Hae Anna.fi-sivustolta

Koska rakastuitte vauvaan?

Viestiketju osiossa 'Vauvan hoito' , käynnistäjänä kysyvä, 28.08.2010.

  1. kysyvä Vierailija

    Tuli tässä mieleeni eräästä ystäväni kanssa käydystä keskustelusta, että koska teille oma vauva on tullut tärkeimmäksi asiaksi maailmanssa, ts. koska se rakkaus lapseen on syttynyt oikein todella? Jos siis näin pystyy ajattelemaan.

    Ystävälläni on sellainen tilanne, että ovat aikansa yrittäneet raskautta, jota ei vain kuulu. Sitten perhepiirissä on ollut sairautta ym. tragediaa, ja ystäväni pohti, että kyllä vaan hänelle tämä olemassaoleva perhe ja läheiset on paljon tärkeämpiä, kuin mahdollinen syntymätön lapsi. Ymmärrettävästi perhepiirin vaikeudet ajoivat siis raskauden yrittämisen ohi. Aloin miettiä omalta kohdaltani, koska lapsestani on tullut minulle niin tärkeä, että tekisin mitä vain hänen puolestaan ja uhraisin tarvittaessa vaikka kaiken, jos hänen terveytensä tai onnensa sitä vaatisi.

    Odotusaikana lapsi ei ollut minulle kuitenkaan vielä niin konkreettinen, että vauva olisi ajanut kaikkien muiden edun yli. Tietysti tein parhaani syntymättömän hyvinvoinnin eteen, mutten vielä osannut ajatella häntä kovin todelliseksi - osin kai pelkäsinkin, että menetän hänet. Vauvavuosi taas oli todella todella raskas, ja siitä suoriutuminen oli vain mekaanista hoitotyötä, eikä tunteille jäänyt paljoa tilaa. Vasta nyt, kun lapsi ei enää ole vauva vaan jo aika reipas yksivuotias omine persoonallisuuksineen, tapoineen ja mieltymyksineen, pystyn sanomaan hänen olevan parasta ja tärkeintä elämässäni.

    Miten teillä muilla? Ja muuttuuko tilanne, jos lapsi on jo toinen, kolmas tai neljäs, ja tietää tarkkaan, mitä odottaa hänen eri kehitysvaiheiltaan?
     
  2. tyttöjenäippä Vierailija

    Meillä ensimmäinen lapsi oli toivottu ja odotettu, tärppäsikin hyvin pian yrityksen aloittamisen jälkeen. Alkuraskaudesta olo oli aika epätodellinen, mutta kun vatsa alkoi ´kasvaa ja vauva liikkua niin rakastuin häneen heti. Suojeluviettini oli vahva jo syntymätöntä lasta kohtaan ja vastasyntynyttä vauvaa vahdin silmä kovana tuskin uskaltaen luovuttaa häntä kenenkään muun syliin :D itku tuli kun jätin hänet isomummin hoiviin viikon ikäisenä puoleksi tunniksi viedäkseni mieheni ystävänsä polttareihin..

    Toinenkin lapsi oli suunniteltu ja raskautta edelsi yksi keskenmeno joka teki alkuraskaudesta epävarmaa ja pelottavaa. Raskaus sujui kuitenkin hyvin ja aika tuntui kuluvan nopeasti kun oli jo yksi lapsi hoidettavana. Toiseen lapseen en tuntenut samanlaista kiintymystä raskausaikana kuin ensimmäiseen, eikä tunneryöppy heti synnytyksenkään jälkeen ollut niin valtava. Toki vauva oli ihana ja rakastin häntä heti, mutta suurempi oli ikävä kotiin esikoisen ja miehen luo. Oikeastaan vasta nyt vauvan ollessa 4kk ikäinen voin sanoa rakastavani häntä ihan yhtä paljon kuin esikoistakin. Alku vauvan kanssa meni niin rutiininomaisesti ja vasta nyt koen tutustuneeni vauvan valloittavaan persoonaan :)
     
  3. Danzee83 Vierailija

    Mulla on pian 4kk ikäinen poika ja en tunne vielä mitään valtavia maailmaa-mullistavia-rakkauden-tunteita häntä kohtaan. Toki olen häneen kiintynyt ja välitän kovasti ja koitan pitää huolen, että hänellä on hyvä olla, mutta minkäänlaisia tunnon tuskia en koe siitä, että olen hänet hyvän vahdin hoitoon yöksikin jättänyt taikka että tämä kiintyminen on näin aikaa vievää. Kaikki aikanaan.. Nyttemmin olen päivittäin ryhtynyt ihmettelemään, että kuka kumma tuo meidän lapsi oikein on?! Ihan oikea ihminenhän se on ja oma persoonansa; toivoa saattaa ettei ihan mahdoton sellainen.. Minut se näyttää kuitenkin tuntevan oikeinkin hyvin.. Mutta persoonana poika on meille ihan tuntematon tyyppi.. Tutustutaan tässä sitten ajan kanssa..

    Raskausaika oli vaivaton ja pystyin mm. liikkumaan loppuun asti normaalisti, mutta en nauttinut ajasta erityisesti silti. Raskausaika oli vain jotenkin "pakollinen paha" ja asiaan kuuluva vaihe, siinä kaikki. Nyt vartaloni on eppariarpea lukuunottamatta entisellään ja pidän siitä paljon enemmän, se tuntuu omalta taas.. Totta kai minä silti koitin syödä terveellisesti, en juonut alkoholia jne. mutta minkäänlaista tunnesidettä en raskausaikana kyllä sikiöön tuntenut. Minua jopa jotenkin hämmensi terveyenhoitohenkilöstön tapa puhua "vauvasta". Odotin silti mielenkiinnolla sitä, syttyisikö tämä tunne puoli kerta heitolla nollasta-sataan synnytyksessä, kuten moni kuuluu mainostavan.. Näin ei käynyt, mutta en ollut asiasta moksiskaan; ystäväni oli kertonut, että hänelläkään ei kiintymys tullut heti.

    Poika siis syntyi ja ensimmäiset kaksi kuukautta oli silkkaa helvettiä. Ahdistavaa, väsyttävää, kaaosta ja joka toinen hetki olin sitä mieltä, että tämä oli virhe - elämäni suurin virhe. Voiko joku oikeasti saada tarvitsemansa sisällön elämälleen vaippaa vaihtamalla, tuttipulloja pesemällä ja öisin heräilemällä?? En edelleenkään ymmärrä miten tuosta voisi nauttia! Sen jälkeen tämä on toki ollut kaaosta, mutta nyttemmin hallittavaa sellaista. Pojalla on nyt rutiini, rytmi ja hän ei ole enää pelkkä "loinen", vaan juttelee, pyrkii liikkeelle ja selvästi seurailee ja opettelee koko ajan uutta. Nyttemmin arki siis rullaa melko kivuttomasti omalla rytmillään, mutta en minä tästä silti edelleenkään nauti läheskään niissä määrin kuin vaikkapa töissä ollessani arjestani nautin. Laitoin juuri menemään pari työhakemusta menemään ja tarkoitukseni on palata töihin heti kun mahdollista.

    Mitään "olen huono äiti" tai muuta vastaavaa itsesyyllistämistä en ole jaksanut alkaa harrastamaan. Minä en vain jaksa todellakaan ottaa tästä äitiydestä mitään koko elämääni täyttävää missiota; minua ei kiinnosta tehdä itse soseita, minua ei kiinnosta lasten lautasten muovilaadut, minua ei kiinnosta kenen lapsi osaa mitäkin ja miten kaikilla muilla on toinen toistaan parempi ja viisaampi lapsi. Minua ei kiinnosta hamstrata lastenvaatteita (kasvaa kohta ulos kuitenkin, kunhan on puhdasta ja ehjää, se riittää) tai muuta "kehittävää" krääsää; tarpeeseen hankin ja mielelläni käytettyä. Olen ottanut tässä tietoisen linjan. Haluan käydä töissä, jatkaa uran luontia, enkä halua elää täysin toisen ihmisen tarpeiden kautta; en vaikka se olisi oma lapseni. Niin kyyniseltä kuin se kuulostaakin, jokainen on itse loppujen lopuksi oman elämänsä tärkein ihminen.

    Olen kirjoitellut näistä fiiliksistäni tuolla toukokuun vauvat ketjussa ja saanut kritiikkiäkin osakseni. Kritiikki ja eriävät mielipiteet on minusta tervetulleita ja hyvä juttu että näistäkin asioista keskustellaan. En pahoita mieltäni siitä, kun minulta esimerkiksi kysyttiin, miksi ylipäätään hankin lapsia, kun minusta kuulemma sai käsityksen, että raskaana ollesakin en keskenmenosta olisi ollut moksiskaan tai lastani yhtään rakasta. Ei toisesta ihmisestä tällaisia päätelmiä voi nettikirjoitusten perusteella tehdä kuitenkaan. Jokainen huolehtikoon itsestään ja omist lapsistaan.

    Odotan mielenkiinnolla millainen tyyppi tuo muksu oikein ihmisenä on.. Ja rakkaus tulee sitten kun on tullakseen.
     
  4. kysyvä Vierailija

    Danzee83, samanlaista oli minullakin. Oikeastaan täysin samanlaista. Lukuunottamatta sitä, että meillä lasta tehtiin pitkään, ja se keskenmenokin tuli keottua ja se oli kyllä hirveää. Ehkä siksi en osannut tai uskaltanut sitten nauttia raskausajastakaan.

    Minusta äitejä on täysin turha syyllistää siitä, ettei koko elämäänsä voi omistaa pienelle vauvalle, joka on kuitenkin äidillekin loppujen lopuksi vielä vieras ihminen jonkin aikaa! Itsekin ajattelin palaavani töihin heti kun mahdollista - mutta no, mieli muuttui nyt kesän jälkeen, kun lapsi ehti täyttää vuoden ja arki hänen kanssaan kotona muuttuikin melko palkitsevaksi. Lisäksi arki rullaa paremmin näin, kun illalla miehen kotiutuessa ne kotityötkin on ainakin jotenkuten jo tehty, ja alkaa koko perheelle ns. vapaa-aika.

    Ehkä rakkaus lapseen on mulla syttynyt vasta, kun olen saanut minuuteni (ts. edes hetken omaa aikaa päivässä) takaisin sekä fyysisesti että henkisesti...?

    Sanottakoon, että imetys ei myöskään ollut minulle nautinto, vauva ei halunnut olla sylissä jne., eli läheisyys ei pikkuvauva-aikana toiminut meillä lainkaan. Veikkaan, että tämäkin asia vaikutti siihen, että suhde vauvaan oli välillä jopa negatiivissävytteinen...

    Lisää kokemuksia kaipaillaan! Kiitos molemmille vastaajille. :)
     
  5. lööve Vierailija

    Esikoiseen rakkaus syttyi hänen ollessaan noin 2-3kk. Muistan itkeneeni miehelleni, etten voisi elää ilman poikaamme.
    Kakkoseen rakastuin hänen ollessaan noin 1-2 viikkoa vanha. Muistan yöllä, kun otin hänet rinnalle viereeni, tajunneeni kuinka paljon rakastankaan tätä pienenpientä, lämmintä, tuhisevaa olentoa.
     
  6. 2lasta Vierailija

    Ensimmäisen kohdalla se vei aikaa, ehkä muutaman kuukauden. Synnytys ei mennyt ihan putkeen, imetys ei ikinä onnistunut, vauva oli aika vaativa ja herkkä tapaus. Äitiys oli ihan uusi asia, siihenkin tottuminen vei aikaa. Jonkinlainen baby blues tuli myös vajaa viikko synnytyksestä, sekin ehkä vaikutti asiaan.

    Toisen kohdalla rakastuminen tapahtui heti synnytyksen jälkeen, kun sai hänet rinnan päälle makailemaan ja ihmettelemään maailmaa. Keskola-aika ehkä vahvisti vaan sitä rakkauden tunnetta, kun vauvan joutui jättämään "yksin" suurimmaksi osaksi aikaa (päivisin vietin keskolassa aikaa n. 6h). Imetysharjoittelut ja kenguruhoidot olivat aivan ihania ja hellyyttäviä <3
     
  7. higginss Vierailija

    Rakastuin lapsiini jo raskausaikana. Jos minulla olisi todettu vaikkapa syöpä, niin olen aika varma, että olisin pistänyt raskauden itseni edelle. Rakastin siis vauvoja, vaikken tiennyt, ovatko terveitä, mitä sukupuolta ja minkä näköisiä ovat. Raskaaksi olen tullut helposti, joten kokemusta keskenmenoista tms. ei ole.

    En muuten erityisemmin pidä lapsista, mutta omien lasteni puolesta olen valmis taistelemaan henkeen ja vereen. En ole missään vaiheessa katunut, että olen lapset hankkinut. Monet kerrat olen kyllä itkenyt väsymystä ja vauvavaiheessa ekojen kuukausien ajan itkeminen oli päivittäistä. Se oli rankkaa, mutta uskon, että se on myös sitonut minut lapsiin läheisesti hyvällä tavalla.

    Olen ollut hyvin takertuva äiti, mutta olen tehnyt työtä sen eteen, että olen sallinut muidenkin hoitaa lastani. Ehkä sitä äidiksikin oppii äitinä olemisen kautta. Nykyään olen varmasti vähemmän tiukkapipo. Sellainen ehdottomuus ja perfektionismi ovat kadonneet. Vietän lasten kanssa mielelläni yhä aikaa enkä työnnä lapsia väkisin yökylään. Nykyään kuitenkin osaan jo nauttia, jos lapset ovat yökylässä. Alussa vain kaipasin kauheasti lapsia, enkä kyennyt rentoutumaan, mutta kaikkeen näköjään oppii, kun haluaa opetella sellaisesta pois, että olisi jotenkin ylivertainen äiti.
     
  8. Sekaisin pojasta. Vierailija

    Muistan kun näin vauvamme ekaa kertaa jalkojeni välissä ja aajttelin että noin täydellinen ja söpö, miten onkaan mahdollista. Ekat päivät ja viikot mieheni hoiti lastamme enemmän, ja olin itse ihan raato. Mutta kun isyysloma loppui, jotenkin omin lapsemme ja halusinkin tehdä kaiken itse hänen kanssaan...oli jotenkin huono omatunto siitä, että en ekoina päivinä jaksanut. Rakkaus kasvoi vähitellen. Imetys sujui hyvin, mutta lievää koliikkia oli.

    Lapsemme on aina ollut kova heräilemään, ja univelkaa ollut. Olen silti ollut häneen niin sidoksissa, että en ole kyennyt vieläkään jättämään häntä yökylään, nyt jo 3v. Se että joudun jo työpäivän verran olemaan hänestä erossa on jo tarpeeksi. ;)

    Se että vähitellen on tullut pelko siitä, ettei ehkä saadakaan toista lasta, on kasvattanut entisestään rakkauttani poikaani. Olen aivan hulluna häneen. Miehestäni voin kyllä olla hyvinkin päiviä erossa, mutta pojastani en. En ole koskaan erityisemmin tykännyt muista lapsista, mutta omassa on sitä jotain. Pyrin kuitenkin olemaan kehumatta lastani vieraille liikaa. Toivon että saisimme toisen lapsen, ettei minusta tulisi aivan liian ylisuojelevaa tätä ainokaista kohtaan. Toisesta lapsesta ei varmaan silleen sekoa, mutta jos yritys on kestänyt tosi pitkään, osaa tervettä lasta sen jälkeen varmasti arvostaa todella paljon.
     
  9. rimprenssa Vierailija

    Ensimmäisen kanssa kesti 2-3kk:tta, toisen kanssa se oli rakkautta ensi silmäyksellä :)
     
  10. elli Vierailija

    Minulla ihan samanlainen kokemus. Varsinainen leijonaemo minusta on tullut vasta sen seurauksena, kun sukulaiset "siedätyshoidattavat" vierastavaa ja pelokasta lasta väkisin sylissään.
     
  11. vierailija Vierailija

    Minä odotan esikoista, tyttöä, ja olen nyt jo raskaana ollessa ihan rakastunut pikkuiseen masuvauvaan! Isiltä en ole kysynyt että rakastaako hän jo vauvaa, mutta kyllä hänkin innoissaan juttelee ja laulelee pikkuiselle, tunnustelee masua ja laittelee lapsen huonetta. Ja puhelee meistä ja pikkuisesta että uskomatonta kun meillä on kohta oma vauva! Että kyllä hänkin taitaa olla tulevaan rinsessaan aika hullaantunut jo nyt! :)

    Minä kyllä olen alkuviikkojen hämmennyksestä ja varsinkin siitä kun masuvauva alkoi potkimaan niin ollut tosi rakastunut! :D Että enpä malta odottaa että saadaan oma vauva syliin!

    Ja minä kun joskus vielä luulin etten halua lapsia ja ettei minulla olisi äidillisiä tunteita, höpsis!! xD
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti