Kuinka paljon keskustelette oman perheen sisällä kehitysvammaisesta perheenjäsenestä? Tai yleensäkin, keskusteletteko paljon mieltä painavista asioista, ei ainoastaan keskittyen yhteen perheenjäseneen?
Itselläni on siis nykyisin jo aikuinen lievästi kehitysvammainen sisko. Meidän perheessä asiasta ei koskaan kunnolla keskusteltu. Isä ei osallistunut oikeastaan yhtään lasten kasvatukseen. Äiti taas oli liian kiltti eikä osannut/jaksanut selviä rajoja asettaa, jollei niitä itse tajunnut.
Siskoni oli lapsena hyvin impulsiivinen ja levoton. Hänellä on myös ADHD:ta kehitysvammaisuuden lisäksi. Koko ajan liikkeessä. Selkänsä kun käänsi, oli pihasta kadonnut. Monta kertaa porukalla etsittiin siskoa kyliltä. Ystäviä hänellä ei paljon ollut johtuen siitä, että oli paljon lapsellisempi kuin ikäisensä. Ja leikkien piti mennä niin kuin hän halusi. Yksi ystävä hänellä oli, mutta tämäkin välillä rikkoi siskoni leluja eikä siihen äiti uskaltanut puuttua (enkä minäkään vaikka kiukusta puhkuin) siitä pelosta, että tämä ainutkin kaveri häviää. Koko ajan oli pelko, että sisko eksyy väärään seuraan. Onhan näitä sairaita ihmisiä olemassa, jotka käyttävät avuttomia hyväkseen... Onneksi näin ei koskaan käynyt, vaikka sisko paljon kylällä liihusti ja jutteli ihmisten kanssa, etsi siis itselleen juttuseuraa.
Vasta aikuisiällä olen pystynyt hyväksymään siskoni ja yleensäkin puhumaan siskoni olemassaolosta. Opiskeluaikoinani tajusin, että on otettava lusikka kauniiseen käteen siskoni suhteen. Vanhempani eivät elä ikuisesti ja kuka sitten siskoni asioista huolehtii kuin minä! Siskoon liittyy niin monia tunteita. Syyllisyys, viha, avuttomuus, suru, välittäminen, ilo...
Äitini kanssa yritin joskus puhua, että sisko tarvitsisi kunnon rajat, ettei kylillä juokse ilman että sanoo, minne menee ja milloin tulee takaisin. Äitini ei ymmärtänyt ajatustani, vaan sanoi, että kun olisi edes parempi perhe... Tähän tyssäsi keskustelut aiheesta minun siskoni.
Lapsena istuin monesti koulun jälkeen ulko-oven edessä kirja kädessä, ettei sisko pääse juoksemaan omille teilleen ja odotin, että äiti tulee kotiin. No, äiti tuli kotiin ja sisko juoksi vasta sitten omille teilleen... Ei paljon auttanut.
Ymmärrän että siskoni vei paljon energiaa. Minua kuitenkin ärsytti, että meitä kohdeltiin eri tavoin. Siskoni sai tehdä asioita, joita ei voinut edes odottaa minun tekeväni. Automaattisesti oletettiin, että minä osaan käyttäytyä. Siskoni sai käyttäytyä huonosti, kun eihän raukka voi ymmärtää, miten kuuluu olla. Ei tietenkään kun sitä ei opetettu!
Se mitä näin jälkikäteen toivon on, että joskus joku olisi keskustellut kunnolla minun kanssani, miltä tuntuu, kun oma sisko on erilainen. Miltä tuntuu kun tätä kiusataan eikä siihen itse osaa puuttua eikä auttaa.
Siksi halusin tämän kirjoittaa, että muut samassa tilanteessa olevat osaisivat olla viisaampia ja yrittäisivät keskustella asioista ilman syyttelyjä.
Itse vasta aikuisena olen pystynyt "itsesäälistä" luopumaan ja hyväksymään asiat sellaisena kuin ne ovat. Myös siskoni on rauhoittunut ikää tultua enemmän eikä ole enää niin levoton.
Itselläni on siis nykyisin jo aikuinen lievästi kehitysvammainen sisko. Meidän perheessä asiasta ei koskaan kunnolla keskusteltu. Isä ei osallistunut oikeastaan yhtään lasten kasvatukseen. Äiti taas oli liian kiltti eikä osannut/jaksanut selviä rajoja asettaa, jollei niitä itse tajunnut.
Siskoni oli lapsena hyvin impulsiivinen ja levoton. Hänellä on myös ADHD:ta kehitysvammaisuuden lisäksi. Koko ajan liikkeessä. Selkänsä kun käänsi, oli pihasta kadonnut. Monta kertaa porukalla etsittiin siskoa kyliltä. Ystäviä hänellä ei paljon ollut johtuen siitä, että oli paljon lapsellisempi kuin ikäisensä. Ja leikkien piti mennä niin kuin hän halusi. Yksi ystävä hänellä oli, mutta tämäkin välillä rikkoi siskoni leluja eikä siihen äiti uskaltanut puuttua (enkä minäkään vaikka kiukusta puhkuin) siitä pelosta, että tämä ainutkin kaveri häviää. Koko ajan oli pelko, että sisko eksyy väärään seuraan. Onhan näitä sairaita ihmisiä olemassa, jotka käyttävät avuttomia hyväkseen... Onneksi näin ei koskaan käynyt, vaikka sisko paljon kylällä liihusti ja jutteli ihmisten kanssa, etsi siis itselleen juttuseuraa.
Vasta aikuisiällä olen pystynyt hyväksymään siskoni ja yleensäkin puhumaan siskoni olemassaolosta. Opiskeluaikoinani tajusin, että on otettava lusikka kauniiseen käteen siskoni suhteen. Vanhempani eivät elä ikuisesti ja kuka sitten siskoni asioista huolehtii kuin minä! Siskoon liittyy niin monia tunteita. Syyllisyys, viha, avuttomuus, suru, välittäminen, ilo...
Äitini kanssa yritin joskus puhua, että sisko tarvitsisi kunnon rajat, ettei kylillä juokse ilman että sanoo, minne menee ja milloin tulee takaisin. Äitini ei ymmärtänyt ajatustani, vaan sanoi, että kun olisi edes parempi perhe... Tähän tyssäsi keskustelut aiheesta minun siskoni.
Lapsena istuin monesti koulun jälkeen ulko-oven edessä kirja kädessä, ettei sisko pääse juoksemaan omille teilleen ja odotin, että äiti tulee kotiin. No, äiti tuli kotiin ja sisko juoksi vasta sitten omille teilleen... Ei paljon auttanut.
Ymmärrän että siskoni vei paljon energiaa. Minua kuitenkin ärsytti, että meitä kohdeltiin eri tavoin. Siskoni sai tehdä asioita, joita ei voinut edes odottaa minun tekeväni. Automaattisesti oletettiin, että minä osaan käyttäytyä. Siskoni sai käyttäytyä huonosti, kun eihän raukka voi ymmärtää, miten kuuluu olla. Ei tietenkään kun sitä ei opetettu!
Se mitä näin jälkikäteen toivon on, että joskus joku olisi keskustellut kunnolla minun kanssani, miltä tuntuu, kun oma sisko on erilainen. Miltä tuntuu kun tätä kiusataan eikä siihen itse osaa puuttua eikä auttaa.
Siksi halusin tämän kirjoittaa, että muut samassa tilanteessa olevat osaisivat olla viisaampia ja yrittäisivät keskustella asioista ilman syyttelyjä.
Itse vasta aikuisena olen pystynyt "itsesäälistä" luopumaan ja hyväksymään asiat sellaisena kuin ne ovat. Myös siskoni on rauhoittunut ikää tultua enemmän eikä ole enää niin levoton.
