Ä
äimänkäki
Vieras
Kävi siis niin että treffasin mukavalta tuntuvaa miestä, joka ilmoittikin olevansa koirille allerginen. Mun treffi-ilmoituksessa luki kyllä että mulla on koiria. Siksi olikin vähän häkellyttävää kuulla, että mies onkin allerginen.
No tapailtiin enkä antanut asian liiemmin häiritä vaikka kyllä se mielessä kävi. Ajattelin että kai seon sitten luovuttava koirista. Olin jo niin ihastunut.
Kirjoitin hänelle, että mun sydäntä kyllä raastaa se että joudun luopumaan koirista. Hän ei siihen oikeastaan reagoinut.
Muiden asioiden johdosta, emme jatkaneet tapailua. Kuvittelin ettei mieskään enää halua nähdä. No, kävimme kuitenkin vielä keskustelua ja hän olikin valmis vielä selvittämään asioita ja kovasti halusi nähdä. Minäkin vielä halusin mutta olin jo hyvin skeptinen jatkon suhteen.
Tapaamissuunnitelmat menivät mönkään käytännön syistä ja mies pommitti mua viesteillä että miksi musta ei kuulu, miksi en vastaa vaikka piti tietää että mulla on kiirettä ja tilanne oli kuitenkin se, ettei yhdessä oltu oltukaan virallisesti. Alkoi ärsyttää se mun kyttääminen ja että olin selittelyjä "velkaa" miksi en nyt vastaile...
Sitten sain sanottua että joo, voidaan nähdä mutta en kyllä näe tulevaisuutta käytännön kannalta. Koska en ikipäivänä vois kuvitella jättäväni rakkaita perheenjäseniäni, koiriani. Siihen mies sitten vastasi, ettei ollut koskaan sellaista vaatinutkaan. Olin vähän hämmästynyt. Joo, no ei ollut suoraan vaatinut mutta antoi kyllä kuvan, ettei koirat sovi yhtälöön koska hänelle saattaa tulla paha allergia. Ja silloinkaan kun sanoin, että mun sydän särkyy että joudun luopumaan rakkaista koiristani, niin miksei silloin sitten sanonut että ei mun niistä tarvitse luopua, jos oikeasti niin ajattelisi!
Sitten tuli sitä marttyyripaskaa: "ainakin tiedän että olen koiriakin alemmalla tasolla!". Mua pistää kuvottamaan tuollainen asenne! Oikeesti, millanen ihminen edes ajattelee noin?! Huono itsetunto vai mikä??
Mun pitäs ton miehen takia luopua monestakin asiasta ja hän ei pysty ymmärtämään edes sitä että koirista ei niin vain luovuta, varsinkin kun ne on oikeesti rakkaita. Ei niitä silti tarvitse verrata mieheen, ei siitä ole kysymys.
Mietin, että voisinko mä loppuelämäni olla ihmisen kanssa joka ei ole eläinrakas, joka ei osaa olla koirien kanssa (luulisin) saati joka ei ymmärrä sen vertaa että koira voi olla rakas lemmikki eikä mikään esine joka laitetaan syrjään kun uusi mies tulee kuvioon.
Tuttua kellekään?
No tapailtiin enkä antanut asian liiemmin häiritä vaikka kyllä se mielessä kävi. Ajattelin että kai seon sitten luovuttava koirista. Olin jo niin ihastunut.
Kirjoitin hänelle, että mun sydäntä kyllä raastaa se että joudun luopumaan koirista. Hän ei siihen oikeastaan reagoinut.
Muiden asioiden johdosta, emme jatkaneet tapailua. Kuvittelin ettei mieskään enää halua nähdä. No, kävimme kuitenkin vielä keskustelua ja hän olikin valmis vielä selvittämään asioita ja kovasti halusi nähdä. Minäkin vielä halusin mutta olin jo hyvin skeptinen jatkon suhteen.
Tapaamissuunnitelmat menivät mönkään käytännön syistä ja mies pommitti mua viesteillä että miksi musta ei kuulu, miksi en vastaa vaikka piti tietää että mulla on kiirettä ja tilanne oli kuitenkin se, ettei yhdessä oltu oltukaan virallisesti. Alkoi ärsyttää se mun kyttääminen ja että olin selittelyjä "velkaa" miksi en nyt vastaile...
Sitten sain sanottua että joo, voidaan nähdä mutta en kyllä näe tulevaisuutta käytännön kannalta. Koska en ikipäivänä vois kuvitella jättäväni rakkaita perheenjäseniäni, koiriani. Siihen mies sitten vastasi, ettei ollut koskaan sellaista vaatinutkaan. Olin vähän hämmästynyt. Joo, no ei ollut suoraan vaatinut mutta antoi kyllä kuvan, ettei koirat sovi yhtälöön koska hänelle saattaa tulla paha allergia. Ja silloinkaan kun sanoin, että mun sydän särkyy että joudun luopumaan rakkaista koiristani, niin miksei silloin sitten sanonut että ei mun niistä tarvitse luopua, jos oikeasti niin ajattelisi!
Sitten tuli sitä marttyyripaskaa: "ainakin tiedän että olen koiriakin alemmalla tasolla!". Mua pistää kuvottamaan tuollainen asenne! Oikeesti, millanen ihminen edes ajattelee noin?! Huono itsetunto vai mikä??
Mun pitäs ton miehen takia luopua monestakin asiasta ja hän ei pysty ymmärtämään edes sitä että koirista ei niin vain luovuta, varsinkin kun ne on oikeesti rakkaita. Ei niitä silti tarvitse verrata mieheen, ei siitä ole kysymys.
Mietin, että voisinko mä loppuelämäni olla ihmisen kanssa joka ei ole eläinrakas, joka ei osaa olla koirien kanssa (luulisin) saati joka ei ymmärrä sen vertaa että koira voi olla rakas lemmikki eikä mikään esine joka laitetaan syrjään kun uusi mies tulee kuvioon.
Tuttua kellekään?