Jospa mäkin nyt vihdoin pääsisin kertomaan synntyksestä kun sain Sintin rauhoittumaan kantoliinaan ja kädet on siis vapaina kirjotteluun. Ajattelin laittaa tämän synnytyskertomusken tälle puolelle kun ei niitä vissiin ole tuonne vauvan hoito puolelle kirjoteltu.
Supistuksia alko tulemaan ma 16.6 aamusta klo 5, no niitä ei tullut montaakaan peräkkäin säännöllisesti ja päivänmittaan tuli muutamia sillontällön. Ma iltana sitten alkoivat uudelleen ja tuli säännöllisesti alkuun n. 1o min välein ja lopulta 5 min välein. Niitä kesti tiistai-aamuyölle asti kunnes ilmeisesti lopahtivat kun olin nukahtanut, nukkumisesta supistusten tullessa ei siis todellakaan tullut mitään. Noin tunti ennen lopahtamista mietin että jos vielä pari tuntia jatkuvat niin herätän miehen ja lähdetään synnärille näytille. Halusin antaa miehen nukkua, kun oli viikonlopulta reilusti univelkaa. Tiistaipäivää supistuksia tuli taasen epäsäännölliseti ja melko vähän, aamupalan jälkeen oksensin ja koko päivän olo oli kyllä melkoisen huono eikä syöminen onnistunut.
Alkuillasta lähdettiin miehen vanhemmille saunomaan. Saunan lämpiämistä siellä odotellessa alkoi supistuksia taas tulla 5 min välein ja alkoivat olla jo melko kivuliaita. Miehen äiti (lääkäri) oli sitä mieltä kun oltiin saunastas selvitty että voisitte kyllä lähteä synnärille ja veikkasi että Sintti olisi ulkona vielä yön aikana. Mies halusi katsoa illan jalkopallomatsin kotona, oli vissiin Ranska-Italia, joka oli sitten ollut mielettömän hyvä peli...
Kotiin kun päästiin olin kuulemma ollut jo niin kipeä (supistuksen tullessa hakannut sohvatyynyjä) ettei mies enää pystynyt katteleen mua ja lähdettiin sairaalaan. Sairaalamatka kesti noin 20 min ja makasin auton takapenkilla ja muistan purkaneeni tuskaani esim hakkaamalla auton kattoa. Hieman ennen sairaalaa sanoin miehelle että muuten en pelkää synnytystä mutta imukuppia en haluaisi, kaikki muu menee. Imukuppi-ulosautoista on jäänyt melkoisen traumaattinen käsitys, kun lapsi vedetään ulos niin ettei äiti ole laisinkaan tilanteen hallitsijana ja käsitykseni mukaan myös appari tehdään vakiona kaikille.
Sairaalaan päästyämme katilö laittaa mut käyrille, sykkeet hyvät ja voimakkaita supistuksia n. 3 min välein. Auki taisin olla muistaakseni kahdelle sormelle, olisiko kanavaakin ollu ihan aavistuksen jäljellä. Siirrymme saliin yötä vasten. Kipuun saan kuuman kaurapussin alavatsalle (jossa supistukset mulla tuntui) ja petidiiniä ja sen jälkeen olo on kyllä taivaallinen, saan nukuttua kolmisen tuntia, salissa on parisänky ja mieskin onneksi saa siis nukkua. Herätessä on huono olo ja oksennan. Kätilö taisi tässä vaiheessa tarkastaa kohdun suun ja jotain hyvin minimalista etenemistä vaan oli tapahtunut. Saan uuden annoksen petidiiniä ja taas reilu kolme tuntia unta, ja jälleen petidiinin vaikutuksen hiipuessa oksennan. Mutta stten onkin jo onneksi aamu ja pyydän epiduraalin. Ennen sen saamista pyydän kuitenkin vahingon välttämiseksi peräruiskeen.
Epiduraalin saamista odottelen tunnin ja sinä aikan supistuksia taisi tulla n.5 min välein. Ilokaasun avulla pystyn ihan hyvin tunnin odottelemaan, en tiedä oliko supistukset sitten vähemmän kivuliaita vai oliko ilokaasusta niin suuri hyöty. Vihdoin mukava anestesialääkäri saapuu paikalle klo 8 tasan ja epiduraali menee helposti paikalleen ja auttaa heti. Eli supistus ei tunnu käytännössä miltään. Myös takamus ja jalat tuntuu hieman puutuneelta. Epiduraalista tulee sellaista jännää kutinaa iholle, ei mitään pahaa mutta kosketus tuntuu hennolta kutitukselta, kätilö kertoo sen olevan erittäin yleinen, toisen vaikuttavan aineen aiheuttama sivuvaikutus, mutta onneksi se on lähes huomaamatonta.
Klo 10 tulee saliin gynekologiporukka, muistaakseni 2 tai kolme lääkäriä ja harjoittelijalääkäri. Kohdun suun tilanteen taisivat tarkastaa, mutta en muista mikä oli. Päättävät puhkaista kalvot ja laittaa oksitosiini-tipan. Tippa viritellään ensin ja sitten kalvojen puhkaisuun. Työskentely alakerrassa on epiduraalin ansiosta kivutonta, kosketus kyllä tuntuu muttei sen kummempaa.Kalvot puhki ja sykkeenseuranta-pinni laitetaan vauvan päähän. Vesi on vihreää, mutta se ei gynekologien mielestä ole huolestuttavaa, ilmatiet vaan pitää imaista syntyessä puhtaaksi ennen vauvan ensimmäistä huutoa. Mutta sitten tipahtaa vauvan syke noin 70:een. Lääkärin paikalle jalkoväliini vaihtuu erikoislääkäri erikoistuvan tilalle, minut komennetaan konttausasentoon, kasvoille ilmestyy happimaski, lääkäri laittaa sormet kohdunsuulle (epäily napanuoran luiskahduksesta) saan nitroa suihkeena kielelle. Syke palautuu pian normaaliksi ja tilanne rauhoittuu. Tämän hässäkän aikana mies salin nurkan keinutuolissa on ihan paniikissa ja pelkää hätäsektiota. Tilanteen rauhoituttua lääkärit kertovat meille että kalvojen puhkaisun yhteydessä olin liian pitkään selälläni ja kohtu painoi suuria verisuoniani ja siksi vauvan syke laski, mutta ei tarvitse olla huolissaan kun korjautui niin nopeasti. Ja kyse ei siis ollut siitä epäillystä napanuoran luiskahdusksesta kohdunsuulta emättimeen.
No, sitten vaan odotellaan. Meidän sairaalassa epiduraliin viritellään lisälääkeannoksia varten pumppu, josta tulee koko ajan pikkuhiljaa lisää lääkettä kun oma käsitys oli että sen selkään jätettävän katetrin kautta olisi saanut yksittäsiä lisäannoksia, mikä on tapa ilmeisesti ainakin TAYS:ssa. Mutta tämä jatkuva annostelu on oikein hyvän tuntuinen.
Noin klo 14 jälkeen alkaa oikeassa pakarassa tuntua supistuksen aikana sellaista ikävän tuntuista painetta. Kätilö laittaa sitä helpottamaan häpyhermon puudutuksen, ja se auttaa. Puudutus laitetaan neulalla emättimen kautta ja epiduraali vaikutti mulla tosiaan niin hyvin ettei edes neulanpisto tehnyt kipeää.
Noin klo 15 olen täysin auki ja saan alkaa harjoittelemaan ponnistusta. Hiljalleen saan oikeasti alkaa ponnistaa. Varsinaista ponnistustarvetta ei kuitenkaan missään vaiheessa tule, vaan supistuksen aikana tuntuu vaan lievää paineen tunnetta takamuksessa. Myöskään minkäänlaista kipua ei edelleenkään tunnu. Olen alkuun kyljelläni ja se tuntuu ihan hyvältä, mutta kätilö ehdottaa ponnistusten tehostamiseksi puoli-istuvaan asentoon vaihtamista. Toista jalkaa tukee kätilö ja mieskin saa vihdoin tässä vaiheessa roolin ja tukee toista jalkaani. Ehdin yhden supistuksen aikana ponnistaa vaan 2 kertaa, mutta sekin on jo rankkaa. Kätilö auttaa suunnan löytämisessä laittamalla sormensa jonnekin alapäähäni, ei tietoa mihin, mutta sinnepäin ponnistamalla vauva alkaa tulla paremmin ulos.
Ilmeisesti alusta asti ponnistusten aikana vauvan syke laskee alle sadan, mutta kun nousee aina ponnistamisen loputtua normaaliksi niin kätilö ja ponnistusvaiheessa salissa käyneet erikoistuvat lääkärit eivät näe siinä mitään pahaa.
N.klo 15.40 saliin tulee kuitenkin erikoislääkäri joka on sitä mieltä että kun olen ponnistanut jo yli puoli tuntia ja sykekin vauvalla aina laskee niin otetaanpa se nyt pois imukupilla. Vaikka sitä imukuppia ennen synnytystä pelkäsinkin niin tässä vaiheessa se kyllä tuntuu helpotukselta koska se ponnistaminen oli kyllä tosi rankkaa ja jos vauva ei kerta tarpeeksi nopeasti lääkäreiden mielestä ulos tule niin en laita vastaan.
Hetkessä sali on täynnä väkeä, 3 gynekologia, 1 lastenlääkäri, 4-5 kätilöä. Imukuppi asetellaan vauvan päähän ja seuraavalla supistuksella käsketään ponnistaa ja samalla vauva vedetään ulos. Miehen mukaan vetomatka oli vaan muutaman sentin verran. Ulosauttokaan ei satu yhtään, tuntuu vaan kun vauva liukuu ulos. Syntymäajaksi tuli 16.01. Hengitystiet imaistaan puhtaiksi ja samantien alkaa maailman suloisin rääkyminen. Tässä vaiheessa tulee se mieletön tunnekuohu, sekoitus rakkautta ja helpotusta siitä että kaikki on ohi ja ilmeisesti hyvin kun lapsi huutaa. Lastenlääkäri tarkistaa vauvan nopeasti, kätilö ja lastenlääkäri antavat pojalle yhdessätuumin 9 pistettä ja saan ihanan poikamme rintani päälle. Siinä me sitten kolmistaan pällistellään toisiamme, Sinttikin kiinnostuneena silmät ihan auki meitä katselee, vaikka vastasyntyneet eivät juuri mitään ilmeisesti näekään. Nopeasti ne kaikki imukuppiulosauttoon tarvittavat "ylimääräiset" ihmiset salista poistuvat ja yksi kätilö kursii alapäätäni ehommaksi, tässä vaiheessa kysyn että tehtiinkö episiotomia eikä sitä tehty, mikä on erittäin suuri helpotus. 1. asteen pienet repeämät paikataan yhteensä 3 tikillä. Tämän jälkeen imetän ensimmäisen kerran ja sitten saadaan onnittelukahvit ja minä lisäksi ruokaa. Sintti käy pesuilla ja mitattavana, mitathan olivat 3320g, 50cm, py 35 cm. Käyn nopeassa suihkussa ja sitten meidät viedään osastolle.
Tästä koitoksesta on aikaa tasan 4 vkoa ja yhtään ei kyllä jäänyt huonoja muistoja. Ehkä ensi kerralla en ota epiduraalia, jos vaikka sitten saisi itse vauvan ponnistettua ulos, mutta ei se imukuppi mua mitenkään harmita. Ilokaasuakin voisin koittaa enemmän tosissaan kivunlievityksenä. Jos joku ihmettelee sitä että en muista koko synnytystä kovinkaan tarkasti niin se johtuu siitä että sekä petiidiinistä että jossain määrin myös epiduraalista tuli niin raukea ja hieman humalainen olo, että se on syönyt muistia.
Tulipa pitkä, toivottavasti oikeasti kiinnostuneet jaksavat lukea. Itseäni ainakin ennen synnytystä kovasti kiinnosti lukea muiden kertomuksia.
