Kuinka kasvaa kypsemmäksi ihmiseksi parisuhteessa?

[kasvun paikka]

Uusi riita takana. Monta muuta edessä. Helvetti räjähti muutama kuukausi sitten miehen toilailuista ja nyt on useamman yhteisen vuoden epäkohdat nousseet esille. Viimeisen kuukauden aikana olen miettinyt, että tässä suhteessa on melkein kaikki päin helvettiä.

Mies tuntuu vastuuntuntoiselta kyllä muuten ja tuntui jo nuorempana ikäistään fiksummalta. Mutta hän ei jotenkin osaa ottaa vastuuta parisuhteessamme, eikä olla läsnä siinä. Hän huitelee edestakaisin ja haluaa ihmeen paljon omaa tilaa ja aikaa. Ei ole sitoutunut vieläkään, vaikka on saanut sitä omaa tilaansa riittämiin - niin paljon, että minä koen olevani yksin suhteessa. Sanoi myös itse, ettei tiedä, onko kypsä ihmissuhteeseen. Silti haluaa olla kanssani, naimisiin ja lapsia, omakotitalon, sen perinteisen jokaisen suomalaisen kliseisen unelman. Ja minä sen saman hänen kanssaan, kaikesta huolimatta.

Eihän tuo henkinen kasvu hetkessä tapahdu, eikä välttämättä ikinä siinä ole valmis, mutta kyllä tuota pitäisi saada kiihtymään tai samassa tilanteessa on vielä parinkymmenen vuoden päästä. Meidän molempien pitäisi kasvaa ja oppia ottamaan toisemme paremmin huomioon. Myönnän, että minäkin olen välillä lapsellinen, mutta olen mielestäni yrittänyt huomioida hänen tarpeensa parhaani mukaan.

Mies välttelee riitoja kuin ruttoa ja yrittää vetää peiton korvilleen, ettei niistä tarvitsisi puhua. Ongelmia ei ole, kun niistä puhumista vältellään. Puhuminen pelottaa muutenkin, parempi on kun ei puhuta, sillä sitä ei tiedä, jos kohta seuraa uusi riita. Tässä pitäisi aikuistua jo sen verran, että saamme pidettyä huolta edes parisuhteestamme ennen kuin niitä lapsia voi ruveta vakavissaan miettimään.

Kuinka sinä, arvon lukija, olet kasvanut parisuhteessasi/parisuhteissasi?
Muistatko jonkinlaisia tilanteita, jolloinka päässä olisi napsahtanut, että sama meno ei voi jatkua?

 

[Lillukka-]

Tarpeeksi kauan kun olen päätäni seinään hakannut, olen jättänyt suhteen taakseni. Ikävä kyllä, toista ihmistä ei voi muuttaa ja jos toinen on tyyppiä joka lakaisee ikävät asiat aina maton alle, hän siitä tuskin muuttuu. Vähän aikaa voi myös toimia se, että pohtii asioita sähköpostitse. Jostain syytä kun etenkin miesten on helpompi purkaa tuntojaan kirjallisesti kuin nokikkain.

Tiedän myös muutaman parin, joissa mies on ollut aina itsenäinen vipeltäjä. Ei ole muuttanut tilannetta avioliitto, lapset tai mikään muukaan. Omista menoista -joita on paljon, ollaan pidetty kiinni. Ovat sitä mieltä, että kun tuovat pääosan leivästä taloon, vievät perheen pari kertaa vuodessa etelän lomalle, olisi vaimon syytä olla tyytyväinen kunnon mieheen.

Kannattaa palaveerata miehen kanssa vakavasti ja kysyä hänen sitoutumisen astettansa. Hyvä on myös muistaa se, että toisen paljon on toiselle vähän. Käykö mies viikottain vai esim. kerran -kaksi itsekseen?

 

[Jälkiviisas]

No jaa... tietenkin voisi aloittaa (vakavan) parisuhteen sellaisen ihmisen kanssa, jonka elämäänsä todella haluaa sen sijaan, että rupeaa sitten suhteen jo alettua muuttamaan ja muokkaamaan sitä toista sellaiseksi kuin haluaisi sen olevan...

 

[Jepjep...]

Ongelmia ei ole, kun niistä puhumista vältellään. Puhuminen pelottaa muutenkin, parempi on kun ei puhuta, sillä sitä ei tiedä, jos kohta seuraa uusi riita. Tässä pitäisi aikuistua jo sen verran, että saamme pidettyä huolta edes parisuhteestamme ennen kuin niitä lapsia voi ruveta vakavissaan miettimään.

Meillä NIIN sama tilanne.... uutta riitaa jo peläten ja odotellessa ei käydä edes edellistä koskaan kunnolla läpi, jatkuvasti taustalla kummittelee paha mieli ja sitten syytetään kun "aina asiat huonosti"...

 

[ei oikea suhde]

Tuo että pelätään riitoja ja puhumista, ja toinen sanoo että ei ole kypsä parisuhteeseen, ei minustani kuulosta ihan oikealta suhteelta. Älkää nyt hyvät ihmiset tuollaisiin jääkö kiinni - parisuhteen on tarkoitus tuoda elämään lisäarvoa, onnea ja energiaa, ei eripuraa ja stressiä!

 

[Mies 50]

Mistähän tulee se vanha juttu josta kuulee aika ajoin, että toinen avioliitto on usein parempi kuin ensimmäinen?

Onkohan niin että jos ero ei vienyt lopullisesti paikallisen kuppilan pöytään niin siitä on jotenkin otettu opiksi?