Ei tässä varmaan kenelläkään ollut tarkoitus alkaa syyttää ketään tänne kirjoittamisesta. Ei näitä viestejä tarvitse tulla lukemaan, jos ei halua stressata tai aihe ahdistaa. On kyllä totta, että jos haluaa vertaistukea ja muiden samaa kokeneiden kertomuksia lukea, niin esim. Kermit-palsta on se, mistä itse olen saanut henkistä tukea.
Omalta kohdaltani voin kertoa tosiaan samanlaisia kokemuksia. Eli ensimmäinen raskaus alkoi heti ensimmäisestä pillerittömästä kierrosta ja varhaisultrassa näkyi syke. Kävi kuitenkin niin, että np-ultrassa 12. raskausviikolla todettiin kanssa eloton alkio, jonka hoitoon sain ensiksi lääkkeet ja lopulta parin kuukauden jälkeen jouduin vielä kaavintaan, kun kohtuun oli jäänyt raskausmateriaalia. Muistan vasta jälkikäteen, että minulla olisi ollut yhtenä yönä menkkamaista kipua alavatsassa ja otin silloin siihen särkylääkkeen. Jälkikäteen tämä ajankohta oli suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun alkio oli menehtynyt. Koko tilanne oli hyvin epäuskottava ja se muistuu edelleen mieleen. Henkinen toipuminen on paljon hitaampaa kuin fyysinen. Päällimmäisenä ajatuksena tällöin oli, että haluan mahdollisimman pian uudestaan raskaaksi, jotta voin unohtaa kaiken ikävän. Tämä tapahtui siis viime joulukuussa ja olin fyysisesti valmis seuraavan yritykseen vasta tämän vuoden helmikuun paikkeilla.
Huhtikuussa olin jälleen raskaana. Olin erittäin iloinen asiasta, mutta jo samana plussauspäivänä mieltäni kalvoi pelottava ajatus, ettei kaikki olisikaan kunnossa. Ehkä kropalla oli oma keinonsa kertoa asioista, sillä ehdin olla noin viikon raskaana, kun tämäkin meni kesken, spontaanisti tosin, eikä vaatinut sen kummempaa "hoitoa". Kahden keskenmenon jälkeen mikään muu ei ollutkaan mielessä, kuin että ei kahta ilman kolmatta.
Vaikka elämässä on asioita, joita ei aina haluaisi miettiä tai ajattelee, ettei nämä kosketa itseään, niin tulee tilanteita, joissa elämän tosiasioita pitää miettiä ja uskoa kuitenkin siihen, että asiat voivat mennä hyvin seuraavalla kerralla. Kahden keskenmenon jälkeen oli kuitenkin vaikeaa ajatella, että kolmas raskaus tulisi onnistumaan, koska mietin että todennäköisyys kolmannelle keskenmenolle olisi jo suurempi. Toisin kuitenkin kävi ja olen nyt 15. raskausviikolla raskaana ja kaikki on tähän asti mennyt mallikkaasti.
Tässä raskaudessa tosin olen syönyt minimi-annoksen MiniDisperiiniä (50mg), sillä minulla on aina ollut korkea hemoglobiini. MiniDisperiini ohentaa verta nyt sen verran vähän, mutta mahdollisesti siitä on hyötyä siinä, ettei minikokoisiin sikiön verisuoniin kehkeydy tukoksia. Sen verran luin artikkeleja kahden keskenmenon jälkeen, että monet selittämättömistä keskenmenoista kärsivät naiset ovat saaneet apua MiniDisperiinistä. Tämän "kuurin" aloitin tosin lääkärin hyväksynnällä eli en omin päin ole alkanut syömään lääkkeitä. Korkea hemoglobiini on lääketieteellisissä piireissä asia, jonka vaikutuksia keskenmenoihin ei ole sen kummemmin tutkittu tai kuten meidän terveydenhuollossa yleensä tutkimuksiin pääse vasta kun takana on kolme keskenmenoa. Itse kysyin lääkäriltä, että mitä mieltähän on minidisperiinin vaikutuksesta, jos on korkea hemoglobiini, niin hän vaan vastasi, ettei siitä nyt mitään haittaakaan ole, jos syön tämän pienimmän mahdollisen annostuksen mukaan. En tosiaankaan kehoita ketään syömään lääkkeitä konsultoimatta siitä ensiksi lääkärin kanssa, mutta itse päätin, että en suostu enää kolmanteen keskenmenoon, jos voin sille itse tehdä jotain. Voi myös hyvin olla, ettei hemoglobiinillani ole mitään tekemistä näiden kahden ensimmäisen keskenmenon kanssa, mutta inhottavalta se tuntuu ja kuulostaa, jos ne olisivat olleet vain huonoa tuuria!
Tsemppiä kaikille raskaana oleville ja niille jotka sitä yrittävät. Muistakaa, että aina on toivoa ja seuraava voi onnistua.
