S
surku
Vieras
Tällaisen kirjoitin miehelleni, ja haluan jakaa sen myös teidän kanssanne. Mitä ajatuksia kirje teissä herättää?
Pakko avautua.. Oon vaan edelleenkin niin huono puhumaan, että kirjotan.
Mä oon niin väsynyt! Siis ei fyysisesti, vaan henkisestil. En jaksa tätä tylsää elämää, jonka jokainen päivä on samanlainen ja yhtä tylsä kun edellinenkin. Ei mulla ole muuta sisältöä elämässä kun noi lapset ja niiden hoitaminen. Siivous, syöttäminen, pyykkääminen, kuskaaminen, paskavaippojen vaihto, siivous, siivous, siivous, tappeluiden selvittäinen, itkujen kuunteleminen jne. Mä en jaksa. Ei kukaan voi uskoakaan kuinka tylsää ja vittumaista on istua tässä kauheessa läävässä aamusta iltaan ja illasta aamuun ja toistaa kaikkia samoja rutiineja aina vaan.
Mun itseluottamus on hävinnyt ihan kokonaan tässä kotona ollessa, ja sen johdosta tuntuu etten pärjää työelämässäkään enkä sinne halua palata. En halua töihin mut en halua tätä samaa himassa oleiluakaan. En halua yhtään mitään, koska en vaan jaksa.
On niin paha mieli kun huudan lapsille koko ajan koska en vaan jaksa niitäkään. On niin helvetin yksinäinen olo vaikka onkin sut, lapset, ystäviä jne Silti tuntuu et oon niin helvetin yksinäinen. Varmaan just siksi toisaalta, etten osaa puhua näistä. Edes sulle.
Joka ikinen päivä mä itken täällä yksin ja lupaan itselleni et puhun sun kanssa mun ajatuksista ja murheista mut en vaan pysty sit kuitenkaan.
Aina kun tulet himaan niin nielen itkun ja pahan olon ja esitän että kaikki on hyvin. En tiedä miksen osaa avautua, vaikka tiedän et se ehkä voisi jopa auttaa.
Mutta anyway, mä en jaksa tätä enää. Hetkeksi aina helpottaa, mutta viim. seuraavana päivä koko sama paska vyöryää mun niskaan taas.
Niin paljon kun sua ja lapsia rakastankin, niin tekisi mieli häipyä enkä taase enää katsoa.
Tiedän kyllä, että sä autat niin paljon kun voit, hoidat lapsia ja teet ruokaa kun et ole töissä, mutta kun ne muutamat tunnit päivässä jotka yhdessä kotona olemme, ei helpota tätä oloa. Tiedän, että teet kaikkesi perheen ja mun eteen. Arvostan sitä todella enkä missään tapauksessa halua sitä vähätellä. SIlti mulla vaan on niin kurja olo.
En siis osaa tarkalleen sanoa miksi on tällainen olo, enkä tiedä miten lähteä tätä oloa purkamaan. On vain niin voimat lopussa. Anteeksi.
Pakko avautua.. Oon vaan edelleenkin niin huono puhumaan, että kirjotan.
Mä oon niin väsynyt! Siis ei fyysisesti, vaan henkisestil. En jaksa tätä tylsää elämää, jonka jokainen päivä on samanlainen ja yhtä tylsä kun edellinenkin. Ei mulla ole muuta sisältöä elämässä kun noi lapset ja niiden hoitaminen. Siivous, syöttäminen, pyykkääminen, kuskaaminen, paskavaippojen vaihto, siivous, siivous, siivous, tappeluiden selvittäinen, itkujen kuunteleminen jne. Mä en jaksa. Ei kukaan voi uskoakaan kuinka tylsää ja vittumaista on istua tässä kauheessa läävässä aamusta iltaan ja illasta aamuun ja toistaa kaikkia samoja rutiineja aina vaan.
Mun itseluottamus on hävinnyt ihan kokonaan tässä kotona ollessa, ja sen johdosta tuntuu etten pärjää työelämässäkään enkä sinne halua palata. En halua töihin mut en halua tätä samaa himassa oleiluakaan. En halua yhtään mitään, koska en vaan jaksa.
On niin paha mieli kun huudan lapsille koko ajan koska en vaan jaksa niitäkään. On niin helvetin yksinäinen olo vaikka onkin sut, lapset, ystäviä jne Silti tuntuu et oon niin helvetin yksinäinen. Varmaan just siksi toisaalta, etten osaa puhua näistä. Edes sulle.
Joka ikinen päivä mä itken täällä yksin ja lupaan itselleni et puhun sun kanssa mun ajatuksista ja murheista mut en vaan pysty sit kuitenkaan.
Aina kun tulet himaan niin nielen itkun ja pahan olon ja esitän että kaikki on hyvin. En tiedä miksen osaa avautua, vaikka tiedän et se ehkä voisi jopa auttaa.
Mutta anyway, mä en jaksa tätä enää. Hetkeksi aina helpottaa, mutta viim. seuraavana päivä koko sama paska vyöryää mun niskaan taas.
Niin paljon kun sua ja lapsia rakastankin, niin tekisi mieli häipyä enkä taase enää katsoa.
Tiedän kyllä, että sä autat niin paljon kun voit, hoidat lapsia ja teet ruokaa kun et ole töissä, mutta kun ne muutamat tunnit päivässä jotka yhdessä kotona olemme, ei helpota tätä oloa. Tiedän, että teet kaikkesi perheen ja mun eteen. Arvostan sitä todella enkä missään tapauksessa halua sitä vähätellä. SIlti mulla vaan on niin kurja olo.
En siis osaa tarkalleen sanoa miksi on tällainen olo, enkä tiedä miten lähteä tätä oloa purkamaan. On vain niin voimat lopussa. Anteeksi.
anteeks, mutta mitä järkeä sitten on kenenkään sanoa mielipidettä kirjeestä jos ei se edes ole se kirje minkä miehelle oikeasti kirjoitit? No mutta tosta kirjeestä kuitenkin, aika järkyttävä se mulle ainakin on. Olisin tosi järkyttynyt jos joku mun läheiseni kirjoittaisi voivansa noin huonosti. Toivottavasti mies ottaa sen tosissaan ja toivottavasti saat apua.
