästä uusperhe idyllistä niin en kahta kertaa tuota ukkoa kattois :kieh:

 

[uusäiti]

Uusperheelliseltä vaaditaan neuvottelutaitojen ja joustavuuden, itsetunnon ja laajan sydämen lisäksi valtavasti huumorintajua! Kun itsekeskeisestä sinkkuelämästä hyppää lähihuoltajapuolison rinnalle keskelle "vieraiden nuorten" teini-ikää ja itsenäistymiskysymyksiä... ja samaan aikaan opettelee oman pienen vauvan kautta äitinä olemista vaaditaan nimenomaan huumoria. Ei kannata syyllistyä! Ei kannata jäädä kaikkien ympärillä sinkoilevien vaatimusten ja muiden välttämättömien tarpeiden jalkoihin omiin poteroihinsa nyhertämään- vaikka se olisikin helppoa ja ah niin näennäisien ristiriidatonta. Osallistumalla, jakamalla avarasti elämäänsä rohkeasti myös saa hirvittävän paljon. Aitoihin tunteisiin kuuluvat myös vihan tunteet ja kun ne saa itsestään purettua vaikka puolisolle tai lenkkipoluille, ne eivät jää nahan alle painamaan tai muutu tuhoavaksi vihaksi.

Rajojen vetäminen omaksi suojaksi ja yksityisyyden kunnioittaminen ovat haaste samoin kuin se, miten tehdä se loukkaamatta ja loukkaantumatta, hienovaraisesti. Aikuisille on järjestettävä kahdenkeskistä aikaa ja lapsille oman vanhempansa kanssa aikaa yhdessä. Luottamuksen saavuttamiseen kuluu valtavasti aikaa ja välillä tulee takapakkia. Aikuisten tulisi kyetä lasten edessä aina puhumaan kunnioittavasti ja puolustelemaankin sitä vanhempaa, joka ei ole läsnä. Tämä on todella haastavaa, mutta kantaa hedelmää, jos siihen pystyy!

Elämän makuista elämää on tämä uusperheen arki. On rankkaa ja välillä on vääntöjä, mutta toisaalta se on todella rikasta ja yllätyksellistä. En voi muuta kuin toivoa, että lapset osaavat joskus aikuisina antaa anteeksi äitipuolen inhimilliset ominaisuudet, eikä suurempia traumoja lopulta synny. Uusperheessä on vaikeaa erottaa oikeaa väärästä ja joskus on tehtävä kipeitä päätöksiä, jotka palvelevat jonkun perheenjäsenen "itsekkäitä" tarpeita (esimerkiksi kieltää kotoa pois muuttanutta lasta tulemaan kotiin ilmoittamatta omilla avaimillaan sponttanisti tai patistaa nuoret lähtemään äidin luo "äiti-iltana" jo iltapäivällä, vaikka eivät aina haluaisi lähteä ennen iltayhdeksää).

MIkäli et pelkää "epätäydellistä elämää" ja suhteesi puolisoon on avoin, suosittelen lämpimästi!

 

[Raijuli]

\

Olen vähän kahden vaiheilla nyt... Pari kertaa olen tavannut miehen, jolla on omiakin lapsia. Olen kiinnostunut ja vähän ihastunutkin... Lapsia en ole tavannut, enkä käynyt miehen kotona tms. eli hyvin pintapuolisesti vasta tunnetaan. En vielä puhuisi edes seurustelusta.
Välillä pintaan nousee ilo ja innostus, välillä emmin ja kadun koko seurusteluajatusta... En oikein tiedä itsekään, mitä tahtoisin. Olen elänyt lasten kanssa yksin jo 3 vuotta, joten tuntuu aika vaikealta pistää "pakkaa uusiksi". Meillä on asiat nyt tosi hyvin... onko liian uhkarohkeaa lähteä taas muuttamaan kaikkea? Onhan se iso muutos, jos alkaa seurustella ja kun vielä miehelläkin on muksuja, jotka paljon hänellä. Pelkään ongelmia ja elämän muuttumista (huonompaan suuntaan). En ehkä anna itselleni lupaa ihastua/rakastua, vaikka oikeasti en haluaisi elää enää vuosikausia yksin!!
Laitettaisiinko pieni galluppi... Kuinka moni uusperheellisistä on onnellinen/tyytyväinen ja tekisi saman ratkaisun uudelleen, kuinka montaa kaduttaa? Onko toimiva ja onnellinen uusperhe mahdoton ajatus? Tsemppaatteko, vai toppuutteletteko? =)

Älä sotke selvää juttua , uusperheellisyys vaatii todella paljon ja valtavasti kärksivällisyyttä. Onjaksettava vielä mahdolliset vastoinkäymiset ja ne voivat olla suuria ja vaikuttaa parisuhteeseen.

Älä ala uusperheelliseksi.

 

[umpikujassa]

Omalla kokemuksellani,2-vuotta uusperhe elämää, sanoisin, että todella vaikeita juttuja on uusperheessä verrattuna ns. ydinperheeseen. Itse en missään tapauksessa olisi lähtenyt tähän, jos olisin tiennyt... kyllä se,että on sun, mun ja mahd. yhteisiä lapsia on sellanen soppa, että harva sen alas kakomatta saa. Meillä ainakin on miehen yksi lapsista nostettu isänsä puolelta jalustalle, ei päde samat säännöt neitiin kuin muihin lapsiin, arvaatte, että riitoja syntyy. Tällä hetkellä mietin eroa päivittäin, olen tehnyt jo jotain pientä etukäteistyötäkin asian eteen...pahalta tuntuu, mutta ei tässä ilmapiirissä kenelläkään ole hyvä olla!!!! Siis miettikää ja harkitkaa todella monta kertaa ja vielä kerran sen päälle, ryhdyttekö uusperheellisiksi!!!!

 

[yx mummi]

Täytyy sanoa että meillä on käynyt todella hyvä tuuri, tai sitten olemme osanneet elää "oikein"! Kymmenen vuotta on takana uusperhe-elämää ja alkuvaikeuksien jälkeen on kaikesta selvitty. Lapset on jo aikuisia (meillä ei yhteisiä) ja elo on rauhallista. Onneksi en lyönyt hanskoja tiskiin pienten ja suurempienkin kärhämien tullessa, koska NIITÄHÄN tulee, oli sitten minkälainen perhe tahansa. Jos ydinperheestä on lähtenyt niin toivottavasti osaa ottaa virheistä opikseen uudessa perheessä. Ei se elämä ole siinäkään aina ruusuilla tanssimista, mutta järki ja tunteet käteen! On jotenkin surullista lukea näitä juttuja kun suurin osa on tyytymätön uuteen perheeseensä, lapsiin, mieheen, kaikkeen...miksi? Onko odotettu jotain ihmeellistä, jota ei sitten tullutkaan?

 

[pettynyt]

En suosittele uusperheellisyyttä kenellekkään omien kokemuksieni pohjalta...ydinperheessä on se etu, että lapset ovat yhteisiä, omia...uusperheessä väistämättä tulee tilanteita, että toinen kokee omia lapsia kohdeltavan väärin ym. ym. Lapsensa puolesta loukkaantuneelle vanhemmalle on todella vaikea kommunikoida!!!! Hieno homma, jos joku on saanut uusperheen toimimaan, kaikissa tapauksissa näin ei käy, meitä on niin monenlaista ihmistä....

 

[minä]

Tuli vaan mieleen että pariskunnalla tätyy olla varmaan todella vahva suhde, rakkaus ja halua olla yhdessä, että uusperhe-kuvio toimis hyvin?!

 

[taustalla]

Tuntuu kurjalle sanoa tämä, uusperhe ratkaisun sijaan olisi pitänyt säilyttää oma koti, vaikka lapsi oli tulossa kun muutimme yhteen. Rakastan lapsiani, ja miestäni, mutta se itsenäisyys ja omatila olisi kivaa myös uusioperheessä. Äitipuoli väistää siis aina, jopa omissa raha-asioissa ja menoissaan.

 

[Maikki]

Meillä onnellinen parisuhde, koko joukko, myös toisen lapset otetaan huomioon ja kaikki sillä saralla hyvin. Mutta.. Jos olisin tiennyt, että saan miehen ja lasten mukana miehestä mustasukkaisen jatkuvasti perään soittelevan exän, joka yrittää rikkoa välejä, olisin varmaan suosiolla jättäytynyt takavasemmalle.. :kieh: Nyt en lähde enää kiusallakaan

 

[Epävarma]

Oikeasti... Näitä kirjoituksia lukiessa, ja muutenkin kun on suuret epävarmuudet ajatuksissa, tuntuu siltä että todellakin tulen elämään seuraavat 10-15 vuotta yksin... Mutta ei sekään mahdottomuudelta tunnu.
Hienointahan se olisi, jos tapaisi miehen, jonka kanssa voisi vain seurustella. Mutta kun nuo tuntuvat aina tahtovan sitä yhteenmuuttoa. :/ Siis varsinkin jos pidempi suhde muodostuu.
Varmasti on tosi onnellisiakin uusperheitä, mutta vaikuttaa siltä, että he ovat todellakin vähemmistönä...

 

[kidius]

Ihan pakko kirjottaa sulle vastaus!
meiltä löytyy onnellinen uusperhe, lapsia talossa asuu kolme mun omaa ja yks miehen yhteisiä meillä ei oo (eikä tuu).
Asenteesta aiak paljon kiinni miten hommaan haluaa lähteä, mut mä en vaihtais tätä yksinoloon ainakaan (ai en vai välillä päiviä jolloin kaikki kaatuu päälle) Muuta niinhän se on ihan ydinperheessäkin ei sielläkään eletä täysin ilman mitään ongelmia, tai sit on joku superperhe....
Meillä lapset otetaan huomioon samanlailla, joskus tehdään jonkun lapsen kanssa jotain joskus taas toisen, uskallan väittää ettei ydinperheessäkään aina olla ihan tasapuolisia joka suhteessa, eikä saakkaan olla milläs lapsi muuten oppii ettei aina saa kaikkea??
meillä laspet on kavereita keskenään koskaan ei ole leikkikaverista tai tappelu kaverista pulaa, ihan kun olisivat aina olleet yhdessä...
kyllä meilläkin otetaan yhteen ja tapellaan ja välillä tuntuu että koko homman lopetan, mutta en lopeta, rakkaus kantaa aika pitkälle.
Ja mä ainakin ajatelen tänäasian sillee että helpompi olla miehne kanssa jolla on jo lapsia ku että mies joutuu sopeutumaan ihan täysin uuteen tilanteeseen parisuhde ja lapset kaupan päälle, ni ei kiitos...
Tässä tilanteessa kumpikin jo ennalta on tiennyt mitä lasten kanssa elämä on.
Älä ihmeessä jää vaan sen takia yksineläjäks että ei onnellisia uusperheitä olis, kyllä meitä paljon on!! Ja hei vaikeudet on tety voitettavaksi.
Eihän elämältä mitään saa jos ei koskaan uskalla yrittää!!
=) =)

 

[Epävarma]

=) Näinhän se on. En tosiaan vedä ovea nenän edestä kiinni, jos joku ihana mies elämääni astuu. Mutta toisaalta ehkä en niin hakemalla sitä haekaan. Katsellaan...

 

[mäntti]

\

Jos nyt saisin siirrettyä aikaa taaksepäin, en koskaan alkaisi tähän uusperhehässäkkään. En! Vaikka meillä ehkä näennäisesti on asiat ihan hyvin, niin silti.. Kyllä se tuo niin paljon mutkia matkaan, että helpommalla pääsisi kun ei koskaa olis alkanu tähän rumbaan. :kieh:

Voi luoja, ihan ku ite olisin tuon sanoiksi laittanut....huoh

 

[marsu]

Sain miehen mukana kolme lasta (asuvat siis meillä). Lapset OK, mutta mukana tuli myös bioäidin suku . En ikinä enää lähtisi tähän jos olisin etukäteen tiennyt millaista tulee olemaan. En suosittele. Hoidan muiden lapsia ja saan niskaani siitä kaiken paskan. Ei kiva. Itse olen päättänyt lasten takia "hoitaa homman" loppuun saakka, mutta jos uudelleen saisi valita... :ashamed:

 

[äiskis]

Voihan vitalis,Marsu vei kyllä sanat suustani...

 

[jeps]

\

Olen vähän kahden vaiheilla nyt... Pari kertaa olen tavannut miehen, jolla on omiakin lapsia. Olen kiinnostunut ja vähän ihastunutkin... Lapsia en ole tavannut, enkä käynyt miehen kotona tms. eli hyvin pintapuolisesti vasta tunnetaan. En vielä puhuisi edes seurustelusta.
Välillä pintaan nousee ilo ja innostus, välillä emmin ja kadun koko seurusteluajatusta... En oikein tiedä itsekään, mitä tahtoisin. Olen elänyt lasten kanssa yksin jo 3 vuotta, joten tuntuu aika vaikealta pistää "pakkaa uusiksi". Meillä on asiat nyt tosi hyvin... onko liian uhkarohkeaa lähteä taas muuttamaan kaikkea? Onhan se iso muutos, jos alkaa seurustella ja kun vielä miehelläkin on muksuja, jotka paljon hänellä. Pelkään ongelmia ja elämän muuttumista (huonompaan suuntaan). En ehkä anna itselleni lupaa ihastua/rakastua, vaikka oikeasti en haluaisi elää enää vuosikausia yksin!!
Laitettaisiinko pieni galluppi... Kuinka moni uusperheellisistä on onnellinen/tyytyväinen ja tekisi saman ratkaisun uudelleen, kuinka montaa kaduttaa? Onko toimiva ja onnellinen uusperhe mahdoton ajatus? Tsemppaatteko, vai toppuutteletteko? =)

ON.

Asukaa erillänne vaikka seurustelu jatkuisikin tiiviinä.

En tiedä yhtäkään uusperhettä, joka toimisi ongelmitta. Tottakai kaikissa parisuhteissa on ogelmansa, mutta uusperheessä on niin monta ihmistä välissä, ja näistä tulee ne suurimmat ongelmat. Oma lukunsa on sitten ne "toisen kakarat" .... joiden myötä on omat ongelmana sitten.

 

[surullinen]

En minäkään alkaisi enää tähän hommaan! Itselläni kolme lasta entisestä liitosta ja nykyisestä yksi. Miehellä ei ennestään lapsia. Mies ei välitä pätkän vertaa näistä minun lapsistani,tuntuvat olevan vain rasite. Vaikeaa on ja minä olen aina "puun ja kuoren välissä" kun juttuja selvitellään. :ashamed:
Tuntuu että ois kaikkien kannalta helpompaa elää erillään!!!!Minulla on ainakin koko ajan paha mieli jonkun puolesta... :snotty:

 

[susa]

Meillä sama juttu.
Minä saan hoitaa miehenkin pojan, kun muutti meille.
En tosiaankaan ryhtyisi uudelleen! Nyt lähinnä mietin, voisiko vielä olla suhteessa niin,että mies ja poika muuttaisivat pois ja sitten vaan seukattaisiin niinkuin ennen... :ashamed:
Mies kun ei ota mitään vastuuta kotitöistä tai lapsista.
Lähinnä mulla on 40-vuotias lapsi passattavana... Se vaan istuu tietokoneella eikä kuule eikä nää mitään. :kieh: :kieh:
Varsinkin nyt jos meille tulee vauva, en aio kovin kauaa jaksaa katsella sellaista!

Mites teidän muiden miehet? Onko ne yhtään oma-alotteisempia kodin ja lastenhoidossa? Vai vaadinko mä liikaa...

 

[haavemaa]

\

En haluaisi olla masentava,mutta itse en suosittelisi kellekkään uusperheen perustamista,ei ainakaan ilman vakaata harkintaa ja erilaisten vaihoehtojen punnitsemista. Pitää miettiä se,että kestääkö oma kantti sen,että sen perheen lisäksi tulee mukana myös lasten etä-vanhempi,jolla on aina oma sanottavansa asioissa.Lisäksi tulevat myös etävanhemman puoleiset sukulaiset,lopulta perhe ja suku käsitys menevät täysin uusiksi. Näitä ei-toivottuja lisäsukulaisia kun ei saa poistettua elämästään. Ja pitää yrittää onkia selville,missä määrin mies on kiinni exässään,ettei käy niin että sinulla onkin kahden naisen välillä häälyvä mies.
Luku sinänsä on kahden eri perheen tapojen ja tottumusten sulauttaminen toisiinsa. Joten mieti tarkkaan ennenkuin teet päätöksiä. :\|

Samoilla linjoilla olen minäkin!
Itse olen äiti ja äitipuoli meidän uusperhe kuviossa. Kieltämättä elämä on erillaista ku tavallissa ydinperheessä! Kaikkine mutkine ja ristiriitoineen lähinnä meidän tapauksessa kylläki aikuisten välillä..Kaikki maholliset ja mahottomat sukulaiset ku lyövät päänsä yhteen niin soppahan on valmis Onneksi lasten kanssa tullaan puolin ja toisin hyvin juttuun. Mut onhan onneksi niitä onnellisiaki hetkiä!
Ei muuta ku tsemppiä!