Toggle sidebar

Käsi sydämellä: Voisitko keskustella lapsesi kanssa..

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
V

"vieras"

Vieras
antamastasi kasvatuksesta tai tekemistäsi virheistä?

Jos lapsi(jo aikuistunut) haluaisi puhua kanssasi asiasta ja kertoa missä kohdin mielestänsä toimit väärin tai loukkaisit häntä joskus, suostuisitko puhumaan asiasta?
Kokisitko sen vain syyllistävänä tai ajattelisit ettei menneistä kannata jauhaa vai kykenisitkö avoimesti keskustelemaan hiertämään jääneistä asioista ja arvostamaan jo aikuisen lapsen mielipidettä lapsuudestaan/nuoruudestaan?
 
Voisin ja olenkin keskustellut esikoisen kanssa kasvatuksestani ihan omasta aloitteestani. Olen aina ollut mielestäni aikamoinen natsi äitinä, mutta esikoisen mielestä taas olen antanut just sopivasti rajoja ja rakkautta.:heart:
 
  • Tykkää
Reactions: kaalimaan vartija
Tottakai pitää voida avoimesti keskustella ja olen sitä tehnytkin jo teinien kanssa..
Kukaan ei todellakaan ole täydellinen, virheitä sattuu ihan jokaiselle ja jokainen loukkaa läheisiään välillä, tavalla, tai toisella..
Eli en ainakaan itse koe syyllistävänä mitenkään...
 
Ohoh.
Näin minäkin ajattelin että kuuluisi pystyä keskustelemaan mutta oma äitini ei siihen kykene ja olen jo alkanut miettiä olenko kohtuuton.
Lapsuudenperheestä on siis terapiassa puhuttu ja esille nousseet monia asioita(jotka ovat kyllä nousseet jo aiemminkin mutta nyt todenteolla) joista haluaisin puhua äitini kanssa mutta heti jos sanon että "Et se sinäkään täydellinen ole ja muistan kun ..... minulle tuli siitä todella paha mieli" alkaa kamala huuto ja haukkuminen.
Minut haukutaan totaalisesti ja sanotaan että aikuinen ihminen huolehtii itse asioistansa eikä juutu menneeseen ja kerrataan kaikki virheet mitä itse olen elämäni aikana tehnyt.
Tämän jälkeen äiti puhkeaa raivoisaan itkuun ja alkaa luetella mitä kaikkea on hyväkseni tehnyt eikä hänen tarvitse kuunnella tälläistä..
Olen jo alkanut miettiä jonkinlaisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta äitini kohdalla ja tämä keskustelu kyllä tuki sitä, ettei tuo taida olla ihan normaali, tasapainoisen ihmisen tapa reagoida.
 
Voisin ja olen keskustellutkin, vaikkei kukaan vielä täysi-ikäinen ole. Myönnän tekemäni virheet ja hyvitän ne kyllä sekä selvitän väärinkäsitykset. Parhaani koetan tehdä, mutta ymmärrän, etten ole täydellinen ja toisaalta lapsen tarpeet voivat erota siitä mitä voin tarjota. Olen sellainen sääntöäiti tai ehkä tuo hiukan turhan jyrkästi sanottu. Pidän kiinni turvallisuudesta, rajoista, sovituista asioista ja tasapainoisesta arjesta. En ole niinkään hyvä lohduttaja, nukuttaja ja sylittäjä, mutta onneksi nämä jakautuvat kivasti meillä kotona niin, että puolisoni paikkaa minun heikkouksiani vanhempana ja minä täydennän häntä.
 
  • Tykkää
Reactions: Data
[QUOTE="vieras ap";28003820]Ohoh.
Näin minäkin ajattelin että kuuluisi pystyä keskustelemaan mutta oma äitini ei siihen kykene ja olen jo alkanut miettiä olenko kohtuuton.
Lapsuudenperheestä on siis terapiassa puhuttu ja esille nousseet monia asioita(jotka ovat kyllä nousseet jo aiemminkin mutta nyt todenteolla) joista haluaisin puhua äitini kanssa mutta heti jos sanon että "Et se sinäkään täydellinen ole ja muistan kun ..... minulle tuli siitä todella paha mieli" alkaa kamala huuto ja haukkuminen.
Minut haukutaan totaalisesti ja sanotaan että aikuinen ihminen huolehtii itse asioistansa eikä juutu menneeseen ja kerrataan kaikki virheet mitä itse olen elämäni aikana tehnyt.
Tämän jälkeen äiti puhkeaa raivoisaan itkuun ja alkaa luetella mitä kaikkea on hyväkseni tehnyt eikä hänen tarvitse kuunnella tälläistä..
Olen jo alkanut miettiä jonkinlaisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta äitini kohdalla ja tämä keskustelu kyllä tuki sitä, ettei tuo taida olla ihan normaali, tasapainoisen ihmisen tapa reagoida.[/QUOTE]

Aika marttyyrin roolia kyllä äitisi vetää kieltämäti, varmastikin jokin persoonallisuushäiriö myös taustalla? Minkä ikäinen äitisi on?
Minun äiti on melkein 60.v ja sama asenne, olisi paljonkin puhuttavaa mutta en ole edes viitsinyt yrittää.: /
 
  • Tykkää
Reactions: Data
Ei varmaan ole kamalampaa asiaa kuin kuulla olleensa huono äiti. Jokainen haluaisi olla hyvä äiti, sitä on äidin rakkaus. Toiset onnistuvat paremmin toiset taas saattavat onnistua jopa todella huonosti.
On todella satuttavaa tajuta olleensa huono äiti tai tehneensä virheitä jotka ovat olleet vahingollisia omalle lapselle. Sen myöntäminen edes itselleen voi olla tuskallista. Voi olla helpompi kieltää asia tai keksiä syyllisiä muualta. Jos jossain asiassa niin äitiydessä ihminen ei haluaisi epäonnistua.

Et ehkä ole tarkoittanut sanoa äidillesi, että hän on epäonnistunut, olet ehkä vain halunnut puhua asioista. Hän on kuitenkin ehkä sisällään tuskallisen tietoinen ja häpeissäänkin virheistään ja siksi kuulee asioiden esille oton heti syyttelynä.

Toivottavasti löydätte keskusteluyhteyden tässä asiassa :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Rockwood:
Aika marttyyrin roolia kyllä äitisi vetää kieltämäti, varmastikin jokin persoonallisuushäiriö myös taustalla? Minkä ikäinen äitisi on?
Minun äiti on melkein 60.v ja sama asenne, olisi paljonkin puhuttavaa mutta en ole edes viitsinyt yrittää.: /
Click to expand...

Häiriön mahdollisuutta olen kyllä miettinyt.
Koko tilanne on vain siten hämmentävä, että äiti osaa olla todella hurmaava,hauska ja mukava ulkopuolisille ja minullekin välillä.
Kukaan ei ikinä meinaa uskoa juttuja joita äitini on minulle sanonut tai tehnyt..
Sitten on se toinen puoli, manipuloiva,syyttävä, valehteleva, kontrolloiva, arvaamaton, kiristävä puoli joka tulee tasaisin väliajoin esille ja minun kanssa kaikista voimakkaammin.

Nuo hyvät kaudet(joita yleensä tulee jos vaikeista asioista ei puhuta) saavat aina miettimään onko se vika sittenkin MINUSSA ja vain minussa.
Olenko kohtuuton, paha, kiittämätön lapsi kun en osaa vain unohtaa menneitä ja olla onnellinen siitä mitä kuitenkin äitini on tarjonnut(materiaa ja noita ajoittaisia hyviä kausia)..
 
Alkuperäinen kirjoittaja äide;28004032:
Ei varmaan ole kamalampaa asiaa kuin kuulla olleensa huono äiti. Jokainen haluaisi olla hyvä äiti, sitä on äidin rakkaus. Toiset onnistuvat paremmin toiset taas saattavat onnistua jopa todella huonosti.
On todella satuttavaa tajuta olleensa huono äiti tai tehneensä virheitä jotka ovat olleet vahingollisia omalle lapselle. Sen myöntäminen edes itselleen voi olla tuskallista. Voi olla helpompi kieltää asia tai keksiä syyllisiä muualta. Jos jossain asiassa niin äitiydessä ihminen ei haluaisi epäonnistua.

Et ehkä ole tarkoittanut sanoa äidillesi, että hän on epäonnistunut, olet ehkä vain halunnut puhua asioista. Hän on kuitenkin ehkä sisällään tuskallisen tietoinen ja häpeissäänkin virheistään ja siksi kuulee asioiden esille oton heti syyttelynä.

Toivottavasti löydätte keskusteluyhteyden tässä asiassa :)
Click to expand...

Jep.
Tämän ymmärrän, olen itsekin äiti.
Varmaan juuri sen takia olen aina antanut olla ja käpertynyt itseeni hokemalla "Ole vahvempi, unohda menneet."
Se ei vain ole onnistunut, olen kärsinyt erinäisistä mielenterveysongelmista lähes koko ikäni ja ajattelen että jotenkin nämä asiat täytyy saada puhuttua ja käytyä läpi tai hajoan joku kaunis päivä kokonaan.
 
Yhdellä entisellä asiakkaallani oli todella vaikea lapsuus ja hänen vanhempansa olivat olleet todella tunnekylmiä ja heidän kasvatusmetodinsa (lue: karaisumetodinsa) olivat vähintäänkin kyseenalaisia varsinkin nykypäivän valossa.
Asiakkaani kävi asiaa säännöllisesti läpi terapiassa, oli käynyt jo vuosikymmeniä. Menneisyyden asiat vaikuttivat hänen jokapäiväiseen elämään paljon.
Hän kuitenkin luotti anteeksi antamisen voimaannuttavaan voimaan. Tästähän puhutaan paljon esim.psykoterapian alueena. Hänen oli vaikea saada asioita esille vanhempiensa kanssa, koska asia oli todella vaikea myös heille. Silti hän tietenkin välitti vanhemmistaan ja kävi välillä lomailemassakin heidän luonaan.
Asiakkaani oli jo vuosien aikana hyväksynyt ettei saa keskusteltua asioista vanhempiensa kanssa koska heidän omat ongelmansa estävät sen. Ongelmat jotka he ovat saaneet omassa lapsuudessaan ja jotka ovat juurtuneet syvälle tehden paljon vahinkoa. Heidän täytyisi ensin käydä läpi oma kiputyönsä päästäkseen ns.asian äärelle ja sitä kiputyötä ei asiakkaani voinut heidän puolestaan tehdä. Vanhemmat olivat myös oman aikansa uhreja jossain määrin, koska siihen maailman aikaan uskottiin lapsen karaisemiseen reippaaksi ja he uskoivat reippauden olevan ainut tapa pärjätä elämässä.

Asiakkaani sanoikin usein ymmärtäneensä lopulta vanhempiensa toimineen sen tiedon valossa joka heillä oli kasvatuksesta, niillä neuvoilla joita olivat saaneet, sillä jaksamisella ja voimavaroilla joka heillä silloin oli sekä sillä rakkaudella jota he osasivat antaa (koska olivat itsekkin rikki). Tämän ajattelu tuntui lohduttavan asiakastani. Hän oli myös kertonut vanhemmilleen olevansa henkisesti sairas isosti siitä syystä miten häntä on lapsuudessa kohdeltu, mutta tietää heidän tehneensä parhaansa vaikkakin siinä epäonnistuivat.

En tiedä onko tästä kirjoituksesta sinulle hyötyä, mutta halusin kertoa sinulle asiakkaani tarinan. Hän pääsi sinuiksi lapsuutensa kanssa ainakin jollain tavoin, vaikka hänen vanhempansa eivät suostuneetkaan käsittelemään asioita. He eivät suostuneet edes myöntämään joitain asoita. Ketäänhän ei voi pakottaa kohtaamaan asioita.

Toivon tietenkin, että pääset puhumaan asioista äitisi kanssa rehellisesi :)
Stemppiä sinulle jokatapauksessa.
 
Hyvä kysymys.
Rehellisesti sanottuna, se on syy siihen, että olen sydämestäni toivonut eläväni niin kauan että saan käydä ne keskustelut lasteni kanssa.
Anteeksiantaminen ja -saaminen on mieletön voimavara.
Olisi omallakin kohdallani ollut merkittävä asia, jos vanhempieni kanssa voisi puhua.
 
Voisin, pystyisin ja toivon todellakin, että tulevaisuudessa avaisi keskustelun ton asian tiimoilta :).

Oman äitini kanssa käytiin pitkä keskustelu marraskuussa noista asioista. Ensin en meinannu uskaltaa, mutta oli pakko koska niin, moni asia paino mieltä. Oman äidin tölviminen mulle, arvostelu jne. Kaikki alko sillon, kun aloin odottamaan tytärtä ja veljeni päihdeongelma tuli ilmi. Äiti syyllisti, arvosteli ja tölvi mua. Koskaan ei tehny tota, mun mieheni kuullen. Aina kun mun mies poistu paikalta, niin äitini alotti ja puhelin keskustelut ja kaikki päätty yeensä siihen, että jäin ihmettelemään, mitä tein ja sanoin väärin. 2- vuotta meni, että sain suuni auki ton asian tiimoilta :|. Marraskuusta lähtien ollu äidin kanssa hyvät välit, kun selvitettiin kunnolla ja juurta jaksain. Mutta jotenkin, silti ''pelkään'', että koska ja mikä laukasee tuon tilanteen taas, eli tavallaan odotan koska alkaa taas uudestaan. En tiedä, äiti jotenkin aina ääneenkin sanonu sen mulle suoraan, että veli on hälle todella tärkee ja siskoni kanssa hällä on välit lähentyny. Ollaan kuitenkin kaikki tärkeitä, mutta jotenkin sisko ja veli on hälle tärkeitä. Oon tuon aina tienny ja oon vaan hyväksyny asian, olen jollakin tasolla äitille tärkeä, mutta en, niin tärkeä kuin veli ja sisko.
 
Tähän asti olen voinut, tosin lapseni eivät ole aikuisia. Mutta tekemistäni virheistä, olen kyllä kyennyt puhumaan. Tosin aloite on yleensä tullut minulta ja kyse on ollut osaksi minun mieleni keventämisestä sitten kuitenkin.
En tiedä osaisinko vastata rakentavasti ja rauhallisesti jos saisin niskaani kasan suuttuneita syytöksiä ja syyllistämisiä. Siis sitten kun lapset ovat aikuisia.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa