S
"sisko"
Vieras
Miten päästä yli katkeruudesta, joka aina silloin tällöin nostaa päätään?
Veljeni on päässyt rahan suhteen todella helpolla. Vanhemmat maksoivat hänelle kalliit harrastukset lapsena, sitten ajokortin ja auton (minulle ei kumpaakaan) ja nykyäänkin vanhemmat maksaa esim. kauppa- ja bensalaskut hänelle, vaikka on jo työssäkäyvä ihminen.
Minuakin tuettiin opiskeluaikana, mutta tuki loppui siihen, kun veljeni muutti kotoa. Osaksi tämä varmaan johtuu siitäkin, että olin itse tosi aktiivinen ja vaikka rankkaa olikin, tein töitä 4 vuoden yliopisto-opintojeni aikana, välillä kokopäiväisesti ja siltikin valmistuin alle odotetun ajan. Yritin olla ns. hyvä ihminen, eli pärjätä omillani. Välillä oli rankkaa, kun ei voinut ottaa työpaikkaa vastaan esim. kulkuvaikeuksien takia (=ei ajokorttia, autoa, matka mahdoton kulkea talvipakkasilla). Veljeni sen sijaan sai vanhemmilta tukea niin, että parhaimpaan aikaan hänellä ja avovaimollaan oli kaksi autoa (kuten nytkin).
Veljeni sai lapsen avovaimonsa kanssa kesken opiskelujen ja siksikin varmaan vanhemmat syytivät hänelle rahaa. En ole niinkään katkera rahasta, vaan enemmän siitä, ettei veljeni ja hänen avovaimonsa osaa yhtään arvostaa saamaansa tukea. Vielä edelleenkin molempien vanhemmat avustavat tätä perhettä, sillä heidän omat tienestit menee hyvin pitkälti avovaimon kuluihin: rakennekynsiin, hiustenpidennyksiin, kauneushoitoloihin ja kalliisiin vaatteisiin. Hänellä on ollut aina huono itsetunto, vaikka onkin mallin mitoissa, joten kai häntä pitäisi ymmärtää?!
Avovaimo shoppailee huoletta itselleen vaikka mitä ja isovanhemmat hoitavat pääasiassa lapsen kulut. He saattavat mennä mummolaan ilman mitään vaihtovaatteita tai ruokaa (korvikkeita tms.) lapselle, sillä tietävät mummun lähtevän kauppaan ostamaan vaikka tarvittavaa sukkaparia, jos sellaista ei mummolaan ole jo hankittu. En tiedä pitäisikö heitä sääliä vai mitä, mutta kyllä välillä tekisi mieli sanoa pari valittua sanaa.
Suurin huoleni tässä vaiheessa on se, saanko tulevilta isovanhemmilta mitään tukea omaan äitiyteeni? Heidän henkisetkin voimavaransa tuntuvat menevän veljeni perheen pystyssäpitämiseen. Lapsi on hoidossa siellä harva se päivä. Ja kyseessä on tosiaan ihan normaali perhe, jossa ei mitään mielenterveys tms. ongelmia ole. Ainoastaan tämä kiittämättömyys tuntuu olevan heidän ongelmansa. Kun kaikki on saatu niin helpolla, täytyy elämän jatkua samanlaisena myös lapsen saamisen jälkeen.
Itsekin olen mennyt tähän leikkiin mukaan, esim. isovanhemmille annetut meiltä yhteiset lahjat maksetaan aina minun pussistani, samoin matkakulut, jos yhdessä jonnekin mennään. Olemme tosi hyviä ystäviä vaimon ja veljeni kanssa, joten tämä on vasta viime aikoina iskenyt tajuntaani. Tietenkin opiskeluaikoina oli välillä rankkaa ja omien häideni aikaan, kun vanhempien minun häihin säästämät rahat menivät siihen, kun veljeni mälläämän auton tilalle piti ostaa uusi.
Auttakaa nyt, miten saisin tämän ajattelumaailmani jotenkin tolalleen ja irti katkeruudesta?!
Veljeni on päässyt rahan suhteen todella helpolla. Vanhemmat maksoivat hänelle kalliit harrastukset lapsena, sitten ajokortin ja auton (minulle ei kumpaakaan) ja nykyäänkin vanhemmat maksaa esim. kauppa- ja bensalaskut hänelle, vaikka on jo työssäkäyvä ihminen.
Minuakin tuettiin opiskeluaikana, mutta tuki loppui siihen, kun veljeni muutti kotoa. Osaksi tämä varmaan johtuu siitäkin, että olin itse tosi aktiivinen ja vaikka rankkaa olikin, tein töitä 4 vuoden yliopisto-opintojeni aikana, välillä kokopäiväisesti ja siltikin valmistuin alle odotetun ajan. Yritin olla ns. hyvä ihminen, eli pärjätä omillani. Välillä oli rankkaa, kun ei voinut ottaa työpaikkaa vastaan esim. kulkuvaikeuksien takia (=ei ajokorttia, autoa, matka mahdoton kulkea talvipakkasilla). Veljeni sen sijaan sai vanhemmilta tukea niin, että parhaimpaan aikaan hänellä ja avovaimollaan oli kaksi autoa (kuten nytkin).
Veljeni sai lapsen avovaimonsa kanssa kesken opiskelujen ja siksikin varmaan vanhemmat syytivät hänelle rahaa. En ole niinkään katkera rahasta, vaan enemmän siitä, ettei veljeni ja hänen avovaimonsa osaa yhtään arvostaa saamaansa tukea. Vielä edelleenkin molempien vanhemmat avustavat tätä perhettä, sillä heidän omat tienestit menee hyvin pitkälti avovaimon kuluihin: rakennekynsiin, hiustenpidennyksiin, kauneushoitoloihin ja kalliisiin vaatteisiin. Hänellä on ollut aina huono itsetunto, vaikka onkin mallin mitoissa, joten kai häntä pitäisi ymmärtää?!
Avovaimo shoppailee huoletta itselleen vaikka mitä ja isovanhemmat hoitavat pääasiassa lapsen kulut. He saattavat mennä mummolaan ilman mitään vaihtovaatteita tai ruokaa (korvikkeita tms.) lapselle, sillä tietävät mummun lähtevän kauppaan ostamaan vaikka tarvittavaa sukkaparia, jos sellaista ei mummolaan ole jo hankittu. En tiedä pitäisikö heitä sääliä vai mitä, mutta kyllä välillä tekisi mieli sanoa pari valittua sanaa.
Suurin huoleni tässä vaiheessa on se, saanko tulevilta isovanhemmilta mitään tukea omaan äitiyteeni? Heidän henkisetkin voimavaransa tuntuvat menevän veljeni perheen pystyssäpitämiseen. Lapsi on hoidossa siellä harva se päivä. Ja kyseessä on tosiaan ihan normaali perhe, jossa ei mitään mielenterveys tms. ongelmia ole. Ainoastaan tämä kiittämättömyys tuntuu olevan heidän ongelmansa. Kun kaikki on saatu niin helpolla, täytyy elämän jatkua samanlaisena myös lapsen saamisen jälkeen.
Itsekin olen mennyt tähän leikkiin mukaan, esim. isovanhemmille annetut meiltä yhteiset lahjat maksetaan aina minun pussistani, samoin matkakulut, jos yhdessä jonnekin mennään. Olemme tosi hyviä ystäviä vaimon ja veljeni kanssa, joten tämä on vasta viime aikoina iskenyt tajuntaani. Tietenkin opiskeluaikoina oli välillä rankkaa ja omien häideni aikaan, kun vanhempien minun häihin säästämät rahat menivät siihen, kun veljeni mälläämän auton tilalle piti ostaa uusi.
Auttakaa nyt, miten saisin tämän ajattelumaailmani jotenkin tolalleen ja irti katkeruudesta?!
