Kannattaako haaveilla

Olen 31-vuotias nainen, seurustellut kumppanini kanssa n.3,5 vuotta joista yhdessä asuttu 2,5 vuotta. Kihloja/häitä todennäköisesti ei tulossa (lähinnä miehen tahdosta). Työskentelen pienipalkkaisella alalla n.1700e/kk, eikä minulla ole koulutusta. Pienestä palkastani makselen vuokran ym. kulujen lisäksi lainoja n. 400e/kk vielä monta vuotta. Haluaisin ehkä jo perustaa perheen n.vuoden sisällä, mutta en tiedä uskallanko mm. taloudellisten syiden vuoksi, ei oikeastaan olisi varaa jäädä hoitamaan lasta kotiin.

Mies (36v) sanoo olevansa valmis isäksi, en kyllä tiedä pitääkö paikkansa kovasti tuntuu vielä kaverit, alkoholi, tietokonepelit ym.olevan etupäässä tärkeysjärjestyksessä. Voi olla että "vauvakuume" johtuu vaan siitä että melkein kaikilla miehen kavereillakin on jo lapsia. Mies väittää että asiat kyllä muuttuisivat vauvan tultua. Mies on kyllä ihana ja rakastava, tekee kotitöitä yms.
Mielestäni on outoa että mies tekisi kyllä lapsia kanssani, muttei mene naimisiin, vaikka nykyään se tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, tai naimisiin mennään vasta lapsen jälkeen.

Ongelmani onkin tämä: toisaalta haaveilen silloin tällöin omasta tuhisevasta kääröstä, toisaalta mietin pitäisikö jättää lapset tekemättä kouluttamattomuuden, heikon taloudellisen tilanteen, miehen sitoutumishaluttomuuden(?) takia. Muuten tunnen olevani valmis äidiksi, olen vastuuntuntoinen ja baarit ym. menot ei enää kiinnosta. Pelottaa kuitenkin jos tekisin lapsen olisin matkalla köyhäksi yksinhuoltajaksi, eikä minulla olisi mitään annettavaa lapselle. Toisaalta tuntuu että ikääkin on jo sen verran että nyt tai ei koskaan. Haluaisin lukea muiden mietteitä tilanteesta.

 

Mies väittää että asiat kyllä muuttuisivat vauvan tultua.

Voihan sitä väittää mitä vaan, mutta omien havaintojeni mukaan kannattaa vaatia muutosta jo ennen kuin hankkiutuu raskaaksi. Miehen on niin helppo luistella lupauksistaan, kun nainen on ns. pallo jalassa kotona, nähty on.

 

mieti puhuu asiaa. Miehen täytyy osoittaa jo ennen raskauden yrittämistä, että hän on valmis ja halukas luopumaan tietynlaisesta vastuuttomasta elämäntavasta. Koskaan en ole nähnyt enkä kuullut, että se olisi onnistunut niin, että mies lupaa sitten joskus vauvan synnyttyä parantaa tapansa, päinvastoin: yleensä meno yltyy vain hurjemmaksi kun sitten iskeekin paniikki ja hirveä vimma pitää kiinni "vapaudesta".

Ihan oikeasti mieheltä sopii odottaa kunnolla rauhoittumista jo etukäteen. Sitä tasaista elämänmenoa näet sopii harjoitella kunnolla valmiiksi.

36-vuotiaan pitäisi siihen jo kyetä. Jos ei kykene, ei ole lupaava isähahmo. Kovaa puhetta ehkä jonkun mielestä, mutta näitä on työnkin puolesta nähty ihan riittävästi.

 

Totta, tätä olen miettinytkin. Olen yrittänyt saada selville ymmärtääkö mies mihin olisi ryhtymässä, lapsiperhe-elämä on rankkaakin, pitää luopua joistain jutuista, ei voi pelata tietokonetta 12 tuntia putkeen ja lähteä noin vaan kavereiden kanssa koko viikonlopuksi johonkin. Hänen mielestä ajattelen vain negatiivisia puolia. Olen yrittänyt keskustella millasia odotuksia minulla on perheen suhteen, millaista on mielestäni hyvä isyys (viettää lasten kanssa aikaa, osallistuu arkeen). Kotooan hän on ehkä saanut sellasen mallin että äiti hoitaa kaiken.

Toisaalta oma isäni oli myös aika menevä nuorempana, hänestä tuli silti mitä loistavin isä joka vei meitä lapsia joka paikkaan ym. siksi omat odotukset lasteni isälle onkin "kovat".
Synkimmissä ajatuksissani epäilen että mies pitää minua ns. äitityyppinä jolle voi tehdä lapset ja sitten lähteä uusiin kuvioihin. Että minun pitää miettiä jos haluan lapsia hänen kanssaan, minun pitää valmistautua myös yksinhuoltajuuteen.