kärsin aikoinani ilmeisesti pahasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta

[kehtaako tunnustaa]

en osannut hakea apua, en edes tajunnut tilannetta.

lapsi on tällähetkellä 5 vuotias ja olen miettinyt voiko nämä johtua masennuksestani...
-lapsi ei osaa hakeutua syliini (ei itseasiassa hae läheisyyttä keneltäkään, koskaan hakenutkaan)
-lapselle on vaikea sopeutua uusiin asioihin, muutoksiin
-lapsella on ajoittain erittäin vaikea jäädä kerhoon yksin
-lapsella on usein kova ikävä esim. isäänsä kun isä töissä (itkee ihan)

Voin suoraan sanoa,että en ekan vuoden aikana varmaan hirvittävän suurta kiintymyssuhdetta lapseen pystynyt luomaan,
ahdistuin vauvan itkusta, miehen piti joskus viedä vauva pois koko talostamme jos hän itki, ahdisti niin paljon
en pystynyt pitämään vauvaa lähellä, en pystynyt imettämään, se tuntui luonnottomalta
hoidon ja ruokin kyllä,mutta se olin varmasti aika tunteeton

nämä kaikki johtui varmaan lapsen terveysongelmista,vauvan sairaalassaolosta (epäiltiin sairautta) ja siitä etten vaan uskaltanut kiintyä,jos vauva vielä vaikka kuolee...

mitenhän tälläinen on oikeasti lapseen vaikuttanut?

 

["viiraska"]

Kannattaa mieluummin kysyä neuvolasta (jos on hyvä th), tai soittaa perheneuvolaan/psykologille, joka voi keskustella kanssasi ja antaa ajan, jos tarpeen. Voi olla, että lapsi hyötyisi jonkinlaisesta ohjauksesta sinulle, kuinka vahvistaa kiintymyssuhdetta ja luoda hänelle turvallisuudentunnetta.

 

["viiraska"]

Nimittäin muutaman ranskalaisen viivan perusteella tehty diagnoosi on enemmänkin haitaksi.

 

[ok]

Mahdoton sanoa näin jälkikäteen, varsinkaan näillä tiedoin. Kannattaa puhua neuvolassa tms.

 

[tuttua]

Meillä esikoislapsi on samanlainen, ei ole sylissäni eikä kenenkään eikä hae läheisyyttä. Vauva-aika oli ihanin ja rakastuin lapseen heti, imetys sujui heti...

Ainoa virhe, lapsi oli virikehoidossa kun pienempi syntyi. Ehkä tässä tuli meidän suhteeseen ikuinen särö.