V
vierailija
Vieras
Elämäni on edennyt seuraavasti:
Opiskeluaikoinani tutustuin erääseen mieheen, koodinimi Jouni. Hän ei ollut tajunnanräjäyttävän komea ja hänellä oli jopa pari silmiinpistävää piirrettä, joita ehkä jotkut olisivat voineet kavahtaa. Mutta jos ulkoisesti hän oli sellainen keskivertokörmy, niin sisäisesti hän oli aivan ihana!. Hän oli kohtelias, huumorintajuinen, avulias ja monin tavoin älykäs. Hän tuli kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Hän osasi olla myös pidättyväinen niin, että keskusteli tuijottaen silmiä eikä muutamaa kymmentä senttiä alemmas.
Aloimme kaveerata. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja jotkut alkoivat sanoa, että seurustelemme. Emme kuitenkaan olleet puhuneet mitään yhteisestä tulevaisuudesta. Olin itsekseni miettinyt, että jos joskus menisin avioliittoon asti, haluaisin tehdä sen tämän Jounin kanssa. En kuitenkaan ajatellut sitoutuvani vielä moneen vuoteen enkä siksi ottanut yhteistä tulevaisuutta puheeksi. Eipä Jounikaan minulle tällaisia asioita puhunut.
Vaikka tuossa alussa sanoin hänen olleen pidättyväinen, niin kyllähän tämä kaveruutemme johti meidät myös viettämään muutamia öitä samassa sängyssä. Eikä niissä sängyissä pelkästään nukuttu. En niistä asioista nyt raportoi yksityiskohtaisesti. Sanottakoon niin, että niitä kertoja ennen tai niiden jälkeen en ole vastaavaa mielihyvää kokenut.
Uskon olleeni rakastunut ja uskon myös Jounin rakastaneen minua. Emme vain kumpikaan sanoneet sitä koskaan toisillemme. Ei ollut halua. Emme halunneet sitoutua toisiimme liian tiukasti, arvostimme molemmat vapautta. Turhan paljon.
Koitti aika, että minulla opinnot päättyivät. Puoliksi papereitteni ansiosta ja puoliksi sisäpiirini verkoston takia sain työpaikan, joka edellytti minulta muuttoa muutaman sadan kilometrin päähän. Palailin opiskelukaupungistani takaisin kotikonnuilleni, pieneen tuppukylään.
Muuttoni jälkeen ajattelin soittaa Jounille, mutta jostain syystä sitä en tehnyt. Kului viikko, toinenkin. Siinä ajatukseni kääntyi niin päin, että toki hän soittaa minulle. Kului aikaa. Mitä kauemmin aikaa kului, sitä vaikeammaksi kävi se vaihtoehto, että itse tekisin aloitteen ja soittaisin. Lopulta uskoin, ettei hän välitäkään minusta. Pettyneenä, katkeroituneena ja kuitenkin umpirakastuneena poistin hänen nimensä ja numeronsa puhelimeni syövereistä. Sinne meni.
Monta vuotta myöhemmin kohtasin miehen, jonka kanssa lopulta löin hynttyyt yhteen. Käytetään hänestä vaikkapa nimeä Daniel. En ikinä kokenut tämän miehen kanssa mitään vastaavia tunteita kuin Jounin kanssa. Emme ikinä päässeet keskusteluissa niin syvälliselle tasolle kuin Jounin kanssa. Siitä huolimatta tosiaan muutimme yhteen ja muutaman vuoden sisällä meille oli syntynyt useampi lapsi.
Nyt viime viikonloppuna sitten lähdin kaupunkireissulle yksin. Lähin kaupunki asuinalueeltani. Yllättäen minua vastaan käveli mies, joka työnsi kaksostenrattaita. Hän sanoi nimeni ja tuijotti minua. Meni pari sekuntia tajuta, että hän oli Jouni. Sanoin "Moi, Jouni!" Olimme pitkän aikaa hiljaa ja tuijotimme. Lopulta sanoin: "Jostain syystä en koskaan soittanut sinulle." Hän vastasi: "En minäkään, vaikka olen ajatellut sinua joka päivä kaikkien näiden vuosien ajan. Luulin menettäneeni sinut, joten otin korvikkeen. Sellaisen, johon tällaisella naamalla on varaa." Hänen äänensä särkyi ja kyyneleet alkoivat virrata silmistä. Ahdistuin, sillä tajusin tehneeni saman. Ajatelleeni päivittäin Jounia. Ottaneeni korvikemiehen. En ottanut toista miestä rakkaudesta, vaan täytteeksi miehenpuutteen takia.
Yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta en onnistunut. Ei tullut mitään sanottavaa mieleeni. Ja vaikka olisi tullutkin, en olisi pystynyt kakaisemaan sitä ulos kurkustani. Aivan kuin joku olisi puristanut kurkun ympäriltä. Purskahdin itkuun ja lähdin pois. Jouni ei tullut perääni.
En tiedä, mitä tehdä? Pitäisikö soittaa hänelle? Mitä sanoisin? Pitäisikö kertoa nykyiselle miehelleni tapahtuneesta? Mitä minä hänelle sanoisin? Tai jos soittaisin Jounille, pitäisikö siitä mainita nykymiehelleni? Tuntuu, että minä ja Jouni rakastamme edelleen toisiamme palavasti, mutta jos nyt muuttaisimme yhteen, rikkoisimme kaksi perhettä, joissa näyttäisi molemmissa olevan muutaman vuoden ikäisiä lapsia. Toisaalta jos itse ei pysty elämään rauhassa eikä tuntemaan puolisoaan kohtaan rakkautta, voiko sitä rakkautta myöhemminkään tulla? Eikö perheidylli ole nytkin aika rikki, särkynyt?
Opiskeluaikoinani tutustuin erääseen mieheen, koodinimi Jouni. Hän ei ollut tajunnanräjäyttävän komea ja hänellä oli jopa pari silmiinpistävää piirrettä, joita ehkä jotkut olisivat voineet kavahtaa. Mutta jos ulkoisesti hän oli sellainen keskivertokörmy, niin sisäisesti hän oli aivan ihana!. Hän oli kohtelias, huumorintajuinen, avulias ja monin tavoin älykäs. Hän tuli kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Hän osasi olla myös pidättyväinen niin, että keskusteli tuijottaen silmiä eikä muutamaa kymmentä senttiä alemmas.
Aloimme kaveerata. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja jotkut alkoivat sanoa, että seurustelemme. Emme kuitenkaan olleet puhuneet mitään yhteisestä tulevaisuudesta. Olin itsekseni miettinyt, että jos joskus menisin avioliittoon asti, haluaisin tehdä sen tämän Jounin kanssa. En kuitenkaan ajatellut sitoutuvani vielä moneen vuoteen enkä siksi ottanut yhteistä tulevaisuutta puheeksi. Eipä Jounikaan minulle tällaisia asioita puhunut.
Vaikka tuossa alussa sanoin hänen olleen pidättyväinen, niin kyllähän tämä kaveruutemme johti meidät myös viettämään muutamia öitä samassa sängyssä. Eikä niissä sängyissä pelkästään nukuttu. En niistä asioista nyt raportoi yksityiskohtaisesti. Sanottakoon niin, että niitä kertoja ennen tai niiden jälkeen en ole vastaavaa mielihyvää kokenut.
Uskon olleeni rakastunut ja uskon myös Jounin rakastaneen minua. Emme vain kumpikaan sanoneet sitä koskaan toisillemme. Ei ollut halua. Emme halunneet sitoutua toisiimme liian tiukasti, arvostimme molemmat vapautta. Turhan paljon.
Koitti aika, että minulla opinnot päättyivät. Puoliksi papereitteni ansiosta ja puoliksi sisäpiirini verkoston takia sain työpaikan, joka edellytti minulta muuttoa muutaman sadan kilometrin päähän. Palailin opiskelukaupungistani takaisin kotikonnuilleni, pieneen tuppukylään.
Muuttoni jälkeen ajattelin soittaa Jounille, mutta jostain syystä sitä en tehnyt. Kului viikko, toinenkin. Siinä ajatukseni kääntyi niin päin, että toki hän soittaa minulle. Kului aikaa. Mitä kauemmin aikaa kului, sitä vaikeammaksi kävi se vaihtoehto, että itse tekisin aloitteen ja soittaisin. Lopulta uskoin, ettei hän välitäkään minusta. Pettyneenä, katkeroituneena ja kuitenkin umpirakastuneena poistin hänen nimensä ja numeronsa puhelimeni syövereistä. Sinne meni.
Monta vuotta myöhemmin kohtasin miehen, jonka kanssa lopulta löin hynttyyt yhteen. Käytetään hänestä vaikkapa nimeä Daniel. En ikinä kokenut tämän miehen kanssa mitään vastaavia tunteita kuin Jounin kanssa. Emme ikinä päässeet keskusteluissa niin syvälliselle tasolle kuin Jounin kanssa. Siitä huolimatta tosiaan muutimme yhteen ja muutaman vuoden sisällä meille oli syntynyt useampi lapsi.
Nyt viime viikonloppuna sitten lähdin kaupunkireissulle yksin. Lähin kaupunki asuinalueeltani. Yllättäen minua vastaan käveli mies, joka työnsi kaksostenrattaita. Hän sanoi nimeni ja tuijotti minua. Meni pari sekuntia tajuta, että hän oli Jouni. Sanoin "Moi, Jouni!" Olimme pitkän aikaa hiljaa ja tuijotimme. Lopulta sanoin: "Jostain syystä en koskaan soittanut sinulle." Hän vastasi: "En minäkään, vaikka olen ajatellut sinua joka päivä kaikkien näiden vuosien ajan. Luulin menettäneeni sinut, joten otin korvikkeen. Sellaisen, johon tällaisella naamalla on varaa." Hänen äänensä särkyi ja kyyneleet alkoivat virrata silmistä. Ahdistuin, sillä tajusin tehneeni saman. Ajatelleeni päivittäin Jounia. Ottaneeni korvikemiehen. En ottanut toista miestä rakkaudesta, vaan täytteeksi miehenpuutteen takia.
Yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta en onnistunut. Ei tullut mitään sanottavaa mieleeni. Ja vaikka olisi tullutkin, en olisi pystynyt kakaisemaan sitä ulos kurkustani. Aivan kuin joku olisi puristanut kurkun ympäriltä. Purskahdin itkuun ja lähdin pois. Jouni ei tullut perääni.
En tiedä, mitä tehdä? Pitäisikö soittaa hänelle? Mitä sanoisin? Pitäisikö kertoa nykyiselle miehelleni tapahtuneesta? Mitä minä hänelle sanoisin? Tai jos soittaisin Jounille, pitäisikö siitä mainita nykymiehelleni? Tuntuu, että minä ja Jouni rakastamme edelleen toisiamme palavasti, mutta jos nyt muuttaisimme yhteen, rikkoisimme kaksi perhettä, joissa näyttäisi molemmissa olevan muutaman vuoden ikäisiä lapsia. Toisaalta jos itse ei pysty elämään rauhassa eikä tuntemaan puolisoaan kohtaan rakkautta, voiko sitä rakkautta myöhemminkään tulla? Eikö perheidylli ole nytkin aika rikki, särkynyt?
