Katosivatko tunteet vai muuttuivatko ne vain?

Olemme olleet avoliitossa reilun 10 vuotta. Nyt, 4-kympin kynnyksellä minullle tuli iso kriisi. Ajattelin- ikäkriisi, ohimenevää, mutta ei tämä tunnu loppuvan. Ahdistaa niin perhanasti.

Mieheni on ahdistuksen kohteeni. tuntuu, että tunteet (rakkaus) häntä kohtaan on kadonnut. Jäljellä on toki välittämistä ja tykkäämistä, mutta en minä tiedä, rakastanko. Naimisiin / kihloihin en hänen kanssaan halua, näin on tuntunut kyllä kauan. Miksi, sitä en osaa sanoa. Ei vain tunnu siltä. Jos hän olisi "se oikea", eikö minun pitäisi haluta naimisiin ja tietää, että tämä on se minun oikea mies?

Sänkyhommat on olleet pitkään aika minimaaliset. Mies ei jaksa usein, raskas työ, ja minua ei hirveästi huvita - (hänen kanssaan. tosin en ole pettänyt häntä, vain unissani) Mietin, miten ensi kerran, kun mies haluaa lähentyä, kuinka pystyisin olemaan loukkaamatta häntä, kun (ainakin nyt) tuntuu, että en vain halua häntä enää. Pystynkö oppimaan haluamaan, tai tietysti, voimmehan elää kuin kaverit (niinkuin tämä elämä nyt tähän asi on pitkälti ollut). Taitaahan semmoisiakin suhteita olla. Eikä seksi mielestäni tärkein asia maailmassa ole, mutta on sekin meillä joskus sujunut.

Meidän elämä on kyllä ihan mukavaa. OK elämää. Tehdään asioita yhdessä ja jutellaan päivän tapahtumista. Halimiset, pusimiset ja muu läheisyys on aikojen myötä jäänyt vähemmälle.. ja nyt pikkuhiljaa lähes kokonaan pois. Mikä siinäkin on, että en oikein halua edes suukotella miestäni? Vaikka suuteleminen on aina ollut minulle tärkeää suhteessa , hyvänäpito ja läheisyys.

Meillä on takana niin pitkä historia, että en haluaisi tehdä vääriä ratkaisuja. En haluaisi loukata toista. On me juteltu asiasta, mutta mihinkään tulokseen ei ole tultu. Eikä mies tiedä, kuinka paljon asia oikeasti nyt minua painaa. Olen miettinyt eroa, mutta onko se oikea ratkaisu.. ainakin se on hirvittävän raskas ratkaisu.

Kesä tulee ja elämän pitäisi olla ihanaa.. mutta näin ei vain ole.

Onko minulla kohtalotovereita? Meneekö kriisini ohi?

 

Olet siis elänyt "puoli elämää" tämä miehen kanssa, ja edelleen mietit onko hän sinulle se oikea?
Sen sijaan että kyselet täällä vierailta ihmisiltä mitä tekisit, niin olisi varmasti rakentavampaa kertoa miehellesi tuntemuksistasi ja yrittää yhdessä keksiä ratkaisu ongelmaan.
Toivottavasti asianne selviää...

 

Selkeä neljänkympin kriisi, joka ei lähde kun ottamalla itseään niskasta kiinni. Toisen syyttely ei kannata, ei se vika hänessä ole.

Itselläni ja miehelläni oli pari vuotta sitten molemmilla tosipahat 40kriisit. Vieraissa käytiin molemmat ja hinguttiin jotain sinkkuelämää ja vaihtelua ja muutosta ja säpinää ja ja ja... Haluttiin vaan tuntea elävänsä vielä, rakastua ja sitä rataa.

No, ei se elämä sen kummempaa ollut kuitenkaan siellä aidan toisella puolella eikä ne uuden seksikumppanit yltäneet ollenkaan samaan kuin se oma puoliso, tämän totesi molemmat. Palattiin yhteen ja alettiin rakentamaan sitä omaa suhdetta uudelleen. Panostettiin oikein kunnolla ja nyt elämä hymyilee Rakastuttiin uudelleen ja rakastetaan edelleen. En ymmärrä enää kriisinaikaisia tunteitani ja tekojani, ne tuntuvat ihan uskomattomilta tyyliin: en se minä voinut olla. Muutuin siis niin täydellisesti etten edes tuntenut itseäni.

Onneksi me päästiin siitä yhdessä yli. Yritä sinä päästä omasta kriisistäsi yli järkevämmin ja panosta omaan mieheesi ihan kybällä. Helli, osta seksiasuja, järjestä yhteistä aikaa ja lomia ym.

 

henkisesti ja fyysisesti raadeltua raatoa jäi 40-kybän kriisin taistelukentälle makaamaan D

 

Minä mietin tovin, että kannattaako minun tähän edes mitään vastata.Neuvoa en osaa, koska olen vasta oman suhteeni alkupuoliskolla.Vuoden verran yhteistä elämää takana.

Mutta tämä nim.merk."20 vuotta yhdessä" kuvaa niin mainiosti tätä aihetta, että mielestäni kannattaa toimia aivan kuin tämän syvän kokemuksen rintaäänellä kirjoitettu teksti sanoo.

Pidän teille peukkuja! Sillä kenenkään ei ole hyvä olla yksin.Ja koskapa olette noinkin kauan olleet yhdessä, tahtoisin uskoa, että teillä on yhteinen tulevaisuuskin.Jos tämän vielä lisään, niin siinäpä se sanottavani onkin:Kehitä jotain kivaa yhteistä ja vedä se miehen körilääsi siihen mukaan, yllätä hänet ja etsi hänestä niitä hyviä puolia huonojen sijaan!

 

lainaus

"No, ei se elämä sen kummempaa ollut kuitenkaan siellä aidan toisella puolella eikä ne uuden seksikumppanit yltäneet ollenkaan samaan kuin se oma puoliso, tämän totesi molemmat."

Hohhoijaa - elämä on

 

Vanhana yhtä ja toista elämässä kokeneena annan kolme ohjetta jotka ovat paras ja ainoa toimiva ratkaisu sinun yhtaikaa tulleeseen ikä- ja parisuhdekriisiisi: 1. Keskustelkaa! 2.Keskustelkaa! 3. Keskustelkaa! Rakentavasti, kovaan ääneenkin, mutta pyrkien molempien näkemysten kuuntelemiseen.

Tavallisia elämään kuuluvia tuntemuksia, selviävät hyvällä tahdolla kyllä. Silleen ei kannata jättää eikä tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Puhumalla kaikki asiat selviävät.

 

Vanhana yhtä ja toista elämässä kokeneena annan kolme ohjetta jotka ovat paras ja ainoa toimiva ratkaisu sinun yhtaikaa tulleeseen ikä- ja parisuhdekriisiisi: 1. Keskustelkaa! 2.Keskustelkaa! 3. Keskustelkaa! Rakentavasti, kovaan ääneenkin, mutta pyrkien molempien näkemysten kuuntelemiseen.

Tavallisia elämään kuuluvia tuntemuksia, selviävät hyvällä tahdolla kyllä. Silleen ei kannata jättää eikä tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Puhumalla kaikki asiat selviävät.

Keskustelu on ajanhukkaa. Nähty on.
Voi keskustella, siitä tulee hetkeksi parempi mieli mutta asiat aina palaavat siihen saman uomaan jos ovat palatakseen.
ja kun halaamisesta, suukottelusta ja rakastamisesta on aikansa keskustellut miehen kanssa, alkaa vituttaa jo sekin että siitä pitää edes keskustella. Rakkauden tunne vähenee entisestään kun se järkeistetään keskustelemalla.
Mutta yksi hyvä puoli keskustelussa on: ainakin ero tulee lähemmäs ja muuttuu teoriasta käytännöksi.

Olen huomannut että parisuhde on hyvä niin kauan kuin nussimisen määrä ylitää puhumisen määrän moninkertaiseksi.
Kun "läheisyys"hetket alkaa muistuttaa yrityksen kehityspalaveria, on romanttinen suhde ohi.

 

"Kun "läheisyys"hetket alkaa muistuttaa yrityksen kehityspalaveria, on romanttinen suhde ohi."

Aika helevetin hyvin sanottu

 

Ensimmäiselle vastaajalle: Tietenkin minä nyt miehenikin kanssa asiasta olen jutellut samoin kuin ystävien, ja ylipäätään ekaa kertaa tällä palstallakaan vierailin eilen. Ajattelin vaan että voishan tännekin kirjoituksen laittaa.

Onhan sitä keskustelua siis ollut ja enemmänkin yritetty. Mutta mistä sitä keskustellaan? Minä oon kertonut, mikä mättää (sen minkä itse tiedän "mättävän"). Kun en itsekään tiedä kaikkea. Olen kertonut että kun ei tunnu enää oikein hyvältä, että ollaan kuin kaverit. mies kuuntelee ja kysyy, haluanko erota. Siinä meidän keskustelut.

Mistä minä sitä intohimoa miestäni kohtaan löydän? Ei vaan hotsita. Olen kuullut niin monelta taholta, että tää on periaatteessa aika normaalia.No jos niitä tunteita ei löydy, niin voinhan minä elää jatkossakin ns. kaveripohjaltakin vaikka loppuelämäni, jos ja kun se tuntuu kumppanille riitävän. Pettämislinjalle en oo lähdössä, tai sit se on ainakin samalla suhde poikki.

En myöskään halua mitenkään syyllistää miestäni. Minussahan se vika on, jos jostain vikaa pitää etsiä. Mies on lähes täydellinen - ehkä vain ei minulle, tai sitten minullekin, mutta en sitä nyt osaa ymmärtää ja arvostaa. Miehen vika tää siis ei ole mitenkään.

Lomat lähenee. Toisaalta asia ahdistaa, mutta toisaalta - voihan se olla mahdollisuus. Ainakin sitten on aikaa toiselle kunnolla.

Äkkinäisiä ratkaisuja en ole tekemässä. Todennäköisesti mihinkään ratkaisuun en edes kykene... Samaa rataa jatkettaneen.

 

"Kun "läheisyys"hetket alkaa muistuttaa yrityksen kehityspalaveria, on romanttinen suhde ohi."

Aika helevetin hyvin sanottu

Surullista mutta pelkäämpä että totta on. Kauanko pitää pitää yllä tuota kehityspalaverivaihetta ennenkuin on vain enää jäljellä 1 järkevä vaihtoehto:ero?

 

Jos noilla läheisyyshetkillä tarkoitetaan seksiä, niin varmasti iän myötä vähenee. Toisaalta silloin jää jäljelle paljon muuta yhteistä tekemistä ja vaikka juhlimista. Tuohon uuden jutun löytämiseen kannattaa panostaa. Sen kautta voi jopa rakastua puolisoon uudelleen. Silloin vasta huomaatte kuinka kiinni olette kasvaneet toisiinne.

 

Selkeä neljänkympin kriisi, joka ei lähde kun ottamalla itseään niskasta kiinni. Toisen syyttely ei kannata, ei se vika hänessä ole.

Itselläni ja miehelläni oli pari vuotta sitten molemmilla tosipahat 40kriisit. Vieraissa käytiin molemmat ja hinguttiin jotain sinkkuelämää ja vaihtelua ja muutosta ja säpinää ja ja ja... Haluttiin vaan tuntea elävänsä vielä, rakastua ja sitä rataa.

No, ei se elämä sen kummempaa ollut kuitenkaan siellä aidan toisella puolella eikä ne uuden seksikumppanit yltäneet ollenkaan samaan kuin se oma puoliso, tämän totesi molemmat. Palattiin yhteen ja alettiin rakentamaan sitä omaa suhdetta uudelleen. Panostettiin oikein kunnolla ja nyt elämä hymyilee Rakastuttiin uudelleen ja rakastetaan edelleen. En ymmärrä enää kriisinaikaisia tunteitani ja tekojani, ne tuntuvat ihan uskomattomilta tyyliin: en se minä voinut olla. Muutuin siis niin täydellisesti etten edes tuntenut itseäni.

Onneksi me päästiin siitä yhdessä yli. Yritä sinä päästä omasta kriisistäsi yli järkevämmin ja panosta omaan mieheesi ihan kybällä. Helli, osta seksiasuja, järjestä yhteistä aikaa ja lomia ym.

Ihanaa.
Itselläni tilanne että rakastan miestäni iha hirveesti mutta hän ilmoitti ettei enää rakasta että hän masentunut kiukuttelustani. Muuttui vihaiseksi viikoksi ja taas rakasti päivän. Nyt kaksi viikkoa menty "kämppä kavereina" 18v avoliiton jälkeen. Sattuu sieluun ja hätä suunnaton mutta kunnollista keskustelua hän ei suostu käymään. Juttelemme kuitenkin muista asioista vanhaan malliin ja huumorimme hyvää. Pakottaudun olemaan puhumatta asiasta koska mies ei todellakaan kykene avautumaan. Näitä on ollut ennenkin joten odotan mitä tuleman pitää. Asumme ja nukumme yhdessä edelleen.