Vihdoinkin päivittämässä kuulumisia: Dani syntyi 15.4. klo 00.07 painaen 3200 g ja ollen 51 cm pitkä. <3
Käynnistys aloitettiin tiistaina 14.4. klo 15 jälkeen laittamalla Cytotec-tabletti kohdunsuulle. Sanottiin, että sinä päivänä tuskin enää laitettaisiin toista, koska yötä vasten ei käynnistetä, tabletteja voi lisätä neljän tunnin välein ja takarajana on yleensä pidetty klo 18:aa tai 19:ää. Aluksi tuntuikin, ettei synnytys lähde tuolla ekalla tabulla käyntiin, mutta viideltä alkoivat kuitenkin säännölliset supistukset, ensin aika lievinä. Seitsemän jälkeen kävi lääkäri tarkistamassa tilanteen, ja sanoi ettei enää Cytotecia tänään, koska paikat ovat alhaalla kypsyneet ja supparit ovat säännöllisiä. Sanoi, että hän veikkaa, että lähden saliin vielä sinä yönä, mutta voi olla, että supparit laantuvat vielä ja saan sitten nukahtamispillerin yöksi.
Samainen lääkäri teki kuitenkin sen verran kovakouraisen sisätutkimuksen, että sekin varmaan vauhditti asioiden kulkua, ja äkkiä olinkin jo tosi kipeä. Sinnittelin osastolla vielä jonkin aikaa, mutta yhdeksän maissa totesin miehelle, että tässä vaiheessa olisin todellakin jo lähtenyt kotoa synnyttämään, joten päätettiin siirtyä saliin ja kivunlievityksen pariin. Matka synnytyssaliin oli jo tosi vaikea. Tultuani kätilö tarkisti tilanteen, enkä kuitenkaan ollut kuin vasta pari senttiä auki. Yllättävän kipeitä oli supparit olleet jo siinä vaiheessa ekaan synnytykseen verraten - ehkä se sitten johtui siitä Cytotecista.
Sovittiin, että laitettaisiin kaikki valmiiksi epiduraalia varten, mutta yrittäisin vielä jonkin aikaa sinnitellä ilokaasun voimalla. Kävin itse asiassa suihkussakin vielä. Aika pian kivut alkoivat kuitenkin olla jo sietämättömiä, mutta epiduraalin saamisen kanssa kesti jonkin aikaa, olisikohan se lopulta yhdentoista maissa laitettu. Silloin supparit olivatkin jo sitä luokkaa, että puudutteen laitto ei meinannut onnistua, kun en oikein pystynyt pysymään paikallani supistuksen tullessa, ja välit olivat niin lyhyet, ettei oikeaa paikkaa ehtinyt löytää ennen supparia. Niinpä epiduraalia yritettiin laittaa kolme, neljä kertaa, ja se oli kyllä tosi kamalaa. Varsinkin sitten, kun lääkäri totesi, ettei saa sitä laitettua minun ollessa kyljelläni, vaan on pakko istua. Paineen tunne takapuolessa oli kuitenkin jo niin suuri, että istuminen oli ihan hirveää.
Lopulta puudutteen laitto kuitenkin onnistui, mutta olipa erilainen kokemus kuin ekassa synnytyksessä, jossa sama proseduuri oli täysin helppo nakki. Veihän se kipuja pois, muttei paineen tunnetta, joka oli jo niin voimakas, että supistukset oli tosi epämukavia kivun osittaisesta poistumisesta huolimatta. En siis päässyt erityisesti rentoutumaan tässäkään välissä. Välillä tarkisteltiin kohdunsuun tilannetta, mutta hitaasti se oli auennut aina noin sentin kerrallaan, ja tässä välissä oltiin noin viidessä sentissä. (Kalvot muuten rikottiin, kun vauvan päähän laitettiin anturi epiduraalia valmisteltaessa.)
Sitten kätilö halusi laittaa tippumaan oksitosiinia, ihan minimiannoksen. Minullahan oli siitä huonoja kokemuksia ekasta synnytyksestä, mutta hän sanoi, että tuo annos vain varmistaa, ettei synnytys pysähdy epiduraalin takia. Tosi pian sen laiton jälkeen supistukset muuttuivat kuitenkin taas ihan kiduttaviksi. En tiedä, mutta luulen, ettei sen viiden sentin ja ponnistusluvan välissä ollut puoltakaan tuntia, hyvä jos varttia. Eli taas aukesin senttikaupalla ihan tajuttoman nopeasti, ja yhtäkkiä kätilö vain totesi, että vauva syntyy nyt.
Minua oli ponnistuttanut jo kauan (koska vauva oli niin tosi alhaalla, sanoivat kätilöt), ja se olikin ihan uusi tunne, koska esikoisen synnytyksessä en tuntenut tarvetta ponnistaa ollenkaan. En siis uskonut, että se olisi merkki siitä, että vauva on valmis syntymään, kun tarve oli olemassa jo kun olin vasta muutaman sentin auki. Nyt sitten kuitenkin sain ponnistusluvan, ja ponnistinkin vähän liian pontevasti, ja Dani oli rytinällä maailmassa muutamassa minuutissa. Oli se kipu sellainen, että halusi sen olevan vain pian ohi. Niinpä repesin vähän pahemmin kuin ekassa synnytyksessä, toki vauvakin on isompi. Tikkejä on kuitenkin vain viisi, joista kolme sisällä ja kaksi välilihassa, joten ihan mahdottomia vaurioita ei tullut. Pukamat pahentuivat, mutta niistä kärsin enemmän tai vähemmän koko raskausajankin.
Anyway, vauva oli sitten syntynyt, voi hienosti ja kaikki oli hyvin.
Tunnin verran minua vielä ommeltiin ja jälkeisiä synnyteltiin (istukka oli pieni ja kalkkeutunut, mutta riitti kuitenkin kasvattamaan Danin normaalikokoiseksi) vauvan ollessa ihokontaktissa. Sitten kun vauva oli pesty ja punnittu, pääsin imettämään ja me rauhassa tutustumaan vauvaan. Lopuksi piti vielä pissat katetroida ulos, kun en saanut tulemaan niitä suihkussa tai pöntöllä..
Sitten syötiin salissa ja jännitettiin saadaanko perhehuone. Onneksi saatiin, mutta oltiin sairaalassa vain se ja seuraava yö. Olin kyllä huomattavasti väsyneempi ja monella tapaa enemmän hajalla kuin ekan synnytyksen jälkeen (en jaksanut esim. kävellä salista itse osastolle), mutta kun sairaalassa oli saanut kuitenkin levättyä, tuntui kivalta ajatukselta mennä ajoissa kotiin esikoisen luo.
Sairaalassa myös verenpaineeni lähti lupaavasti laskuun, ja lääkäri antoi aika rivakat ohjeet lääkityksen vähentämisestä ja lopettamisesta, mutta kotona verenpaine on noussut taas takaisin tosi korkeisiin lukemiin, ja olenkin joutunut palaamaan takaisin entiseen annostukseen... Raskausmyrkytys voi kestää jopa 6-8 viikkoa synnytyksen jälkeenkin, mutta kovasti jo odottelen, ettei paineista tarvitsisi enää stressata. Joskus ne saattavat jäädä pysyvästi korkeiksi, toivottavasti ei nyt!
Danikin oli lähtötarkastuksessa ihan kunnossa. Oltiin itse katsottu, että kielijänne tuntui lähtevän lähes kielen kärjestä, ja lääkäri päättikin sitä katsottuaan leikata sen (minultakin on kielijänne napsaistu lapsena). Hurjalta tuntui, kun se vain leikattiin saksilla ilman puudutusta, mutta hyvin Dani kesti tuon inahtamatta, kun oli saanut sokeriliuosta ensin suoraan suuhun.
Imetys tuntui lähtevän ihan hyvin käyntiin, mutta nyt kotona ollaan kuitenkin taisteltu sen kanssa, kun Danilla on oikea ote todella hakusessa ja minulla on rinnanpäät siksi tosi hajalla, ja imetys on ajoittain todella tuskaista. Lisäksi tällä kertaa maito nousi aika rajusti, toisin kuin viimeksi, ja kun Dani nukkuu välillä tosi pitkiä pätkiä syömättä, eikä siten tyhentänyt rintoja tarpeeksi tiheästi, minulla kipeytyi rinnat pahasti ja kuume nousi yli 39 asteeseen. Olin tuon kanssa ihan ongelmissa ja pelkäsi rintatulehdusta, kun en saanut Dania millään heräilemään syömään (sattui olemaan vielä juuri sellainen päivä, kun poika nukkkui ilmeisesti synnytysväsymystä pois), enkä saa pumpulla oikein mitään aikaan. En tiedä, johtuuko se minusta vai onko minulla huono pumppu, mutta en yleensäkään saa esim. puserrettua rinnoista ulos edes sitä tippaa, jota suositellaan hoitamaan nännejä..
Nyt rintojen särky ja pingotus ovat normaaleissa mitoissa ja rinnanpäidenkin kanssa pärjäilen hammasta purren ja välillä rintakumeja käyttäen. Imuote ei ole Danilla vieläkään kovin hyvä, jostain syystä varsinkaan toisessa rinnassa, ja ilmeisesti sen takia imetyskin kestää kerralla aina todella kauan. Saattaa syödä tunnin yhtä rintaa, ja jos syötän molemmista ja välillä röyhtäytän, vaihdan vaipan tms., saattaa syöttö kestää kaikkineen lähes kolme tuntia. Onneksi sitten usein on niitä pitkiä taukoja, seitsemänkin tuntia, jos lasketaan syötön aloituksesta aloitukseen, mutta siis Dani on syömättä kerralla jopa viisi tuntia. Isosisko oli aika samanlainen, vaikkei ihan noin pitkiä aikoja syönyt. Alussa kuitenkin tunnin kerralla, ja myöhemminkin puoli tuntia, ja alkoi jo hyvin nuorena nukkua lähes täysiä öitä.
Noiden imetystuskien, verenpaineiden ja normaalien alapääsärkyjen lisäksi mulla on ollut migreeni joka päivä synnytyksen jälkeen - paitsi tänään! Toivonkin, että se on nyt ohi. *kop, kop* Joka tapauksessa olen ollut tosi puolikuntoinen ja väsynyt verrattuna viime synnytyksen jälkeiseen, ja olen ollut paitsi tosi onneton myös yllättynyt, että tämä voi mennä näinkin. En nyt ole pelkästään onneton ollut
ja vauva on ihana, mutta minulle tämä ei kyllä ole ollut mitään elämän parasta aikaa.
Esikoisen kanssa on mennyt ihan yllättävän hyvin ainakin toistaiseksi. Kyllä minulla on jotenkin tosi haikea olo, kun meidän rakas Stella on joutunut tällaiseen tilanteeseen ja jakamaan vanhempien rakkauden, mutta yritän muistuttaa itselleni, että samasta tilanteesta on jokunen muukin lapsi hengissä selvinnyt.
Ja tosiaan, vaikka Stella oli pari ekaa päivää aika apaattinen eikä ollenkaan oma itsensä, ei ole ainakaan vielä osoittanut hirveää mustasukkaisuutta tai kapinaa (on vain oma kiukutteleva itsensä ajoittain, heh) ja suhtautuu pikkuveljeen ihan ok. Ei ole kauhean kiinnostunut vauvasta koko aikaa, mutta ei pyri myöskään pahoinpitelemään tai mitään sellaista. Mekin ollaan pyritty olemaan hössöttämättä vauvasta Stellan edessä, ja osoitetaan paljon hellyyttä isosiskolle.
Tämä on jo niin pitkä kirjoitus, että lopetan nyt, vaikka asiaa olisi tietysti vaikka kuinka, niin kuin aina.
Tsemppiä vielä synnytystä odottaville ja onnea muille tässä välissä vauvan syliinsä saaneille!
Karoliina ja viikon vanha Dani
