Keskenmenon jälkeen haaveilevat

  • Viestiketjun aloittaja Mimis
  • Ensimmäinen viesti
Ottis
Mimis: Sitä tärppiä teille jo kovasti toivon. Nyt peukut ja varpaat ja kaikki mahdolliset paikat :) pystyyn!++++++++++++++++++++++++++++++!

Musta alkaa pikkuhiljaa tuntua, ett mä yritän raskautua tän koneen kanssa, sillä vaikka ovislimoja ei vielä olekaan havaittavissa, silti tuolla alakerrassa jotain sinne viittaavaa tuntuu ja mies teillä tietymättömillä. Tai mökillähän se varmaankin on yksikseen saunomassa. Tänään pitäis kovastikin päästä tekemään ensimmäinen simppatalletus, ett sais seuraavassa satsissa parempilaatuisia hippusia kyytiin. Vaan eipä tunnu siltä, että kun mies tulee kotiin, ett kaulaansa kapsahtaisin sanoen, ett:"Nyt pitäis jörniä ja ylihuomenna kanssa ja sit neljän ja viiden päivän päästäkin". Oletan oviksen tulevan kp11 niinkuin viime kierrossakin ja silloin ei todellakaan ehditty kyytiin, kun pupuiltiin kp8 ja kp10 :(.

Nytkin greippimehua tässä samalla lipittelen ja olen kiltisti sekotellut macajauhetta mehuun, ett olen sen saanut nieltyä. Tuntuu ett kaiken teen turhaan ja niin teenkin. Turha tässä on yksin lasta yrittää!! Kraah!!
 
Ellu
Hei kaikille. Luin tuolta teidän juttelua. Kuulostaa niin ihanalta kun jollain onnannu ja surullista kun käy huonosti.
Minä itse olin raskaana joka päättyi km rv11+6 tai ainakin luultiin. Ennen ekaa ultraa tuli verta pikkareihin ja siitä se sitten lähti. Oli kuollut jo joskus rv8. Kaavinnassa olin marraskuun lopulla. Sikiö lähetettiin tutkimuksiin , koska epäiltiin sikatautipiikin aiheuttaneen jotain...mutta kuitenkin joulukuun puolivälissä ilmoittivat että normaali km. Uskoa vai ei..!
No kuitenkin joulun jälkeen alko menkat. sitten tammikuu kovaa yritystä pedin puolella. Sit nyt ke tein testin, näytti negaa. Sit pe ois pitäny alkaa menkat ja tein testin näytti negaa. tänään vuotoa ollut enemmän ruskeahkoa...ja toiveet raskaudesta menetetty.
Onko muita jolla on tehty kaavinta ja kuinka pian olette raskautuneet sen jälkeen? musta tuntuu et mä oon aivan yksin tän asian kanssa. mietityttää vaan koko ajan...tuntuu ettei jaksaisi enää edes koittaa raskautua..ja unohtaa vaan koko touhu.
Sit kun lukee tuolta jollain et onki ollu menkat ja silti raskaana niin toiveet nousi korkeuksiin...mut!!! Siksi toiveet korkealla kun menkat niin erilaiset kuin normisti ja sit sitä valkov ollu jo kaksiviikkoa sellaista tahmaista ja limaista!!
mitä teen...tulen hulluksi kohta...aarghh =*/
 
Lakallis
Huomasin ihan yllättäen suureksi onnekseni olevani raskaana. Elämäni onnellisin syyskuun ilta ja kaksi punaista viivaa.. Raskauteni oli ihme. Mieheni oli hyppiä kattoon ja sanoi, ettei millään muulla enää ole väliä. Suurella innolla kerroin asiasta raskaana oleville ystävillenikin ja olin onnellinen, että minäkin saan elämältä jotain ikään kuin ilmaiseksi. Toki pelkäsin kaiken aikaa, etteihän MINULLA voi olla näin hyvä tuuri.
Kolmen viikon kuluttua kuulimme, että mieheni äidillä ei ole elinaikaa kuin joitakin viikkoja. Suru oli kamala ja mietin, ettei nyt ainakaan voi vauvalle käydä mitään ja että näin elämä antaa samalla kun ottaa. Mitä vielä. Siellä se 12.rv:lla makasi kuolleena kohdussa. Tunne oli yhtä suuri kuin silloin, kun huomasin olevani raskaana - päinvastainen tosin. Sanoivat aluksi, että kaikki hyvin ja sikiö elää ja että syke näkyy. Sitten puolen tunnin päästä, että kuollut se on.
Ja sitä positiivisten ajatusten helinää ja puhetta en kestä!! Pitääkö minun vääntää kaikille rautalangasta, että ihan oikeista syistä johtuen minun raskaaksi tuleminen oli ihme eikä minua lohduta yhtään se, että olen tullut raskaaksi. Ei lohduta se, että minun lapsi oli kehityshäiriöinen.

Hautasin sikiön takapihalle. Olen eristäytynyt enkä kestä nähdä kavereiden kasvavia mahoja. En kestä kuunnella sitä, kuinka kaikki on erilaista sitten kun oman lapsen saa. blaa blaa. Yrittävät kysyä opinnoistani ja töistäni, mutta oikeasti meillä ei ole mitään yhteistä. mInä en kestä kuunnella heidän vauvoistaan ja raskausviikoistaan sanaakaan eivätkä he jaksa kuunnella minun samaa levyä, tunnetta kun sikiö valui jalkojen välistä ja minä näin sen siinä.. Viikonkin jälkeen tuntuvia tykytyksiä ja supistuksia. Joko helpottaa, he kysyvät. MITEN VOI HELPOTTAA? KUKAAN EI VOI LUVATA, ETTÄ UUDESTAAN TULISIN RASKAAKSI. Toiseksi, ajan myötä tilanne vain pahenee jos/kun en raskaaksi tule. Raskautta ennen minulla ei ollut toivoa enkä näin ollen edes odottanut raskautta. Mutta nyt minulla on kiduttava pieni toivo, josko sittenkin.. Ja kun on toivo, on edessä aina pettymyksiä. On kuukausia, jolloin odotan edes kuukautisia.

Ystävieni suurin onni ja ilo on minun suurin kipuni. Itseinho, viha ja katkeruus ovat läsnä kaiken aikaa. Minä kannan painavia tavaroita kuin rangaistakseni itseäni. Olen vihainen miehelleni, kun hän ei sure vauvaa samoin kuin minä. Ihmiset jauhavat auringosta. Ei sillä auringolla ole mitään tekemistä lapsettomuuden ja keskenmenon kanssa. Minä eläisin vaikka 20 vuotta kaamoksessa jos olisin saanut pitää sen vauvan. Ainut, mikä lohduttaisi, olisi uusi raskaus. Ja siltikään, se ei olisi se sama vauva. Toukokuussa minulla ei ole vauvaa samoin kuin ystävilläni. Ei se heidön vikansa ole enkä minä heitä vihaa, mutta en jaksa sitä, että tästä yritetään repiä jotain positiivista. Ei tässä ole mitään hyvää. Samaan aikaan kun muut odottavat äitiyslomaa, käyn minä jälleen läpi työilmoituksia sen sijaan, että olisin saanut viettää kesän vauvaa hoitaen. Mitäköhän hyvää siinä on. Odotan, että pääsisimme adoptiojonoon.

Täällä saan purkaa vihaani eikä minun vain käsketä olla onnellinen alkaneesta raskaudesta.
 
YxWaan
Löysin Wikipediasta seuraavanlaista tietoa:
"Keskenmeno on yleisin raskauskomplikaatio. Suurin osa keskenmenoista tapahtuu ennen 13. raskausviikon täyttymistä, eikä niille välttämättä löydy syytä. Myöhäisemmän tai toistuvan keskenmenon takana voi olla esimerkiksi kohdunsuun heikkous, äidin perussairaus, tukostaipumus tai infektio."
En ole itse ikinä pillereitä huolinut, vaikka lääkäri suositteli niitä anemian takia (runsaat kuukautiset ja lihansyönnin vähyys). Periaattesta. Olen aina ajatellut, että jos minulle on lapsi tarkoitettu, niin saan sen. En ole saanut lasta, ja pian olen jo niin vanha, että alkaa olla vaihdevuosien aika. Silti olen aina rakastanut lapsia. tai juuri sen takia ettei omaa tullut. En aktiivisesti sure sitä, mutta kyllä se mielen pohjalla aina on. Kuin puuttuisi pala elämästä...
 
Tuntematon
Olet kokenut suuren menetyksen.
Oletko ajatellut, että pyytäsisit pappia käymään keskosesi haudalla. Et ole saanut surra niinkuin pitää, kun menettää rakkaan. Toivon sinulle jaksamista.

Huomasin ihan yllättäen suureksi onnekseni olevani raskaana. Elämäni onnellisin syyskuun ilta ja kaksi punaista viivaa.. Raskauteni oli ihme. Mieheni oli hyppiä kattoon ja sanoi, ettei millään muulla enää ole väliä. Suurella innolla kerroin asiasta raskaana oleville ystävillenikin ja olin onnellinen, että minäkin saan elämältä jotain ikään kuin ilmaiseksi. Toki pelkäsin kaiken aikaa, etteihän MINULLA voi olla näin hyvä tuuri.
Kolmen viikon kuluttua kuulimme, että mieheni äidillä ei ole elinaikaa kuin joitakin viikkoja. Suru oli kamala ja mietin, ettei nyt ainakaan voi vauvalle käydä mitään ja että näin elämä antaa samalla kun ottaa. Mitä vielä. Siellä se 12.rv:lla makasi kuolleena kohdussa. Tunne oli yhtä suuri kuin silloin, kun huomasin olevani raskaana - päinvastainen tosin. Sanoivat aluksi, että kaikki hyvin ja sikiö elää ja että syke näkyy. Sitten puolen tunnin päästä, että kuollut se on.
Ja sitä positiivisten ajatusten helinää ja puhetta en kestä!! Pitääkö minun vääntää kaikille rautalangasta, että ihan oikeista syistä johtuen minun raskaaksi tuleminen oli ihme eikä minua lohduta yhtään se, että olen tullut raskaaksi. Ei lohduta se, että minun lapsi oli kehityshäiriöinen.

Hautasin sikiön takapihalle. Olen eristäytynyt enkä kestä nähdä kavereiden kasvavia mahoja. En kestä kuunnella sitä, kuinka kaikki on erilaista sitten kun oman lapsen saa. blaa blaa. Yrittävät kysyä opinnoistani ja töistäni, mutta oikeasti meillä ei ole mitään yhteistä. mInä en kestä kuunnella heidän vauvoistaan ja raskausviikoistaan sanaakaan eivätkä he jaksa kuunnella minun samaa levyä, tunnetta kun sikiö valui jalkojen välistä ja minä näin sen siinä.. Viikonkin jälkeen tuntuvia tykytyksiä ja supistuksia. Joko helpottaa, he kysyvät. MITEN VOI HELPOTTAA? KUKAAN EI VOI LUVATA, ETTÄ UUDESTAAN TULISIN RASKAAKSI. Toiseksi, ajan myötä tilanne vain pahenee jos/kun en raskaaksi tule. Raskautta ennen minulla ei ollut toivoa enkä näin ollen edes odottanut raskautta. Mutta nyt minulla on kiduttava pieni toivo, josko sittenkin.. Ja kun on toivo, on edessä aina pettymyksiä. On kuukausia, jolloin odotan edes kuukautisia.

Ystävieni suurin onni ja ilo on minun suurin kipuni. Itseinho, viha ja katkeruus ovat läsnä kaiken aikaa. Minä kannan painavia tavaroita kuin rangaistakseni itseäni. Olen vihainen miehelleni, kun hän ei sure vauvaa samoin kuin minä. Ihmiset jauhavat auringosta. Ei sillä auringolla ole mitään tekemistä lapsettomuuden ja keskenmenon kanssa. Minä eläisin vaikka 20 vuotta kaamoksessa jos olisin saanut pitää sen vauvan. Ainut, mikä lohduttaisi, olisi uusi raskaus. Ja siltikään, se ei olisi se sama vauva. Toukokuussa minulla ei ole vauvaa samoin kuin ystävilläni. Ei se heidön vikansa ole enkä minä heitä vihaa, mutta en jaksa sitä, että tästä yritetään repiä jotain positiivista. Ei tässä ole mitään hyvää. Samaan aikaan kun muut odottavat äitiyslomaa, käyn minä jälleen läpi työilmoituksia sen sijaan, että olisin saanut viettää kesän vauvaa hoitaen. Mitäköhän hyvää siinä on. Odotan, että pääsisimme adoptiojonoon.

Täällä saan purkaa vihaani eikä minun vain käsketä olla onnellinen alkaneesta raskaudesta.
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä