kesäloman vietto uusioperheessä

  • Viestiketjun aloittaja lankakeränen
  • Ensimmäinen viesti
yksi uusio"äiti"
Mikä ihmeen hinku on keksiä lapsille sääntöjä? Varsinkin, jos ne säännöt ovat jotakin aikuisten keksimää tapaleikkiä. Ja toisekseen, jos lapsi on isällä joka toisen viikonlopun, niin on kyllä outoa, että isälle mennään lukemaan kokeisiin ja tiskaamaan; varmaan sillä kersalla kannattaisi teettää vielä suursiivo, siis joka toinen viikonloppu koti kiiltäisi ja sinne olisi kiva lapsettoman äitipuolen tulla.
Keksiä lapselle sääntöjä? Kyllä meillä on sääntöjä, jotka koskevat ihan kaikkia meidän perheen jäseniä. Toisia ei lyödä, omat sotkut siivotaan, purkkia ei piilotella sohvan taakse, pyyhe tuodaan kylppäriin kuivumaan eikä jätetä lattialle lojumaan, pihalle pistetään talvella hanskat käteen jne. Vai olisiko se sitten lapselle parempi, että kukaan ei vahdi siellä iskän luona mitään, vaan saavat "toteuttaa itseään"? Ehkä se toimii teillä, mutta meillä näin pysyy kaikilla parempi mieli.

Mistään suursiivosta en puhunut. Lapset ovat sen ikäisiä, että voisivat esim. imuroida jo omat huonensa, mutta sitä heiltä ei velvoiteta, koska ovat meillä sen verran lyhyitä aikoja. Sen sijaan kyllä on toivottavaa, että huoneen lattia on äidille lähdettäessä siinä kuosissa, että sen mahtuu imuroimaan.

Ai on outoa, että iskälle mennään lukemaan kokeisiin ja tekemään läksyjä? Jos alkavalla viikolla on vaikka maanantaina koe, niin siihenkö ei tartte kerrata? Tai maanantain läksyjä ei tarvitse tehdä? Jännää...

Kuten totesin, kullakin olkoot omat kasvatusperiaatteensa. Sinulla on selkeästi hyvin erilaiset kuin meillä. Mutta hei, vapaus kaikille sen suhteen. Ei tämä liity alkuperäisen kirjoittajan ongelmaan mitenkään.
 
Viimeksi muokattu:
Äitiliini
AP:n tavoitteet parisuhteessa ovat sen verran itsekkäitä, että kehoittaisin häntä lopettamaan suhteen , joka tuottaa lapsen takia ainoastan ja vain tuskaa.

Sinkkumrkkinat sopivat paremmin itsekkäille ihmisille.
Lapsi tulee olemaan aina miehen elämässä, niin kuin pitääkin. Hän käy läpi omia kasvukipujaan, eikä todellakaan ansaitse ap:n kaltaista, omaan napansa tuijottaavaa äitipuolta.

Lapsi on ja tulee aina olemaan isälleen se kaikista tärkein, ja niin pitää ollakin.

AP:n on parempi hankkia itselleen sinkkumies, ja jatkaa omanlaistan elämää, ilman lasten tuomaa rasitusta.
 
*nimetön*
Ymmärrän kyllä alkuperäistä ihan kympillä. Aika lailla sama tilanne, lapsi ei vaan ole ehkä ihan noin ärsyttävä. Mies passaa 12-v, ihan kuin pikkuvauvaa, voidellaan leivät ja hyvä ettei päälle pueta. Kysytään että joko laitetaan aamupala, "ai ei vielä, no entäs kymmeneltä?" ai ei vielä silloinkaan... Huh... Lapsella ei ole omaa huonetta, nukkuu olkkarissa ja me yläkerrassa. Minä olen aina se paha paska joka tulee alas kolistelemaan liian aikaseen. Yleensä tämä lapsi menee nukkumaan ysin maissa ja sehän on ihan liian aikaista että minä tulen siinä kasin-ysin maita alas..! Pitäs saada nukkua yhteentoista. Olen sitä mieltä että jos noi 10-12 tunnin unet ei riitä niin menkööt lääkäriin.

Ja se eniten kyrpii että miehelläkin on se asenne, että kun TUO tulee kolistelemaan, ja taasko tuo rupee imroimaan. Ei siis ilmeisesti saisi imuroidakaan niinä vkl kun tuo penska on meillä että ei vaan häriinny. Ja mieskin joskus sanonut lapsen kuulleen että pitää varmaan seuraavan kerran mennä jonnekin mökille että saadaan olla rauhassa. Nyt on "lisäsiipi" valmistumassa ja mies meinaa laittaa lapsensa sitten sinne nukkumaan, ja on sanonutkin että sitten saat vaikka koko vkl nukkua rauhassa siellä. Siis ei mitään rajaa.

Kaikista eniten ärsyttää miehen asenne, sen takia tämä lapsikin ahdistaa. Jos mies käyttäytyisi eri tavalla minua kohtaan niin varmaan minunkin asenne lapseen olisi ihan erilainen. Ikinä ei lasta käske raivaamaan jälkiään eikä ikinä komenna. Ei raivaa tiskejä lapsen jäljiltä vaan ne jää viikoiksi lojumaan altaaseen (joo enkä minäkään enää niihin koske, haiskoot perkele!!).

En tiiä mikä siitä lähtemisestä sitten tekee niin helvetin vaikeeta kun tää yhteiselämäkin on välillä niin vaikeeta.

Ja meillä ei ees puhettakaan yhteisistä kesälomista kun miestä ei kiinnosta tehdä mitään yhdessä, että ihan sama millon pidetään lomamme.

Tsemppiä sulle ap, ja kiitos ja anteeks purkautumisesta:)
 
eronnut
Minäkin ymmärrän ap:tä ja edellisen viestin kirjoittanutta, nimimerkki "nimetöntä" täysin. Vuosia sitten itsekin tutustuin kiinnostavan oloiseen mieheen, joka oli eronnut ja jolla oli 6-vuotiaan pojan yhteishuoltajuus ex-vaimon kanssa.

Muutaman tapaamiskerran jälkeen jo näin, kuinka poika oli kärsinyt erosta ja sitä edeltäneistä riidoista ja vaikutti sekä säälittävältä että häiriintyneeltä.

Puolisen vuotta katselin sitä touhua ja sen seurauksena aloin halveksia miestä niin paljon, että lähdin kävelemään. Tämä oli saamaton vätys, joka ei millään tavalla "kasvattanut" poikaa eikä poika saanut häneltä varmasti sitä turvaa, mitä vailla oli. Poika sai kauheita raivareita ihan ilman syytä ja isän vastaus oli "äläs nyt" tai "älä nyt oo tyhmä". Isän olisi pitänyt monesti hoitaa työasioita sähköpostilla, mutta ne jäivät hoitamatta, koska lapsi halusi pelata tietokoneella taukoamatta ja isä antoi sen tapahtua. Saipa olla rauhassa. Vähitellen poika ei halunnut mennä äidilleenkään enää vuoroviikoiksi, koska siellä ei ollut tietokonetta. Kun poika oli vähän aikaa ollut eskarissa, hänen opettajansa otti yhteyttä. Pojalla ei olllut kuulemma minkäänlaista aloitekykyä ja pissasi jopa housuihinsa, kun ei osannut pyytää vessaan. Tämän jälkeen isä ja poika alkoivat käydä kasvatusneuvolassa. En tiedä oliko siitä apua, koska siinä vaiheesssa tosiaan poistuin kuvioista.

Mielestäni ihan turha täällä "äityliinien, äitiliinien ja äippöjen" syyttää ap:tä itsekkääksi tai kateelliseksi, kun ei ole tärkein lapsen isälle. Siitähän ei ole kyse, vaan siitä, että näissä tapauksissa kuten omassanikin isä on saamaton vätys, joka ei koskaan saa kasvatettua lapsestaan hyvin käyttäytyvää, hyväitsetuntoista aikuista. Omassa tapauksessani syytä oli paljon myös lapsen äidissä, joka useammin ja useammin soitti ja kysyi, eikö lapsen isä voisi hänenkin vuorollaan pitää poikaa, koska hän haluaisi tehdä jotakin muuta uuden miesystävänsä kanssa.

Ap:lle sanoisin, että helpoin tie on varmasti lopettaa suhde ja etsiä itselleen jämäkämpi kumppani.
 
1234567
Alkuperäiselle: Kirjoituksesi voisi olla kirjoittamaani vielä pari vuotta sitten (Varsinkin rajattomuus ja hemmottelu; lasta viihdytettiin jatkuvasti, ostettiin valtavasti leluja, herkkuja, lapsi päätti ruuista, ruokakaupassa käynnistä, ei siivonnut jälkiään, vaati koko ajan huvipuistoreissuja ym.) Jaksoin sitkeästi tuoda esille omia näkökantojani, tuoda elämäämme omia periaatteitani ja osallistua lapsen kasvatukseen. Nyt meillä on oma perhekulttuuri, ja mieheni lapsi on tärkeä ja rakas myös minulle. Muutos lapsen käytöksessä ja miehen kasvatustavoissa on ollut valtava. Pidä puolesi, jotta et ole ainoa, joka joustaa. Uusperheessä ihan kuten kaikissa muissakin perheissä on jokaisen joustettava ja kaikkien otettava toisensa huomioon. Usein edeltäneeseen eroon on selkeästi nähtävät syyt ja eronneen kannattaa miettiä tarkoin, jotta ei toista niitä. Mielestäni kirjoitat järkevästi suhteesta, lasten kasvatuksesta ja yrität saada perheenne toimimaan. Olet oikealla tiellä. T. Uusperheessä 4 vuotta ja onnellinen
 
no
lapsiperheen toimiminen ei mielestäni ole lasten ensiluokkaista käytöstä, koska silloin lapsi on nujerrettu. En oikein ymmärrä, että miksi juuri sellainen lapsi, jonka tahto on murskattu ja joka toteuttaa vanhempansa toiveet olisi tavoiteltava olotila lapselle ja sitten varsinkin aikuisena hän olisi tasapainoinen? Peräksiantamattomat aikuiset ovat juuri tyranneja, jotka on kasvatettu tyranneiksi.
 
vieras lapsi
lapsiperheen toimiminen ei mielestäni ole lasten ensiluokkaista käytöstä, koska silloin lapsi on nujerrettu. En oikein ymmärrä, että miksi juuri sellainen lapsi, jonka tahto on murskattu ja joka toteuttaa vanhempansa toiveet olisi tavoiteltava olotila lapselle ja sitten varsinkin aikuisena hän olisi tasapainoinen? Peräksiantamattomat aikuiset ovat juuri tyranneja, jotka on kasvatettu tyranneiksi.
Kasvattaminen, lapsen opettaminen ja ohjaus on aikamoinen taitolaji. Vaikea sanoa, kuka siinä onnistuu, kuka epäonnistuu, koska lapsen persoona on myös määräävästi mukana.

Määrääminen ja sääntöjen jakelu noudatettavaksi taitaa toimia huonosti, korkeintaan pelotteilla ja kurilla höystettynä. Tämähän on se "vanhanajan" kasvatusmetodi. "Teet! tai itket ja teet/ syöt tai itket ja syöt" ei ole pelkkää huumoria. Nujerretusta lapsesta helposti kehittyy pelokas tai vastakohtaiseti kostoa hautova tyranni.

Aloittajankin kasvatusajatukseen liittyy nyt tiukoilla säännöillä ja määräyksillä kasvattamisen ajatus, koska hän on itse vihainen ja käy negatiivisella latauksella. Lätökohta ei ole hyvä.

Parhaiten taitaa kasvattamisessa ja sääntöjensä ja yleisten tapojen opettamisessa onnistua aikuinen, joka osaa motivoida ja palkita. Tämä ei tarkoita namuja tai palkkaa, vaan itse tekemisestä tulevaa hyvää mieltä. Yhdessä tekeminen voi motivoida, jos on hyväksytty ja työ tuottaa iloa. Iloa ja hyvää mieltä voi lapselle myös opettaa onnistumisen kokemuksina ja esimerkiksi siten, että on itse tyytyväinen siivottuun jälkeen ja antaa kehuja, vaikka kaikki ei olisikaan prikulleen oman mielen mukaista.

Jatkuva kielloilla ja moitteilla ohjaaminen on kauhistus kelle tahansa aikuisellekin - sehän tiedetään. Siis onnistumisesta ja hyvästä olosta kannattaisi kyllä mainita, vaikkei mitään tapahtuisikaan. Jos poika on rauhallinen ja ystävällinen (ei ole muksinut toista), niin varmaan voisi siitäkin kehua ja sanoa, että oletpa ollut ystävällinen ja kiva toista lasta kohtaan. Hyvin meni!

Suomalaisessa kasvatuksessa ja sosiaalisissa kontakteissa ei ole liikaa kehumista ja kiitosta. luulisi, ettei se ole keltään pois, jos suhtautuu itse ystävällisesti. Mutta toisaalta on ymmärrettävää, että kun alkaa oikein v...ttaa, niin heijastaa ympärilleen sitä, mikä aiheuttaa kränää ja pelkoakin. Oman käytöksen ja suhtautumisen kääntäminen myönteiseksi ei aina ole ihan helppoa, mutta ehkäpä sitäkin kannttaisi kokeilla. Menihän lapsen kanssa aiemminkin ihan kivasti, aloittajan pinna ei palanut. Voisihan siitä muituttaa lapsellekin.
 
Viimeksi muokattu:
no
Kasvattaminen, lapsen opettaminen ja ohjaus on aikamoinen taitolaji. Vaikea sanoa, kuka siinä onnistuu, kuka epäonnistuu, koska lapsen persoona on myös määräävästi mukana.

Määrääminen ja sääntöjen jakelu noudatettavaksi taitaa toimia huonosti, korkeintaan pelotteilla ja kurilla höystettynä. Tämähän on se "vanhanajan" kasvatusmetodi. "Teet! tai itket ja teet/ syöt tai itket ja syöt" ei ole pelkkää huumoria. Nujerretusta lapsesta helposti kehittyy pelokas tai vastakohtaiseti kostoa hautova tyranni.

Aloittajankin kasvatusajatukseen liittyy nyt tiukoilla säännöillä ja määräyksillä kasvattamisen ajatus, koska hän on itse vihainen ja käy negatiivisella latauksella. Lätökohta ei ole hyvä.

Parhaiten taitaa kasvattamisessa ja sääntöjensä ja yleisten tapojen opettamisessa onnistua aikuinen, joka osaa motivoida ja palkita. Tämä ei tarkoita namuja tai palkkaa, vaan itse tekemisestä tulevaa hyvää mieltä. Yhdessä tekeminen voi motivoida, jos on hyväksytty ja työ tuottaa iloa. Iloa ja hyvää mieltä voi lapselle myös opettaa onnistumisen kokemuksina ja esimerkiksi siten, että on itse tyytyväinen siivottuun jälkeen ja antaa kehuja, vaikka kaikki ei olisikaan prikulleen oman mielen mukaista.

Jatkuva kielloilla ja moitteilla ohjaaminen on kauhistus kelle tahansa aikuisellekin - sehän tiedetään. Siis onnistumisesta ja hyvästä olosta kannattaisi kyllä mainita, vaikkei mitään tapahtuisikaan. Jos poika on rauhallinen ja ystävällinen (ei ole muksinut toista), niin varmaan voisi siitäkin kehua ja sanoa, että oletpa ollut ystävällinen ja kiva toista lasta kohtaan. Hyvin meni!

Suomalaisessa kasvatuksessa ja sosiaalisissa kontakteissa ei ole liikaa kehumista ja kiitosta. luulisi, ettei se ole keltään pois, jos suhtautuu itse ystävällisesti. Mutta toisaalta on ymmärrettävää, että kun alkaa oikein v...ttaa, niin heijastaa ympärilleen sitä, mikä aiheuttaa kränää ja pelkoakin. Oman käytöksen ja suhtautumisen kääntäminen myönteiseksi ei aina ole ihan helppoa, mutta ehkäpä sitäkin kannttaisi kokeilla. Menihän lapsen kanssa aiemminkin ihan kivasti, aloittajan pinna ei palanut. Voisihan siitä muituttaa lapsellekin.
Kiitos, puit sanoiksi minunkin ajatuksiani. Sääntökasvatuksessa voi olla hyvä tarkoitus, mutta itseasiassa sillä tapetaan luovuutta ja omaa tahtoa. Jostain syystä nämä kapinoivat lapset ovat aikuisena hyvässä asemassa olevia, hyvin pärjääviä ihmisiä.
 
Viimeksi muokattu:
Wiltsu
Kasvattaminen, lapsen opettaminen ja ohjaus on aikamoinen taitolaji. Vaikea sanoa, kuka siinä onnistuu, kuka epäonnistuu, koska lapsen persoona on myös määräävästi mukana.

Määrääminen ja sääntöjen jakelu noudatettavaksi taitaa toimia huonosti, korkeintaan pelotteilla ja kurilla höystettynä. Tämähän on se "vanhanajan" kasvatusmetodi. "Teet! tai itket ja teet/ syöt tai itket ja syöt" ei ole pelkkää huumoria. Nujerretusta lapsesta helposti kehittyy pelokas tai vastakohtaiseti kostoa hautova tyranni.

Aloittajankin kasvatusajatukseen liittyy nyt tiukoilla säännöillä ja määräyksillä kasvattamisen ajatus, koska hän on itse vihainen ja käy negatiivisella latauksella. Lätökohta ei ole hyvä.

Parhaiten taitaa kasvattamisessa ja sääntöjensä ja yleisten tapojen opettamisessa onnistua aikuinen, joka osaa motivoida ja palkita. Tämä ei tarkoita namuja tai palkkaa, vaan itse tekemisestä tulevaa hyvää mieltä. Yhdessä tekeminen voi motivoida, jos on hyväksytty ja työ tuottaa iloa. Iloa ja hyvää mieltä voi lapselle myös opettaa onnistumisen kokemuksina ja esimerkiksi siten, että on itse tyytyväinen siivottuun jälkeen ja antaa kehuja, vaikka kaikki ei olisikaan prikulleen oman mielen mukaista.

Jatkuva kielloilla ja moitteilla ohjaaminen on kauhistus kelle tahansa aikuisellekin - sehän tiedetään. Siis onnistumisesta ja hyvästä olosta kannattaisi kyllä mainita, vaikkei mitään tapahtuisikaan. Jos poika on rauhallinen ja ystävällinen (ei ole muksinut toista), niin varmaan voisi siitäkin kehua ja sanoa, että oletpa ollut ystävällinen ja kiva toista lasta kohtaan. Hyvin meni!

Suomalaisessa kasvatuksessa ja sosiaalisissa kontakteissa ei ole liikaa kehumista ja kiitosta. luulisi, ettei se ole keltään pois, jos suhtautuu itse ystävällisesti. Mutta toisaalta on ymmärrettävää, että kun alkaa oikein v...ttaa, niin heijastaa ympärilleen sitä, mikä aiheuttaa kränää ja pelkoakin. Oman käytöksen ja suhtautumisen kääntäminen myönteiseksi ei aina ole ihan helppoa, mutta ehkäpä sitäkin kannttaisi kokeilla. Menihän lapsen kanssa aiemminkin ihan kivasti, aloittajan pinna ei palanut. Voisihan siitä muituttaa lapsellekin.
Olen odottanut tämän kaltaista kirjoitelmaa. Kiitos. Näin minäkin asiasta ajattelen. Ja neljän lapseni olen "kasvattanut" (lue: Heidän kanssaan elänyt).
 
Viimeksi muokattu:
Väenö
Olen odottanut tämän kaltaista kirjoitelmaa. Kiitos. Näin minäkin asiasta ajattelen. Ja neljän lapseni olen "kasvattanut" (lue: Heidän kanssaan elänyt).
Siitä syntymättömästä vauvasta, joka ultraeäni kuvassa kaevo sormella neneäsä?
Siinä meillä wiltsi oesi tavolle opettamista jos meille semmonen syntysi....Kuva oli is:ssa tae jossae.
 
Viimeksi muokattu:
yksi uusio"äiti"
Tämä keskustelu se sitten vain saa omituisempia ja omituisempia käänteitä. Porukka on niin hemmetin mustavalkoista, ettei mitään rajaa. Mistä täällä on saatu päähän, että ap:n mielestä lasta pitäisi kurittaa ja nujertaa hänestä luonne pihalle? Ihan samalla tavallahan lapsen elämään luodaan rajoja tuolla nimimerkin "vieras lapsi" kirjoittamalla positiivisella menetelmällä. Mutta jos lasta ei ohjata mitenkään, kuten ap:n kirjoituksesta saa kuvan, niin sehän ei vastaa kyllä kenenkään täällä esitettyä omaa mielipidettä. Sitä "kurinpitoahan" voi toteuttaa myös positiivisen palautteen kautta, kuten jo lienee tullut tuossa edellä selväksi.

Silti ap:ta ollaan haukkumassa ja moralisoimassa surutta. Minusta se kyllä herättää kysymyksen, että mitenhän nämä kommentoijat on oikein itse "kasvatettu", jos muiden ihmisten tunteita ja ajatuksia ei tarvitse mitenkään huomioida. Ja mikäli vallalla on käsitys, että vain se minun oma menetelmäni ja näkemykseni on ainoa oikea.

Ja siis mikä ihmeen "sääntökasvatus"? Sittenkö halutun käytöksen tavoittelu on sääntökasvatusta, jos lapselle sanotaan "ei" tai korotetaan toisinaan ääntä? Mutta jos lapsi ohjataan haluttuun käytökseen positiivisilla menetelmillä, niin se ei ole "sääntökasvatusta"? Mitä ihmettä te ihmiset oikein käsitätte sanalla sääntö? Onko no:lle ja Wiltsulle sääntö jokin sellainen asia, josta seuraa huutopotkuraivokonsertti, mikäli lapsi ei tee 100% kuten vanhemmat sanovat (tai ne kamalat lapsettomat äitipuolet)?

Sääntöä ja kuria ei ehkä kannata tulkata sanana ihan niin rankasti. Yhteiskuntaamme ohjaavat moraaliset säännöt, lait sekä esim. työpaikan pukeutumiskoodit jne. Jotta ihmisten elo toistensa kanssa olisi mukavampaa, näitä on syytä ainakin jollain tasolla noudattaa (kuri). Itseäni ainakin harmittaa jonoissa etuilijat, varkaat, rattijuopot, muiden omaisuuden rikkojat jne.

Kaiken edellä olevan lisäksi täällä näköjään jo vältellään kasvatus -sanaakin. :D Vanhempien sekä kaikkien muidenkin aikuisten ihmisten tehtävä on varmistaa, että lapsi oppii pärjäämään elämässään siinä vaiheessa kun omat jalat pitää ottaa käyttöön. Tästä lienemme samaa mieltä? Sitä kutsutaan kasvatukseksi. Toteutti sen sitten mitä periaatetta noudattaen tahansa, tai ilman mitään periaatteita.

Voin myöntää, että pikkuisen luen kierroksilla tätä keskustelua. Ihan vain jo siksi, että minusta tuolla ylhäällä leivottiin lapsetonta äitipuolta, joka odottelee pääsyä suursiivottuun kotiin. Pikkuisen tuntuu siltä, että tietyille kommentoijille pelkkä lapseton äitipuoli (tai ehkä pelkästään lapseton nainen) on maailman pahin juttu. Jännää... Ettekös tekin ole olleet joskus lapsettomia? Olitteko te silloin täysiä ääliöitä, jotka odottivat vain valmiiksi siivottua kotia ja täyspalvelua? Vihasitte lapsia?

Miten olisi, jos pikkuisen koittaisimme vetää kierroksia alas ja miettiä ennakkoasenteitamme? Ihmisiä me kaikki vain olemme. Turhaan täällä ketään solvataan. Asioista voi olla eri mieltä ilman, että haukkuu ja antaa ymmärtää, ettei toinen oikeastaan ole ihmisarvoinen ollenkaan.

Mitä itse "sääntökasvatukseen" tulee, niin meilläkin suositaan juurikin tuota positiivista palautetta, läheisyyttä, kivaa yhdessätekemistä jne. Mutta juu, joskus menee minulta tai lasten isältä hermo, ja sitten saatetaan ärähtää. Vaan satunnaisista ärähtelyistä huolimatta lapset ovat varsin tasapainoisia, iloisia, luovia ja mukavia mukuloita. Mielellään he myös meille tulevat, vaikka (hui kamala) meillä kyllä pitää tosiaan esim. viedä likaiset vaatteet pyykkikoriin. En tarkoita, että näin pitäisi muiden toimia. Yritän vain tuoda esiin, että eipä tälläkään tavalla nuo lapset näytä kovin pahasti piloille menevän. Jos olette itse tyytyväisiä omiin menetelmiinne, niin sehän on hyvä. Mutta älkää yrittäkö väittää, että se on ainoa oikea tapa. Lapset sekä aikuiset ovat erilaisia. Mikä toimii yhdessä perheessä, ei toimi toisessa. Kun ei lapsen henkisestä tai fyysisestä väkivallasta puhuta, niin kaikilla perheillä lienee oikeus itse katsoa itselleen parhaaksi toimiva menetelmä.

Mutta kuten jo viimeksi totesin, tämä asia ei vain edes kuulu tähän ketjuun. Tämän ketjun aloittajan ongelma edelleen on se, että heillä on nyt samassa perheessä kaksi aikuista, joilla on täysin poikkeavat ajatukset. Muista perheistä ja muiden mielipiteistä viis, mutta mikäli perheen aikuiset eivät keskenään pysty samoja yhteiselon "sääntöjä" luomaan, niin silloin pari ei ole sopiva.
 
vieras lapsi
Lasten kasvatus on kyllä tunnevaltaista toimintaa. Kun omat tunteet ja "intohimot" ovat myös tapetilla, niin järkiperäisyys voi sääntöjenkin osalta kadota. Jokin sääntö tai tapa voi tulla omasta lapsuudesta niin tiukkana, ettei se järkevyyttä edes huomaa käsitellä.

Sitten on tuo kurin pitämisen vaikeus. Miten voi pitää kuria, jos kovemmat rangaistukset eivät ole edes laillisia nykypäivänä? Kun oma arkipäivän ohjaaminen pikku asioissakin menee ärähtelyksi ja kielloiksi, niin miten lasta sitten opastaa jossain todella tärkeässä seikassa kuten omin luvin ottamisessa (varastamisessa), valehtelussa?

Tällaiset moraaliset jutut (sääntökasvatus) pitäisi kyllä ottaa keskusteluun jo ennen kuin mitään tapahtuu. Eikös se olisi sitä varsinaista kasvattamista - siis neuvomista, miten yleensä eletään.
Tosin oli tutkittu sitäkin, että jos lapsille asetetaan hyvin ankarat säännöt esim. valehtelusta, niin lapset ahdistuvat ja keksivät kiertoteitä. En muista tätä tutkimusta tarkemmin, mutta idea oli jotain sellaista, että hyvin ankarat säännöt nimenomaan kierretään ja alkaa salailu. Pelko ei lisää avoimmuutta.

Aloittajallekin voi toki sanoa, että ei hän ole helpossa tilanteessa. Joskus ei toimi mikään, joten pitäisi osata olla suurpiiteinen ja ns. joustava. Miten perustelisi vaikkapa likaisten sukkien viemistä pesukoriin, jos lapsi tai murkku tykkää olla omissa hajuissaan, kuten lienee aika tavallista jossakin ikävaiheessa. Ei siinä auta, vaikka kertoisi, miten kivalta puhdas tuoksuu ja tuntuu. Kyllä vanhemman on ne likaiset vaatteet noukittava pesuun tai roskikseen ja kehoitettava lasta pesulle jollain ehdolla.

Kieltämättä lasten ja nuorten kanssa eteen tulee monia vaikeita tilanteita ratkaistavaksi yhdessä tai yksin, mitä lapseton aikuinen ei osaa edes aavista, kun katselee muiden lapsia ja tilantaita ulkoa päin.
 
harvakarva
Mies haluaa ottaa lapsen mukaan yhteiselle lomaviikolle.
Ei lapsi sinne ollut hinkumassa, ei edes tiennyt reissusta ennenkuin hänen isänsä häntä mukaan Lapin reissulle pyysi.

Kuitenkin ap purkaa ärtymyksensä ja vitutuksensa lapseen.

Joten palataan alkujuurille.
Hyvä ap, miksi vihasi ja kiukkusi kohdistuu miehesi lapseen, eikä mieheesi???

Valitettavasti tähän ei riitä perusteluksi se, että kun se saamarin kersa on niin huonosti kasvatettu.
Jos sitä tarjoat..kasvattajinahan ovat miehesi eksä, miehesi ja sinä....

Onko siis niin ettei 3 aikuista (+ sun äitisi joka on niiiiin etevä) kykene saamaan tuon ikäistä lasta kuriin!

Itselläni on ollut kaikenlaisia lapsia, myös niitä huostaanotettuja. Jokainen on saatu yhteiskuntakelpoiseksi hoidettua pelkällä rakkaudella ja välittämisellä. Ja johdonmukaisella kasvatuksella ja sillä että on asioita joita saa tehdä ja on asioita joita ei saa tehdä. Eli kodissa on säännöt ja rajat joita sekä aikuiset, huom! myös aikuiset ja lapset noudattavat.
 
eräsperäs.
Tykkään kovasti näistä yhden uusio"äidin" kirjoituksista. Olen hyvin paljon samaa mieltä. Fiksua tekstiä.

Otin myös niistä myös vähän onkeeni ja myönnän että tuli itsekin ehkä kirjoiteltua tänne vähän vaihde silmässä.
 
no
Minä taas pidän kovasti "vieraan lapsen" ajatuksista. Wiltsu sanoi kauniisti myös; hän "kasvattaa" elämällä lasten kanssa. Siihen pitäisikin pyrkiä. Mutta nyky-yhteiskunnassa lasten kanssa eläminen on lähinnä nukkumista; muut ajat menevät pahasti erilleen. Se lyhyt kosketuspinta päivästä, joka ollaan väsyneen aikuisen seurassa, on kasvatusaikaa. Varmaan jokainen tajuaa, että otteen ottaminen lapsesta, vaatii sääntöjä ja tapoja. Sitä en sitten vain tiedä, voiko sitä kasvatukseski enää sanoa. Lapsi, nuori, ansaitsee elämänsä perheessä noudattamalla sääntöjä, säännöt varmaan koskevat sukkien paikkaa ja huoneen yleistä ilmettä, sekä sääntöjen noudattamista.
Ennen oli toisin, "säännöt" olivat yhdessä tekemistä ja vastuun ottamista olennaisista asioista.
 
yksi uusio"äiti"
Juu, minäkin olen hyvin hyvin pitkälti samoilla linjoilla nimimerkin "vieras lapsi" kanssa. Oikein fiksua tekstiä minun silmissäni. Ja vaikka taas ollaan metsässä aloituksesta, niin jatkan, koska tämä on mielenkiintoista. :)

Ehdottomuus ei ole minustakaan ikinä hyvä asenne missään asiassa. Mutta minusta joissain asioissa se on välttämätöntä. Se, miten sitä ehdotonta sääntöä sitten valvotaan, on ihan toinen juttu. Ei minusta ehdottoman säännön valvominen vaadi lapsen pelottelua tai ahdistamista. Keskustelu jo 5-6 -vuotiaan kanssa aika usein tepsii. Varsinkin kun meillä se oikeastaan ainoa ehdoton sääntö on, että muita ei lyödä. Mikäli lasta on itseään joskus tarhassa tai pihalla muksittu tai tönitty (valitettavan yleistä), niin sen kautta asiaa on aika helppo puida. "Muistatko miltä sinusta tuntui?". Samalla tietysti puidaan sekin, miksi lyötiin. Mistä lyöjälle tuli paha mieli, että teki mieli huitaista.

Minusta ehdottomuus tarkoittaa sitä, että asiaan puututaan kerta toisensa jälkeen, kunnes lapsi ymmärtää miksi se sääntö on olemassa. Se ei siis tarkoita sitä, että mukulalle huudetaan naama punaisena ja pistetään viikoksi arestiin.

Toivon vain, että "vieras lapsi" ei tuossa lopun kommentissaan viitannut ulkopuolisilla lapsettomilla niihin lapsettomiin äiti- ja isäpuoliin. Me kun emme ole millään tavalla ulkopuolisia lasten elämään. Itselläni on oikein hyvä suhde puolisoni lapsiin ja tunnen heidät kyllä erittäin hyvin. Paremmin varmaan kuin puolisoni, sillä molemmat lapset olivat suhteemme alkuvaiheessa vielä siinä iässä, että he olivat ihanan avoimia ja suorapuheisia kaikista asioista. Samoin itselläni on hyvin läheinen suhde omaan isäpuoleeni. Tietysti on myös niitä äiti- ja isäpuolia, joita ei kiinnosta ja jotka haluavat pysyä etäällä lapsen elämästä ja hoidosta. Mutta he tuskin ovat täällä kirjoittelemassa ja murehtimassa lasten kasvatukseen liittyviä asioita.

Lisäksi huomauttaisin, että minusta ulkopuolinen (siis ihan oikeastikin ulkopuolinen) saattaa joskus saada oikein hyvänkin idean esimerkiksi juuri teinien kanssa taiteiluun. Kyllä meistä aika moni muistaa oman lapsuuden ja miten omien vanhempien ja muiden aikuisten käytös vaikutti meihin. Lisäksi ihan se kullan kallis maalaisjärki auttaa usein. Voihan myös olla, että näiden uraauurtavien tutkimusten tekijät ovat lapsettomia, jotka kuitenkin ovat tutkineet ja oppineet aiheesta ja lapsen psyykkeestä muita teitä. Eihän psykologikaan ole kaikki muut ihmiset, ja silti pystyy auttamaan aika monia... Sekin on aika mustavalkoista ajattelua, että vain lapsen saanut tai 24/7 lapsen kanssa elävä voisi tietää jotain. En tietekään väitä, etteikö omakohtainen kokemus olisi se paras. Mutta siis etteikö kukaan muu voisi mitään mistään tietää? Olen myös kovasti kysellyt monilta läheisiltäni, miten heidän kasvatusajatuksensa ovat muuttuneet lapsen saannin myötä. Aika moni on todennut, että peruslinjat ovat ihan samat kuin ennenkin. Mutta toki oman lapsen saanti tuo tietynlaista pehmeyttä joihinkin asenteisiin. Sen varmasti koen itsekin sitten jos/kun yhteinen lapsi meille siunantuu. (Vaikka rakkaita mussukoita nuo puolisonki lapset ovat. Mutta hei, tässä ei ole sitä hormoonihurmosta. :D)

Sitten vielä yksi juttu. Tästä toki ovat varmasti monet eri mieltä, mutta minusta ei ole väärin joskus suuttua lapselle. Suuttumus on yksi tunne, joka meillä kaikilla joskus tulee jossain tilanteessa esiin. Se on normaali tunne, jota ei pidä pelätä, kuten ei pidä pelätä pelkäämistä, iloa, surua jne. Jopa neuvolantäti kerran sanoi, että vaikka kuinka hölmöltä tuntuisi suuttua pikkuvauvalle, niin se ei ole väärin. Lapsi oppii pienestä pitäen tunnistamaan erilaisia tunteita ja ilmaisemaan niitä sitä kautta myös itse. Tietenkin se oma suuttumuksen taso pitää osata rajata. On soveliasta käytöstä ja epäsoveliasta käytöstä. Mutta syyllisyyden tunteminen suuttumuksesta on turhaa. Jos joku on luonteeltaan sellainen, ettei koskaan suutu, niin hyvä hälle. Mutta kuten todettua, meitä on joka junaan. Jos on luonteeltaan temperamenttisempi ja joskus hermostuu tai suuttuu, niin siinä ei ole mitään väärää, kunhan pitää oman käytöksensä asiallisissa rajoissa.

Vaikka täällä siis kuinka toitotettaisiin, että vain ja ainoastaan tyynen rauhallinen käytös lasten seurassa on sallittua, niin minä ja mieheni emme aio tuntea itseämme huonoiksi ihmisiksi vaikka joskus ärähdelläänkin. :) Sori. Tyytykäämme olemaan tästä asiasta eri mieltä.

Haluaisin kuitenkin huomauttaa eräästä asiasta, josta minulla on kahden suunnan kokemusta. Olen tosiaan itse lapsena elänyt avioeron läpi ja nyt olen äitipuoli. Molemmissa tilanteissa olen törmännyt siihen, että lapsi eron jälkeen pelkää vanhempiensa uusien suhteiden riitoja. Tätä myöten olen itse tullut siihen tulokseen, että kaikkia riitoja ei ehkä kannata käydä suljettujen ovien takana. Jos riita pysyy asiallisena suukopuna, se voi olla ihan hyväkin käydä lasten edessä. Tällöin lapset oppivat, että myös aikuiset riitelevät joskus, eikä se ole vaaraksi perheelle tai parisuhteelle. Riita riidellään, sitten sovitaan ja lopuksi halataan ja sitten on taas hyvä mieli kaikilla. Näinhän kait suurin osa lapsilleen myös lasten keskinäisiä riitatilanteita opettaa? Varsinkin eron jälkeen moni vanhempi haluaa suojella lasta riidoilta varsin ymmärrettävästikin. Mutta sillä voi tosiaan tehdä ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja nyt siis en tarkoita vanhempien välisiä eronselvitysriitoja, vaan sitä kun uuden kumppanin kanssa kinataan vaikka jostain arkisesta asiasta. Suuremmat tunteenpurkaukset, solvaukset ja muutoinkin "epäterveet" riidat on toki syytä setviä lasten silmien ja korvien ulottumattomissa...

Tällainen kirjoitelma tänään. Aurinkoista päivän jatkoa. :p
 
Suuttunut
Alkuperäinen kirjoittaja Äitiliini;11229480:
AP:n tavoitteet parisuhteessa ovat sen verran itsekkäitä, että kehoittaisin häntä lopettamaan suhteen , joka tuottaa lapsen takia ainoastan ja vain tuskaa.

Sinkkumrkkinat sopivat paremmin itsekkäille ihmisille.
Lapsi tulee olemaan aina miehen elämässä, niin kuin pitääkin. Hän käy läpi omia kasvukipujaan, eikä todellakaan ansaitse ap:n kaltaista, omaan napansa tuijottaavaa äitipuolta.

Lapsi on ja tulee aina olemaan isälleen se kaikista tärkein, ja niin pitää ollakin.

AP:n on parempi hankkia itselleen sinkkumies, ja jatkaa omanlaistan elämää, ilman lasten tuomaa rasitusta.

Ja isä ei ole olenkaan itsekäs kun ei huomioi puolisoaan eikä kasvata lastaan?

Juuri tuolla asenteella syntyy näitä pikku Hitlereitä, jotka pienenkin vitutuksen sattuessa vetävät turpaan tai ampuvat muutaman sivullisen.

Millainen äiti antaa lapsensa käyttäytyä miten tahansa, millainen äiti ei aseta rajoja?
Pitäsikö ap: vain sietää loputtomasti lapsen huonoa käytöstä?

Jos lapsi on häriintynyt, vanhempien velvollisuus on hakea apua eikä katsella sivusta kun oma kullanuppu senkun keekoilee ja häiriköi.

Ap: n olisi paras keskustella asiasta avoimesti miehensä kanssa. Ihme mies, jos hän ei halua ottaa mitään vastuuta lapsensa käytöksestä.
 
no
Tänään oli hauska uutisointi, miten joissakin päiväkodeissa luovutaan ruokailusäännöistä, joiden mukaan lautanen pitää syödä tyhjäksi ja sormin ei saa syödä. Suuntaus on oikea. Ruokailu on juuri yksi lasten kuritusmuoto, jolla ruokailutapahtumasta tehdään lähes armeijahenkinen tilaisuus.
 
vieras lapsi
Tänään oli hauska uutisointi, miten joissakin päiväkodeissa luovutaan ruokailusäännöistä, joiden mukaan lautanen pitää syödä tyhjäksi ja sormin ei saa syödä. Suuntaus on oikea. Ruokailu on juuri yksi lasten kuritusmuoto, jolla ruokailutapahtumasta tehdään lähes armeijahenkinen tilaisuus.
Pöytätavat kuten ruokakin ovat kulttuurisidonnaisia. Joissakin kulttuureissa ruokailutavat ovat sallivampia. Syödään sormin ja murustellaan, puhutaan paljon. Veitseä ja haarukkaa ei ilmeisesti yleisesti käytettä Euroopan ulkopuolella edes Jenkeissä.

Jos halutaan lapselle hyvät suomalaiset pöytätavat, niin voi koostaa, että MEILLÄ hyviin tapoihin ja toisen huomioon ottamiseen ruokaillessa kuuluu taitava veitsen ja haarukan käyttö, mikä tietenkin vaatii jo tiettyä neurolofysiologista kehitystä. Sotilaspäällystö, upseerit on myös ainakin aiemmin opetettu hienoille päytätavoille. Veitsellä ei osoitella toisia :). Tapakulttuuriillakin voi briljeerata.

Toisaalta ei ole haittaa, jos lapsi oppii käyttämään oikeaa ja vasenta kättään ja erottamaan eri puolensa. Samaa taitoahan tarvitaa liikunnassa konttauksesta, hiihdosta, uinnista ja muista taitolajeista puhumattakaan. Eikä hyvä hienomotoriikka ole pahitteeksi netissäkään. Joten eivät kaikki tavat ja säännöt ole mitenkään pahitteeksi, kunhan muistaa, että pakko ja pelko eivät ole hyviä kavereita kellekään.
 
Viimeksi muokattu:
Hyvää tekstiä
Pöytätavat kuten ruokakin ovat kulttuurisidonnaisia. Joissakin kulttuureissa ruokailutavat ovat sallivampia. Syödään sormin ja murustellaan, puhutaan paljon. Veitseä ja haarukkaa ei ilmeisesti yleisesti käytettä Euroopan ulkopuolella edes Jenkeissä.

Jos halutaan lapselle hyvät suomalaiset pöytätavat, niin voi koostaa, että MEILLÄ hyviin tapoihin ja toisen huomioon ottamiseen ruokaillessa kuuluu taitava veitsen ja haarukan käyttö, mikä tietenkin vaatii jo tiettyä neurolofysiologista kehitystä. Sotilaspäällystö, upseerit on myös ainakin aiemmin opetettu hienoille päytätavoille. Veitsellä ei osoitella toisia :). Tapakulttuuriillakin voi briljeerata.

Toisaalta ei ole haittaa, jos lapsi oppii käyttämään oikeaa ja vasenta kättään ja erottamaan eri puolensa. Samaa taitoahan tarvitaa liikunnassa konttauksesta, hiihdosta, uinnista ja muista taitolajeista puhumattakaan. Eikä hyvä hienomotoriikka ole pahitteeksi netissäkään. Joten eivät kaikki tavat ja säännöt ole mitenkään pahitteeksi, kunhan muistaa, että pakko ja pelko eivät ole hyviä kavereita kellekään.
Yhdyn tähän mielipiteeseen "kybällä"!
Ja vaikka "NO" ilmeisesti puolustelee ruoan jättämistä lautaselle niin siitäkin asiasta olen sitä mieltä, että mitä järkeä on opettaa lapsi lappomaan turhan paljon ruokaa lautaselle - jos/kun siitä osa menee sitten roskiin ??? Rahan- sekä luonnontuhlausta minun mielestäni.

Meilläkin lapset ruuttaavat helposti ketsuppia lautasen reunalle desin verran, ja sitten kuitenkin syövät siitä yhden ruokalusikallisen - mitä järkeä olisi maksaa kalliista ketsupista ja sitten kaapia se roskiin tai vielä pahemmassa tapauksessa viemäriin putkia tukkimaan ??!

Siksi on säännöt (ainakin meillä) , joita toistetaan joka kerran myöskin ruokapöydässä kunnes oppi menee perille !
 
Viimeksi muokattu:
Wiltsu
Alkuperäinen kirjoittaja Hyvää tekstiä;11233804:
Yhdyn tähän mielipiteeseen "kybällä"!
Ja vaikka "NO" ilmeisesti puolustelee ruoan jättämistä lautaselle niin siitäkin asiasta olen sitä mieltä, että mitä järkeä on opettaa lapsi lappomaan turhan paljon ruokaa lautaselle - jos/kun siitä osa menee sitten roskiin ??? Rahan- sekä luonnontuhlausta minun mielestäni.

Meilläkin lapset ruuttaavat helposti ketsuppia lautasen reunalle desin verran, ja sitten kuitenkin syövät siitä yhden ruokalusikallisen - mitä järkeä olisi maksaa kalliista ketsupista ja sitten kaapia se roskiin tai vielä pahemmassa tapauksessa viemäriin putkia tukkimaan ??!

Siksi on säännöt (ainakin meillä) , joita toistetaan joka kerran myöskin ruokapöydässä kunnes oppi menee perille !
Minustakin on tärkeää osata tavat. Sitten saa mielin määrin lipsua ja tehdä, miten hyvältä tuntuu. Minusta on erittäin tärkeää olla myös sivistynyt. Osata myös kirjoittaa oikein. Se helpottaa lukemista. Ja lukeminen on äärettömän tärkeää; siten oppii kirjoittamaankin.

Meidän perheessä ei juurikaan ole sääntöjä, ainoa sääntö oikeastaan on, ettei toiseen ihmiseen kosketa koskaan ilman lupaa. Yritetään vaan elää toistemme rinnalla ja oppia koko ajan. Jokainen. Niin lapsi kuin aikuinenkin.

Joku voi mennä pahastikin pieleen näillä "säännöillä", mutta tasapainoisia ja onnellisia lapsia meillä on yhteensä viis. Kaikilla aikuisilla toinen tutkinto menossa ja armeijat kaikilla käyty ja kahdella nuorella kymppejä todistuksissakin enemmän kuin muita numeroita yhteensä. Joudun toppuuttelemaan heitä koulunkäynnissäkin... Ja opettajien typeristä tempauksista meillä nauretaan jokaisella ilta-aterialla.
 
Wiltsu
Minustakin on tärkeää osata tavat. Sitten saa mielin määrin lipsua ja tehdä, miten hyvältä tuntuu. Minusta on erittäin tärkeää olla myös sivistynyt. Osata myös kirjoittaa oikein. Se helpottaa lukemista. Ja lukeminen on äärettömän tärkeää; siten oppii kirjoittamaankin.

Meidän perheessä ei juurikaan ole sääntöjä, ainoa sääntö oikeastaan on, ettei toiseen ihmiseen kosketa koskaan ilman lupaa. Yritetään vaan elää toistemme rinnalla ja oppia koko ajan. Jokainen. Niin lapsi kuin aikuinenkin.

Joku voi mennä pahastikin pieleen näillä "säännöillä", mutta tasapainoisia ja onnellisia lapsia meillä on yhteensä viis. Kaikilla aikuisilla toinen tutkinto menossa ja armeijat kaikilla käyty ja kahdella nuorella kymppejä todistuksissakin enemmän kuin muita numeroita yhteensä. Joudun toppuuttelemaan heitä koulunkäynnissäkin... Ja opettajien typeristä tempauksista meillä nauretaan jokaisella ilta-aterialla.
Mietin tuota ruokajuttua. En ole koskaan sanonut lapsilleni, että ruoka pitää lautaselta syödä. Se olisi kohtuutonta ja olen ajatellut, että sillä konstilla lapsista tulee helposti lihaviakin. (En kyllä ole luonut muitakaan sääntöjä, kuten aiemmin jo totesin.) Mutta en muista, koska kukaan olisi jättänyt lautaselleen paljonkaan mitään (no joo, sitä ketsuppia kyllä, mutta senkin ovat oppineet huomaamattani jopa hylkäämään). Olen tainnut sanoa muutaman kerran, etten käsitä, miksi hyvän makuinen ruoka pilataan lisäaineilla. Mutta se on kaikki siitä aiheesta. Ovat sitten ajatelleet ehkä, että maistetaan ilman ketsuppia, ehkä äiti onkin oikeassa....

En kyllä ihan taida tajuta, mitä hyvää niillä säännöillä saadaan aikaiseksi.... Taidan olla aika idiootti.
 
Viimeksi muokattu:
elävästä elämästä
Esimerkki elävästä elämästä. Minut (olen nainen) ja isoveljeni on kasvatettu aika tiukoillakin säännöillä, on opittu pienestä pitäen auttamaan siivouksessa, ruuanlaitossa, lumenluonnissa sun muissa kotitöissä. Molemmat olemme käyneet sittemmin yliopiston ja perustaneet perheen (itselläni ei vielä lapsia, veljelläni on kaksi). Hyvä itsetunto molemmilla, pärjäämme omillamme, tulemme toimeen isossa maailmassa.

Meillä on pikkuveli, iltatähti, joka sitten hemmoteltiin pilalle. Koskaan ei tarvinnut siivota, korjata jälkiään, syödä mitä ruokaa nyt äiti laittoikaan. Ei, veljelle laitettiin oma ruoka "kun ei se tykkää makkarakeitosta tms". Arvaattekos miten pikkuveljelle kävi? Opiskelut jäi kesken (kahdessa eri paikassa yritti), töitä ei ole löytynyt, ja kotoa ei koskaan päässyt irrottautumaan eli asuu vieläkin vanhempieni kanssa - ikää tulee tänä vuonna 30 täyteen. Ei osaa siivota vieläkään, tai laittaa ruokaa, poikaystäväksi ei ole kukaan huolinut.

Ei pikkuveljeni tyhmä ole, mutta vain täysin hemmoteltu ja sitä kautta sosiaalisesti kyvytön ja yhteiskuntaan sopimaton. Antaa heti periksi kun joku ei ole kivaa, kun on kasvatettu niin että saa kaikki oman mielensä mukaan. Oikeassa elämässähän tämä ei toimi, aamuluennoillekin pitää jaksaa herätä vaikkei se kivaa olekaan, ja töihin lähteä joka päivä vaikkei aina huvittaisikaan. Ja parisuhteessa osata huomioida se toinenkin eikä tehdä vain oman mielen mukaan.

Kummallakohan kasvatustavalla siis tehdään enemmän hallaa lapselle? Itse en koe olevani liian tiukasti kasvatettu, olen onnellinen että vanhempani kasvattivat minut tällä tavalla eivätkä samoin kuin pikkuveljeni. Jos omia lapsia joskus tulee, asetan ehdottomasti rajoja, opetan siivoamaan ja ottamaan muut huomioon, enkä hemmottele piloille. Vanhempien on tarkoitus olla vanhempia ja kasvattajia lapselle, ei palvelijoita tai kavereita.
 
kasvatettu esikoinen
Alkuperäinen kirjoittaja elävästä elämästä;11234560:
Esimerkki elävästä elämästä. Minut (olen nainen) ja isoveljeni on kasvatettu aika tiukoillakin säännöillä, on opittu pienestä pitäen auttamaan siivouksessa, ruuanlaitossa, lumenluonnissa sun muissa kotitöissä. Molemmat olemme käyneet sittemmin yliopiston ja perustaneet perheen (itselläni ei vielä lapsia, veljelläni on kaksi). Hyvä itsetunto molemmilla, pärjäämme omillamme, tulemme toimeen isossa maailmassa.

Meillä on pikkuveli, iltatähti, joka sitten hemmoteltiin pilalle. Koskaan ei tarvinnut siivota, korjata jälkiään, syödä mitä ruokaa nyt äiti laittoikaan. Ei, veljelle laitettiin oma ruoka "kun ei se tykkää makkarakeitosta tms". Arvaattekos miten pikkuveljelle kävi? Opiskelut jäi kesken (kahdessa eri paikassa yritti), töitä ei ole löytynyt, ja kotoa ei koskaan päässyt irrottautumaan eli asuu vieläkin vanhempieni kanssa - ikää tulee tänä vuonna 30 täyteen. Ei osaa siivota vieläkään, tai laittaa ruokaa, poikaystäväksi ei ole kukaan huolinut.

Ei pikkuveljeni tyhmä ole, mutta vain täysin hemmoteltu ja sitä kautta sosiaalisesti kyvytön ja yhteiskuntaan sopimaton. Antaa heti periksi kun joku ei ole kivaa, kun on kasvatettu niin että saa kaikki oman mielensä mukaan. Oikeassa elämässähän tämä ei toimi, aamuluennoillekin pitää jaksaa herätä vaikkei se kivaa olekaan, ja töihin lähteä joka päivä vaikkei aina huvittaisikaan. Ja parisuhteessa osata huomioida se toinenkin eikä tehdä vain oman mielen mukaan.

Kummallakohan kasvatustavalla siis tehdään enemmän hallaa lapselle? Itse en koe olevani liian tiukasti kasvatettu, olen onnellinen että vanhempani kasvattivat minut tällä tavalla eivätkä samoin kuin pikkuveljeni. Jos omia lapsia joskus tulee, asetan ehdottomasti rajoja, opetan siivoamaan ja ottamaan muut huomioon, enkä hemmottele piloille. Vanhempien on tarkoitus olla vanhempia ja kasvattajia lapselle, ei palvelijoita tai kavereita.

Meidän sisarusparvessa ihan sama juttu. Nuorin tosin jo sairaseläkkeellä mielenterveyssyistä, eläkepaperit kirjoitettiin hieman 30-v päivien jälkeen. Meillä kahdella isommalla on mennyt normaalisti elämä, meillä jotka on kasvatettu.
 

Yhteistyössä