Kiusaajani voittivat

[22]

Mutta jos joku yksilö ei kiusaajan mielestä sovi mihinkään luokitusjärjestelmän
”alalokeroon”, pyrkii hän jatkamaan härnäämistään. Jos taas oppilas, joka on jo
aiemmin luokiteltu tiettyyn kategoriaan kuuluvaksi, käyttäytyykin odotusten
vastaisesti, syntyy kiusaamiselle otollinen dissonanssi-tilanne, epäjohdonmukaisuus26
odotetun ja toteutuneen käyttäytymisen välille. Testaus ei siis anna yksiselitteisen
selvää kuvaa testattavan ominaisuuksista. Tämä provosoi kiusaajaa/kiusaajia
testaamaan, käytännössä vähitellen kiusaamaan tätä kyseistä lasta yhä uudelleen.
Kiusaamisen pontimena on päästä selvyyteen, onko ”poikkeava” käyttäytyminen
tilapäistä vai onko se pysyvää. Tästä luonnollisesti seuraa, että lapset, jotka
poikkeavat heille asettuneesta roolista, ovat erityisen alttiita kiusaamisprosessille

 

[cvb]

siis täällä on alkanut päivittäin kirjoitella joku joka esittää että kiusatussa olisi vikaa, olisi epäsosiaalinen. Hakee siis syytä sille miksi hänellä olisi oikeus kiusata.

Eipä ole tullut vastaan. Ihan käsittämätön oletus.
Harvemminpa kiusattu on antisosiaalinen = persoonaltaan epäsosiaalinen.
Eiköhän tuota piirrettä esiinny enemmän kiusaajissa.

Mutta jos taas halutaan vääntää kaikki sanomiset tällaiseksi, en edes jaksa vastailla ketjuun.

 

[22]

joku oli tehnyt gradun.
tuossa pätkä siitä.

Eli kyllä kiusaaminen on vanhemmilta ja opittua. Suvaitsemattomuutta. juoruilua. Ilkeyttä.

Aikuiset miettivät miksi tuo tekee noin ja noin ja tuolla on tuollaiset vaatteet ja ...

eli aina jos puhutaan kolmannesta joka ei paikalla niin mahdollistetaan ja ollaan todennäköisesti rohkaisemassa kiusaamiseen omia lapsia.

Kiusaaminen lakkaa kun kaikenlaiseen ihmettelyyn, miksi tuolla on tuollainen paita, miksi tuo polttaa, miksi tuo ei tee kuten minä, tulee selkäsauna kotona. Jokainen hoitaa omat asiasnsa eikä häiritse muita millään lailla, niin sillä tavallahan kiusaaminen loppuu.

 

[Dilllli]

Lainaukset jonkun gradusta on toki hyviä, mutta en näe niitä kovin relevantteina tässä keskustelussa, koska eihän tässä kukaan ihmellete sitä, että mikä on ollut kiusauksen syy. Oli syy mikä tahansa, niin kun tapahtuneesta on kulunut jo yli vuosikymmen niin avainasemassa on nimenomaan se OMA suhtautuminen tapahtuneeseen. Tuleen makaamaan jääminen ei auta ketään eikä mitään, ja jossain vaiheessa vaan pitää ottaa itseensä niskasta kiinni ja päättää, että antaa menneiden olla mennyttä. Menneen ei pitäisi määrittää ihmistä, vaikka se siihen väkisin vaikuttaakin.

Itse en ole ikinä kiusannut ketään, mutta olen itse saanut kokea koulukiusausta, joskin melko lievänä. Kuitenkin, olen melko "vahva ihminen" ja en aio siinä märehtiä, onko minua yläasteella nimitelty läskiksi ja jätetty porukan ulkopuolelle. Unohtanut en sitä ole, mutta en minä katkera häntä kohtaan enää ole - se vaan kääntäisi veistä siinä omassa haavassani.

 

[*****]

Mä olen ihmisenä melko/turhan herkkä.
Syynä en pidä kouluaikana tapahtunutta mutta on sillä osansa.
Juuri näissä sosiaalisissa tilanteissa se huonommuuden tunne häivähtää kaikuna menneisyydestä,saan sen kyllä painettua taka-alalle mutta se vaikuttaa niin että punnitsen HYVIN tarkkaan mitä sanon ja avaanko suutani ylipäätään.
Olen sellainen sivusta seuraaja ja haluan tarkkailla tilanteen kulkua ennenkuin uskallan (jos uskallan) tuoda itseäni julki.
Jos tunnen oloni hyväksi,turvalliseksi niin saan kyllä suuni auki.

 

["kuiskaus"]

Tässä linkki, jonka lukemisesta voi olla apua. Siinä kerrotaan traumaattisen kriisin vaiheista, josta voit tunnistaa omia tuntemuksiasi ja niiden tiedostaminen voi helpottaa:
E-Mielenterveys – Traumaattisen kriisin vaiheet

Jos se auttaa sinua, että vatvot kiusaamistasi vuosia, etkä etene ja tuudittaudut siihen, että koko minuus rakentuu tuon ajankohdan varaan... niin sitten auttaa...

Olen jossain määrin samaa mieltä. Itselleni on kuitenkin käynyt kahdesti niin, että olen jäänyt vatvomaan menneitä ja antanut sen vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Eihän kukaan halua elää niin, mutta joskus ei ole voimaa nostaa itseään suosta. Olen kuitenkin aina vähitellen korjannut elämäni sirpaleita ja koonnut ne yhteen. Ymmärsin, että vaikka en koskaan hyväksy näiden ihmisten tekoja, on ollut pakko antaa heille anteeksi omassa mielessäni, jotta pystyn jatkamaan eteenpäin. On totta, että kaikilla on jossain vaiheessa elämää rankkaa. Jos ei nuoruudessa, niin sitten myöhemmin. On vaikea sanoa, että onko vaikeudet helpompi kestää nuorempana ja puolustuskyvyttömänä kuin aikuisena, jos aiemmista vakavista vaikeuksista ei ole kokemusta.

Nykyään olen siis puhelias, sosiaalinen ja iloinen. Nuorempana mietin, että kiusaajani ovat tehneet minusta aran ja minun ei kuulu olla tällainen, koska kärsin siitä kamalasti. Nyt tiedän, että se millainen nyt olen, on se millainen minusta piti kasvaa. Olisin varmaan jollain tapaa erilainen, jos en olisi kokenut niitä kaikkia kauheuksia, mitä tässä elämän varrella on tapahtunut. En koskaan kiittäisi kiusaajiani siitä, mitä he tekivät. Mutta tämän ansiosta olen erittäin hyvä ihmistuntija, mistä on hyötyä työssäni ja elämässä muutenkin. Kaikesta huolimatta luotan helposti ihmisiin.

Tässähän on siis kyse vakavasta vaikeudesta, jota joidenkin on ehkä vaikea ymmärtää, jos heitä on kiusattu vain vähän. Sitä paitsi jokainen kokee kiusaamisen erilailla, omalla tavallaan. Kaikilla ei ole ollut tukena luokkakaveria, joka on ehkä puolustanut tai jolle on voinut kertoa ongelmastaan. Kaikki eivät ehkä ole olleet niin vahvoja, että ovat pystyneet nousemaan kiusaajia vastaan, yksin. Jos kiusattu on kertonut asiasta aikuiselle, on ongelmaa ehkä vähätelty tai suljettu silmät ja annettu jatkua. Vaikka kiusattu olisi saanut välillä apua, voi vuosien kiusaaminen silti jättää syvät arvet.