B
"Blue"
Vieras
Olimme asuneet yhdessä noin puolitoista vuotta kun tulin raskaaksi. En ollut pillereillä ja ehkäisymuotona oli kondomin käyttö. Silloin tällöin ns.varmojen päivien aikana rakastelimme ilman ja no tulin sitten kuitenkin raskaaksi. Mieheni oli sanonut kuitenkin aiemmin ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan jos joskus hankkisimme lapsia, joten en itse pitänyt raskauden mahdollisuutta niin maailmanloppuna. Meillä on nyt taaperoikäinen lapsi mutta edelleen minua kaivelee miehen ensireaktio ja nykyinenkin suhtautuminen lapseen. Reaktio oli siis sellainen että voi paska, kai sä teet abortin. Kieltäydyin ehdottomasti ja seuraavaksi mies ehdotti että lähtisin lätkimään ja että hänen suvulleen ei ainakaan kerrottaisi mitään. Sain tietenkin hirveän raivarin ja haukuin mieheni pataluhaksi. No hän kuitenkin heltyi ja sovimme pitävämme lapsen ja tekevämme parhaamme. Myöhemmin kun esimerkiksi on ollut vaikeampia aikoja lapsen kanssa hän on kuittaillut tyyliin oma vikas kun sul on toi lapsi. Ja muutenkin täysin irtisanoutunut omasta vastuustaan raskaaksitulossa. Oli siis minun syyni että annoin hänen naida itseäni vääränä päivänä. En voi sille mitään että edelleenkin minua riipaisee se että tuntuu että jotenkin pakotin mieheni tämän lapsen isyyteen. Olen sanonut hänelle että haluaisin lisää lapsia, ja hän on sanonut että joo miksi ei, mutta en luota tuohon asenteeseen ollenkaan. Vauva-aikana oli niin paljon hetkia jolloin mieheni kommentit tuntuivat tosi pahalta. Esim. lapsen yöheräilyn kohdalla hän joskus raivosi minulle että kyllähän nyt äidin pitäisi tietää mitä tälle asialle pitäisi tehdä. Olen todella surullinen näistä asioista ja harkitsen mieheni jättämistä. Minusta tuntuu ettei hän rakasta minua niin paljon sanoo rakastavansa. Minulla on aina sellainen olo että olen jotenkin viallinen. Ja että pitäisi olla jotenkin pahoillaan siitä millaiseen elämäntilanteeseen on toisen saattanut. En enää ymmärrä omia tuntoja ja ajatuksia. Kommentteja?