Kielimuuri - miten onnistuu suhde, jossa äidinkieli ei ole sama?

[Kokemuksia kaipaava]

Kertokaa kokemuksianne parisuhteissa, jossa molempien äidinkieli ei ole suomi. Oliko sujuvaa yhteistä kieltä ollenkaan? Jos oli, mitä kieltä käytitte? Oliko alkuun hankaluuksia ymmärretyksi tulemisessa? Miten hankalammat aiheet, kuten tunteista keskusteleminen? Voiko suhde toimia, jos kumpikaan ei välttämättä tule aivan 100 % ymmärretyksi?

Tapasin brittimiehen, joka työskentelee Suomessa. Hän luonnollisesti puhuu sujuvaa englantia, minä hiukan ontuvaa. Hän puhuu hiukan suomea ja ymmärtää keskustelutasolla.

Minä tunnen itseni koko ajan vähän tyhmäksi, kun joudun hakemaan sanoja tai kiinnitän jatkuvasti huomiota ääntämiseeni. Miestä tämä ei tunnu häiritsevän, mutta itseäni mietittyttää miten tämä sitten toimisi jos mentäisiin muuhunkin kuin mukavaan rupatteluun....

 

["ou nou"]

En ollenkaan tajua mistä olet huolissasi? Kehittyyhän kielitaitosi tosi nopeasti.

 

[-StrawBerry-]

mä seurustelin vähän aikaa saksalaisen miehen kanssa joka ei osannut aluksi sanaakaan suomea enkä minä saksaa. mies osasi engantia paremmin kuin minä. aluksi molemmat puhu englantia hieman eritavalla mutta myöhemmin meille kehittyi vähän niinkuin oma kieli ja huomasin kyllä että oma englannin taito parani todella nopeasti

 

["vieras"]

Kielimuuri ei ole kovin iso asia, jos teillä on joku yhteinen kieli, jonka osaamista voi kehittää. Sen sijaan paljon suurempana ongelmana pidän kulttuurieroja, jos parisuhteeseen mennään todella eri alueilta olevien kesken.
Englantilaisen kanssa erot eivät ole kovin suuret.

 

[Kokemuksia kaipaava]

En usko että kulttuurierot ovat kovin valtavat britin ja suomalaisen välillä. Enemmän huolestuttaa tuo kieliasia. Tuntuu että annan itsestäni vähintään vähänälyisen kuvan kun joudun miettimään sanoja, tai hidastamaan puhetta ajatellessani asian ensin suomeksi ja sitten tulkatessani sen päässäni englanniksi. Vielä ainakaan ei ajatus juokse englanniksi...