Keskenmeno 6+4

[toivoimme niin]

Sain keskiviikkona 6.9 aamulla kuulla että raskaus on mennyt kesken. Olimme edellisellä viikolla käyneet ultrassa jossa lääkäri totesi kaiken olevan normaalisti ja näimme sydämen sykkeenkin! Ehdin jo rohkaista miestänikin ajatuksella että meillä kaikki menee varmasti hyvin. Raskausoireita oli hyvin vähän alusta alkaen: hiukan etovaa oloa aamuisin ja väsymystä. Kuitenkin muutama päivä ultran jälkeen etova olo hävisi, jolloin aloin jo epäillä että jokin on muuttunut. Sitten tiistain alkoi ruskea tiputteluvuoto joka alkoi yltyä kuukautiskipujen ohella. Pientä ruskeaa tuhrua oli tullut aiemminkin, joten yritin ajatella että kaikki voi kuitenkin olla hyvin. Selkää alkoi särkeä ja vatsassa oli kramppeja. Illalla vuoto yltyi ja keskiviikkoaamuna lääkäri totesi pahimman pelkoni. Ei enää sydänääniä. Mieheni oli lähtenyt ennen keskenmenon toteamista ulkoimaille työmatkalle ja jouduin soittamaan surupuhelun hänelle. Sain torstaille ajan osastolle, jossa lääkkeellisesti käynnistettäisiin tyhjennys. Minulla alkoi jo itsellään keskiviikkona tyhjennys ja illalla ulos tuli pieni pussi, jossa pikkuisemme oli. Olin järkyttynyt ja ihmeissäni. Sain kuitenkin nähdä hänet josta olen kiitollinen. Torstaina vielä varmisteltiin lääkkeen avulla että loputkin tulisi ulos. Tänään mieheni palaa kotiin ja voimme aloittaa yhdessä surutyön. En voinut kuvitellakaan kuinka raskasta keskenmeno voi olla. Olin niin onnellinen raskaudesta ja nyt kun kohtaan tilanteita joissa olin "onnellisesti raskaana" ennen, nyt keskenmenon jälkeen murrun totaalisesti. Jopa ruokakaupassa käynti oli hyvin raskasta. Edellinen käynti oli ollut vielä iloinen "mitähän mä saan/voin syödä"-reissu.
Epätoivoisia itkupuuskia tulee jatkuvasti. Olimme niin uskoneet että tämä meidän ensimmäinen onnistuisi! Toivoimme niin...

 

[tiitu]

Hei.

Voimia teille molemmille surutyöhön.
Itselleni tapahtui tuo elämänkokoinen menetys viisi viikkoa sitten olin silloin keskiviikko aamuna vielä yksi maailman onnellisimmista ihmisistä. Olin matkalla ultraan, missä ei sitten sydänääniä löytynytkään(sikiö vastasi viikoja 9+4) ja sieltä minut laitettiin eteenpäin missä kaavinta suoritettiin seuraavanapäivänä.

Jotenkin kuvauksesi onnellisuudesta ja sen menettämisestä kolahti minuun, vertailen asioita aivan samalla lailla.
Ottakaa aikaa toisillenne ja puhukaa asiasta niin paljon kun suinkin itsestä tuntuu ja jos tuntuu ettei jaksa puhua niin ei tarvitse.

Itselläni nämä syysillat ovat olle todella rankkoja. Avokki on töiden takia pois joka toinen yö, illat jolloin olen yksin on kaikkein vaikeimpia. Suuri kaiho valtaa mielen aina aika-ajoin ja usein vieläkin itekettää. Usein havahdun ajattelemaan olisiko minulla jo suuri maha, huomaisiko muut... Kuitenkin toivon kovasti, että kuukautiset alkaisivat pian, jotta saisi alkaa yrittämään uutta vauvaa, vaikka ajatus uudesta raskaudesta pelottaa kovasti. `Kuitenkaan mitään ei saa jos ei uskalla yrittää.

Hieman sekavaa sepustusta. Kirjallinen ulosanti ei ole minun vahvimpia puolia. Mutta haluan vaan toivottaa paljon voimia ja haluksia keskenmenonkokeneille.

 

[toivoimme niin]

Kiitos tuesta!


Ja teille myös paljon voimia!!
Toivotaan että tärppää mahdollisimman pian!

Toivo uudesta raskaudesta tuo hiukan valoa tunnelin päähän..

Yksinäiset hetket ovat rankimpia. Onneksi on näitä keskustelupalstoja.

Kuinka oma töihinpaluusi sujui?
Olin jo tänään tomerana menossa(sairaslomasta huolimatta) töihin jotta saisin muuta ajateltavaa mutta bussipysäkillä iski kauhea itkukohtaus ja piti juosta takaisin kotiin. Hiukan pelottaa kohdata työpaikka, kun olin ollut niin energinen ja iloinen viime aikoina. Kukaan ei töissä tiennyt raskaudestani ja tuntui niin mahtavalta myhäillä salaperäisesti ja ajatella että kohta näette masuni...

Ihmeellistä kuinka niin lyhyessä ajassa ehtii muuttaa näkemystä kaikesta. Olin jo niin ajatellut että meitä on kolme.

Uskon kuitenkin että vielä onnistuu.

 

[tiitu]

Kirjoittelin sinulle jo pitkät tarinat, mutta teksti ei koskaan päätynyt tänne asti..Noo yritämpä uudestaan.

Meillä töissä ei raskaudestani tiennyt kuin läheisin työkaveri. Hänen vaimon ja meidän lasketuilla ajoilla ei ollut eroa kuin viisi päivää.. Muutaman kerran vitsailtiinkin, että sairaalassa nähdään..

Elikkäs pomolla ei ollut mitään tietoa raskaudestani. Itkua tuhraten soitin hänelle sitten sairaalasta. Olen miesvaltaisella alalla ja sairasloman jälkeen töihin meno arvelutti kovasti, koska en oikein tiennyt kuinka minuun suhtaudutaanja ja jaksanko yleensäkkään keskittyä.. Ensimmäisen viikon kesti, ettei kukaan oikein osannut/uskaltanut tulla mulle puhelemaan(vaikkei kaikki edes tiennyt mitä on tapahtunut), mutta pikkuhiljaa helpotti.
Ensimmäinen päivä oli vaikea ja ajattelinkin, että jos en jaksa lähden kotiin..
Kuitenkin töissä oli hyvä olla, koska tosiaankin jouduin ajattelemaan aivan muita asioita edes 8 tuntia päivässä. Nyt töissä olo on jo normalisoitunut.
Kannattaa koittaa mennä töihin kun itsestä yhtään tuntuu siltä, mutta ei siellä väkisin kannata olla jos olo tuntuu pahalta.

Kyllä me vielä onnitutaan. Nythän ollaan vaan vahvempia, vaikkei tätä kasvun paikkaa olisikaan halunnut kokea.

 

[77mm]

Osanottoni teidän keskenmenoihinne. Minulla piti hoitovapaan jälkeen (poika nyt 1 v 2 kk) jatkua työt samana päivänä kun todettiin keskeytynyt keskenmeno ja suoritettiin lääkkeellinen tyhjennys. Rv piti siis olla 11+1 ja sikiö todettiin ultrassa vastaavan kokoa rv 8 ja sydän ei lyönyt. En ollut töihin kertonut raskaudesta kun olin odottanut tätä ultraa ja aikonut sitten kertoa kun aloitan työt. Piti sitten soittaa töihin ja kertoa tilanne. Kerroin sitten töihin mentyäni koko lähimmälle työporukalle. Uskomattoman myötätuntoisia ovat työkaverit olleet ja tällä viikolla (km siis viime perjantaina) päivittäin kyselleet jaksamistani. Fyysisesti olo alkaa olla ok, jälkivuotokin loppui jo (ehdin tosin vuotaa kaksi päivää ennen sitä ultraa). Mieli vaan on melkoisen maassa. Siskollani on laskettuun aikaan 1,5 kk ja tuntuu jotenkin tosi raskaalta katsella hänen mahaansa ja kuunnella raskausjuttuja ja synnytyssuunnitelmia, vaikka olenkin todella onnellinen hänen puolestaan ja innolla odotan tulevani tädiksi.

 

[Jos yhtään lohduttaa]

Minäkin sain keskenmenon juuri samana päivänä. 6.9.
Olin todella onnellinen raskaudesta ja menin koulussa normaalisti vessaan ilman mitään tuntemuksia kun huomasin että housut olivat veriset. Sinne vessaan myös jäin ja sillä hetkellä elämä taas sortui..
Muutoinkin aivan samanlaisia tuntemuksia kuin sulla.
Ei kai tässä auta kun ryhdistäytyä ja uskaltaa taas yrittää...
Viikkoja oli viikko vähemmän kun sinulla, niin ajattelin sitten että parempi kun se tapahtui nyt eikä esim.kuukauden päästä.
voimia sinullekin!

 

[enkelivauvan äiti]

\

Osanottoni teidän keskenmenoihinne. Minulla piti hoitovapaan jälkeen (poika nyt 1 v 2 kk) jatkua työt samana päivänä kun todettiin keskeytynyt keskenmeno ja suoritettiin lääkkeellinen tyhjennys. Rv piti siis olla 11+1 ja sikiö todettiin ultrassa vastaavan kokoa rv 8 ja sydän ei lyönyt. En ollut töihin kertonut raskaudesta kun olin odottanut tätä ultraa ja aikonut sitten kertoa kun aloitan työt. Piti sitten soittaa töihin ja kertoa tilanne. Kerroin sitten töihin mentyäni koko lähimmälle työporukalle. Uskomattoman myötätuntoisia ovat työkaverit olleet ja tällä viikolla (km siis viime perjantaina) päivittäin kyselleet jaksamistani. Fyysisesti olo alkaa olla ok, jälkivuotokin loppui jo (ehdin tosin vuotaa kaksi päivää ennen sitä ultraa). Mieli vaan on melkoisen maassa. Siskollani on laskettuun aikaan 1,5 kk ja tuntuu jotenkin tosi raskaalta katsella hänen mahaansa ja kuunnella raskausjuttuja ja synnytyssuunnitelmia, vaikka olenkin todella onnellinen hänen puolestaan ja innolla odotan tulevani tädiksi.

Hei!

Mullakin hiukan samanlainen tilanne. Oli keskeytynyt keskenmeno. rv piti olla 14+5 mutta sikiö oli kasvanut viikolle 13+ asti ja lääkäri totesi tämän ultrassa. Sitä ennen samana päivnä ei ollut sydänääniä kuulunut neuvolassa, vaikka kahdesti kuunneltiin. Maailma romahti. Nyt tuosta on kulunut melkein kuukausi. Uskon ja toivon, että Luoja vielä soisi meille pikkuisen ja meidän 2,5-vuotiaalle pojalle pikku sisaren.
Minunkin siskollani on laskettu aika melko pian; n.2kk päästä. Tuntemukseni kuten sinulla; olen hänen puolestaan todella onnellinen, mutta raskausjutut ja mahan näkeminen ei nyt tuntuisi kovin mukavalta.
Töissä olin jo kertonut odottavani. Työkaverini ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja surullisia puolestani. Voimia sinulle ja kaikille saman kokeneille. Meitä tuntuu todellakin olevan paljon! :hug: