Kasvatuksen kultainen keskitie

[Välillä ihan pihalla]

Olen paljon miettinyt näitä kasvatusasioita kun tuo oma pikkuinen tinttaralla on alkanut osoittamaan jo oman-tahtoa. Mitä on curlingin ja natsismin välissä? Miten löytää se kultainen keskitie näiden välillä? Miten kasvattaa lapsesta yhteiskuntakelpoinen kansalainen ja ohjata kun lapsi kokee elämääkin suurempaa vääryyttä, samalla aina sitä pientä persoonaa kunnioittaen?

 

[skitsomamma]

niimpä, samaa mietin , miten kasvattaa täyspäinen ihmisaikuinen noista pikkuihmisistä.

 

[Keittiönoita]

Mä käytin ohjaavaa kasvatusta. Lapsi sai ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden tehdä itseään koskevia päätöksiä. Joskin niin, että jos päätöksenteosta ei jostain syystä - esim väsymys - tullut mitään, minä päätin lapsen puolesta. Kärsivällisyys oli avainsana. Myöskin se, että jostain kielletyksestä seuraukset tulivat heti enkä turhia uhkaillut. En myöskään hokenut jatkuvasti ei-sanaa vaan jos huomasin lapsen toistamiseen olevan menossa "pahantekoon", vein lapsen kokonaan pois tilanteesta ja ohjasin jonkun sallitun toiminnan pariin. Ensimmäiset 3 vuotta olivat haastavimmat, sen jälkeen on sujunut kutakuinkin helposti. Lapset nyt 23 ja 18 v.

 

[Gwenhwyfar]

Mä olen kasvattanut tuota esikoistani vähän niinkuin koiraa :kieh: Palkitaan hyvästä käytöksestä, pysäytetään ei-toivottu käytös, puhutellaan tuimasti jos sana ei mene perille. Ja tärkeää on se, että kykenee muuttumaan tuimasta torujasta iloiseksi kehujaksi samantien, kun käytös muuttuu toivotunlaiseksi.

Tietysti lapsen kasvatus on huomattavasti monimutkaisempaa kuin koirankoulutus, mutta samoilla periaatteilla pääsee pitkälle. Johdonmukaisuus, oikeudenmukaisuus, peräänantamattomuus, rakkautta ja rajoja, paljon liikuntaa ja aivojumppaa ja lopputulos ei voi mennä ainakaan kovin pahasti pieleen.