Kuinka lähden tästä sairaasta liitosta. Tämä maksaa vielä hengen. Oikeasti.

Kun mieheni on pois luotani... on hyvä olla. Olen oma nauravainen, elämäniloinen, lähes kaikkeen pelkästään positiivisesti suhtautuva oma itseni. Elämä hymyilee.

Kun olen mieheni kanssa... joudun paniikkiin. Pelkkä ajatuskin mieheni läsnäolosta tekee minulle huonon olon; tuntuu, etten oikeasti saa henkeä, sydämeni hakkaa ja jättää lyöntejä väliin. Minulla on pelottava, tuskainen, kamala olo. Kun mieheni on paikalla, jotenkin hallitsen paniikkitunteet (useinmiten), tosin joskus saan paniikkikohtauksia. Ilman mieheni läsnäoloa saan niitä äärimmäisen harvoin. Hermoni ovat tiukalla. Ne ovat niin äärettömän tiukalla. En siedä mitään. En edes hyviä asioita. Koko elämä tuntuu pahalta.

Mieheni juo paljon. Minä olen täysin raitis (nykyään. Ennen join toisinaan paljonkin). Se on kamalaa, että mieheni juo niin paljon. Monta kertaa viikossa. On useasti niin, että joka ilta. No viimeaikoina hän on vähentänyt. En luota tähän tilanteeseen. Juominen. Se lisääntyy taas ajan myötä.

Mieheni alistaa minua. Ei hän itse sitä huomaa. Tuntuu pahalta, kun aina olen väärässä. Ihan aina. Ideani ja ajatukseni ovat "terveisiä perseestä!". Ei hän koskaan niin sano, mutta aina hän on eri mieltä ja pakottaa minut olemaan samaa mieltä kanssaan tai meille tulee riita. Ei siinä olisi mitään, vaikkei hän olisikaan samaa mieltä kanssani. Se on ok. mutta se, että hän pakottaa ja alistaa minut olemaan samaa mieltä kanssaan. Jos pidän puoleni, olen hullu, vastarannankiiski, vaikea ihminen, luulen olevani viisaampi kuin olen.

Ystävistäni hän ei pidä. Ei liiemmin perheestänikään. Minun veljet ja äiskä kuulemma "on mitä on". Mitä se sitten tarkoittaakaan, se ei ole positiivistä. Hän ei sano sitä positiiviseen sävyyn.

Luoja. Pelkään häntä. Onhan niissä tilanteissa ollut minullakin osuuteni, kun hän on rikkonut tavaroita ja pahoinpidellyt minua. Olen ärsyttänyt. Kyllä. Ihan sietokyvyn yli, mutta... hän on esimerkiksi kerran syöttänyt minulle väkisin lääkkeitä, lähes hengenvaarallisen määrän. Hän on esimerkiksi raahannut tukasta minut puolipukeisena rappukäytävään, olin siellä ainakin vartin, pelkkä yöpaita päällä. Hän on väkisin syöttänyt minulle ruokaa istuen selänpäällä, meinasin tukehtua. Olen saanut turpiin parii otteeseen. Kerran todella pahasti. Jälkeenpäin ajatellen, se olisi voinut olla viimeinen päiväni, jos olisin saanut aivoverenvuodon. Olin ihan mustan, sini-punakirjava. Anteeksipyytöjen välillä hän sanoi, ettei hän nyt edes niin kovaa lyönyt. Viimeinen juttu oli se, että jälleen huusin haluavani erota. Huusin, että minua ahdistaa niin paljon, että aikaisemmin yritin itsemurhaa sillä halusin ennemmin kuolla, kuin olla hänen kanssaan (se oli totta). Huusin vihaavani ja inhoavani häntä ja etten enää halua olla yhdessä. Ystävälliset puheet erosta eivät ole menneet perille. MJinä näin. Minä näin kun hän käänsi rattia, ohjasi meidädt pois tieltä, puuta päin ja painoi kaasua. Me törmättiin siihen puuhun. Me oltaisiin voitu kuolla.Luojan kiitos, vain jalka murtui. Niin ja muutama paha ja pitkään kestävä mustelma..tai siis olen naamaltani ihan musta. Tosin murtui pahasti. Minulla on jallassa 12 ruuvia ja muutama metallilevy, jotka pitävät luita yhdessä. Minä näin, kun se puu lähestyi tai siis kun me lähestyttiin sitä puuta.

Mieheni väittää ettei ajanut päin puuta tahallaan, mutta katsoin häneen päin ja minä näin. Hän väittää, että minä olen hullu. Jos ihminen ei pysty itseään hallitsemaan suuttuessaan vaan hajottaa tavaroita. Lyö ja pahoinpitelee muuten. Se kaikki vain raaistuu ajanmyötä. En epäilekkään, ettenkö ole oikeassa. Hetken mielenjohteesta hän päätti täräyttäää puuhun. Sama juttu, kun se, että tavarat lentää tai nyrkki tärähtää naamaan. Vain vähän pidemmälle vietynä.

Tiedän tilastot. 30 naista joka vuosi kuolee perheväkivaltaan. Päädynkö tähän tilastoon. Pelkään.

Mistä rohkeutta lähteä tästä sairaasta liitosta??? Jotenkin olen niin väsynyt, etten jaksa lähteä. Ja mieheni vetoaa aina tunteisiin tyyliin "Älä riko minua. Olet minulle rakas ja minuun sattuu jos lähdet". Aina uskon samat paskapuheet.

(Niin, en väitäkkään ettenkö olisi ihan yhtä syyllinen. Jos alkaisin tähän omia "rikkeitäni" luettelmaan tästä voisi tulla "Älä toimi parisuhteessa näin"-kirja)

 

Moi,

Itse en ole kokenut parisuhteessa fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä kylläkin. Joten tiedän jotain siitä, miten vaikeaa on lähteä tuollaisesta suhteesta. Tuo sairas suhde, joka minulla on, vei itsetuntoni pitkäksi aikaa. Kesti kauan, ennen kuin osasin taas tuntea niin kuin oikeasti tunnen, olla minä, sanoa rohkeasti omat mielipiteeni jne. Liian kauan minäkin siinä suhteessa olin, mutta jälkeenpäin ajattelin, miksi en lähtenyt aiemmin.

Onko sinulla ystävää, joka kuuntelisi ja auttaisi hakemaan uutta asuntoa yms.? Tai ota yhteyttä turvakotiin. Tuollaisessa suhteessa tuntuu, ettei koskaan ole oikeaa aikaa lähteä. Mutta tee se heti. Näyttää, että olet ihan lopussa. Älä ota vastaan enää yhtään lyöntiä äläkä vähättelyä, pakottamista miehesi mielipiteeseen. Lähde nyt.

 

Onkohan tää provo, tuon kertomuksen mukaan olisin jo kuollut?

 

Tuntuu kyllä provolta sikäli, että jos kaikki pitää paikkansa, olisi kirjoittaja tod.näk kuollut jo tai ainakin tajunnut lähteä jo ajat sitten.

Toisaalta narsistin kanssa elävä sairastuu itsekin, eikä välttämättä tajua tilannettaan.

 

Saattoi olla provo, mutta ei välttämättä. Kyllä näitä kerta toisensa jälkeen pahastikin turpiinsa ottavia naisia riittää. Aloittaja, jos olet todella tuollaisessa tilanteessa, lähde heti, vaikka turvakotiin aluksi, voit sitten etsiä asunnon itsellesi. Poliisille pitää myös ilmoittaa, älä anna miehen syyllistää itseäsi aläkä ole enää hänen kusetettavanaan. Väkivalta ei ole missään olosuhteissa hyväksyttävää.

Yleisesti ottaen, oli aloitus provo tai ei, väkivalta on usein parisuhteessa mukana runsaan alkoholinkäytön myötä. Mies on oppinut kotoaan systeemin, että juodaan ja annetaan akkaa turpiin, nainen on oppinut kotoaan tavan että mies ryyppää ja antaa turpiin. Jos tällaiset ihmiset menevät yhteen, soppa on valmis. Saatetaan erota, mutta kumpikin hakee taas uuden samanlaisen kumppanin, tai palataan yhteen ja sama meno jatkuu. Kierre ei katkea ennenkuin se tietoisesti katkaistaan, ammattiauttajan avulla. Etenkin jo on lapsia, se pitää katkaista jo ensimmäiseen lyöntiin!

 

mutta kun kaikki on totta. Joka ikinen sana mitä sanon. Olkaa onnellisia, kun olette elämäntilanteessa, jossa ette usko tälläistä tapahtuvankaan(?). Tarkoitan, että tiedän muunkinlaisia vaikeuksia olevan, eikä ne ole yhtään helpompia ongelmia, kuin minun ongelmani. Ne ovat vain erilaisia. Onneksi minulla ei ole, enkä välttämättä edes ole kokenut, enkä tule kokemaan kaikkea, mitä te olette kokeneet.

 

Luuletteko todella, etten ole harkinnut lähtemistä? Olen. Viimeaikoina joka ikinen päivä. Monta kertaa päivässä (lukumäärää en tiedä, en harrasta kirjanpitoa tälläsistä asioista). Se "sama laulu" soi jatkuvasti päässäni (siis sama ajatus kiertää jatkuvasti) "tälläsessä suhteessako, tällästä elämääkö tulen lopunikää viettämään?", "miksi en osaa lähteä? Ei se olis sen vaikeampaa teoriassa, kun pakata laukut ja hakea oma asunto kaupungilta"

 

Tässä vinkki.

Naisten Linja on valtakunnallinen, maksuton puhelinlinja. Naisten Linja tarjoaa neuvontaa, ohjausta ja tukea väkivaltaa, uhkaa tai pelkoa kokeneille naisille ja tytöille sekä heidän läheisilleen.

Naisten Linjan puhelinnumero on 0800 02400.

Päivystämme

suomeksi maanantaista perjantaihin klo 16-20

Sain itse tuolta voimaa lähtöön. Uskon sinua ja tiedän että lähteminen on lähes mahdotonta kun sinut on nitistetty henkisesti ja fyysisesti. Mutta lähteminen on mahdollista ja sinulla on oikeus normaaliin elämään. Meitä on monia ja liian moni vaikenee.

*Voimahalaus*

 

Kuinka lähden tästä sairaasta liitosta. Tämä maksaa vielä hengen. OIKEASTI.

Mistä rohkeutta lähteä tästä sairaasta liitosta???

Eikö tuo riitä jo lähteä?

Mutta, sorry nyt vaan, vaikutalt kyllä provolta, ei tuollaisia naisia voi olla enää olemassa jotka antaa luvan yhden tyypin pilata oman elämänsä anno 2008?! ;D
Ja sitten koko aika kirjoitat "en jaksa lähteä?? en jaksa lähteä?? itsesääliä?
mielummin annat kaataa enemmän paskaa niskaasi ja jatkat yhden tyypin kanssa joka ei arvosta sua pätkääkään enää. ja hei, miten sä voit vielä nukkua sen vieressä? saatikka mainita antaa se paneskella sua??!! kun haluaahan herra sulta pipariakin joskus saada hä?? .... että vielä voit....hyi!

voi teitä naisia, kuulut munpuolesta kategoriaan : tyhmät naiset! enkä pyydä anteeksi, sulle pitää puhua kovia sanoja jotta ehkä heräät...

 

Näe oma tilanteesi. Katso sitä kuin ulkopuolelta. Ehkä näet silloin kirkkaammin.
Olet jämähtänyt kaavaan, mukautunut mahdottomaan. Jos talo palaisi, sammuttaisit, eikö niin? Ja jos lastasi lyötäisiin, tekisit siitä lopun (toivottavasti).
Tee siis tästäkin surkeudesta loppu. Lähtemällä ja pelkäämättä. Heti. Se onnistuu kyllä. Ja sinusta voi tulla onnellinen (mutta ehkä se pelottaakin, sillä kurjuuteenkiin tottuu...)

 

Nii. Siinäpä se onkin. Jotenki tähän juttuun on vaa jääny kii. Pelkää olla tässä suhteessa. Pelkää lähteä tästä. Lämpöä ja läheisyyttä; helliä sanoja, halauksia, puheita meillä ei ole. Seksiä totuuden nimissä emme ole harrastaneet kuukausiin.

Edelleenkään tämä ei ole provo.

Kiitos sinulle "saman kokenut". Tarvin neuvojasi. Kiitos.

 

Olet niin oikeassa. "Kurjuuteenkin tottuu". Niin minulle on käynyt. Itsetuntoni, itseluottamukseni, itsearvostukseni ja itseluottamukseni on mennyt. Ajattelen etten ansaitse parempaa (miksen muka?).

 

Niinpä niin. Kun uskallat katsoa ja myöntää, olet jo lähempänä ratkaisua. Älä pakene äläkä selittele, katso vain. Siitä viriää tekeminen.

 

Toivon sinulle hurjasti voimia, että psytyisit irtautumaan suhteesta. Ajattele miten upeita vuosia sinulla on edessäpäin...et voi hukata elämääsi noin.

Ehkä olisi hyvä tehdä sellainen suunnitelma, miten toimit kun lähdet. Selkeä toimintasuunnitelma. Soitat etukäteen turvakotiin ja pakkaat kamat ja lähdet kun mies on poissa. Alku voi olla kamalaa ja ristiriitaista, mutta pian kaikki paranee ja voit taas hengittää. Hanki vaikka hyvissä ajoin jo uusi pre-paid liittymä, jonka numeroa miehesi ei tiedä ja jonka numeron annat vain ystävillesi.

Suuresti voimia ja toivon lukevani pian, että olet vapautunut vankilastasi

 

Ystävät voisivat auttaa molempia.Väärin on että toinen joutuu pelkäämään jotain tyyppiä.Hänelläkin varmaan ystäviä ketkä voivat auttaa tätä pelottavaa tyyppiä.Hänkin pelkää jotain,mitä liene.Pakkopullaa ei tarvi syödä.

 

Ap, olet saanut todella hyviä neuvoja täällä keskustelupalstalla. Nuo ikävämmät kommentit voi jättää omaan arvoonsa, sillä kaikilla ei ole kykyä empatiaan. Toivon sinulle voimia lähteä nykyisestä suhteesta ja jatkaa elämääsi valoisammissa merkeissä!

 

alkupuolen vastauksissa sanottiin, että tuommoseen kohteluun olisi jo kuollut...ei niihin vielä kuole, jos itsellä on halua elää.
Juuri tuommosen suhtaumisen takia, kukaan ei jaksa kertoa totuuksia omasta elävästä elämästään, sillä kukaan ei usko, ei oikein lääkäritkään, vaikka menet kuinka mustelmilla. Olen ollut tilanteessa, että lääkäri on tutkinut ja lyöjä (aviomies)myöntänyt tekonsa, mutta siihen aikaan nimismiehen vallassa oli, nostetaanko pahoinpitelysyyte... ei nostetttu!
Kenenkään ei pitäisi jäädä tuollaiseen suhteeseen, mutta olen itse väärä ihminen neuvomaan toisia, sillä elin itse noin vuosikymmenet...pelkäsin kuollakseni kuolemaa, jos lähden.
Mutta se sietokyvyn raja tuli vastaan minullakin.

 

Voisitko muuten kertoa ihan mielenkiinnosta minkä ikäisiä olette ja mitä miehesi tekee työkseen? Koitan ymmärtää miten joku voi oksentaa pahoinvointiaan toisen päälle noin raasti.

 

Olet valinnut itse sen, kuinka sinua kohdellaan.

Mitkä on ne hyödyt, joiden vuoksi olet suhteessa edelleen, mitä siitä sinä saat?

Mitä haluat elämääsi tulevaisuudessa?

Hyvä uutinen on, että voit saada mitä haluat. Se on sinusta kiinni.

"Rohkeus ei ole sitä että ei pelkää, vaan sitä, että toimii pelosta huolimatta."

 

Kun olin vastaavassa tilanteessa yksi viisas ihminen sanoi minulle, että älä sure, mies löytää nopeasti uuden hoitajan. Se oli totta ja se auttoi minua. Älä sure miehen puolesta.
Jos et toimi nopeasti, olet yhtä sairas kuin tämä mies. Mies on sairastuttanut sinut. Tee suunnitelma ja lähde pian.
Tiedän että tekstisi ei ole provo vaan totta. Olen kokenut saman.Voimahali ja onnea matkaan. Älä viipyile äläkä keksi selityksiä.

 

Lopeta tänne ruikuttaminen ja käytä sekin aika elämäsi uudelleenrakentamiseen.

 

pistäkää mies ojennukseen porukalla.Kenenkään tarvi kärsiä tollasia sekoja.Pistäkää äijä pelkäämään.

 

..ei noita laiteta ojennukseen porukalla eikä yksin, sillä nuo kostaa, tavalla tai toisella jollekkin. Pelokkaana he ovat vielä enemmän raivoissaan ja ovat aivan "silmittömiä", etenevät kuin kulovalkea ja polkevat kaiken jalkoihinsa.

 

Ovatko he todella tollasia?

 

ei sitten päättynytkään, että he elivät elämänsä onnellisina loppuunasti. Kun tapasimme olin 18 ja opiskelin hoitoalalle. Mieheni oli silloin 22. Olimme onnellisia ja vastarakastuneita. Oikeastaan muutin hänen luokseen melkein heti.

Äkkiä onnemme haihtui. Ei rakkaus (jos se sitä oikeasti oli tai on) hävinnyt. Onnen ja ilonhetket vain muuttuivat satunnaisiksi ja elämää värittivät ryyppyretket (osallistuimme niihin molemmat, nykyään olen täysin raitis) kännitappelut, riidat ja erimielisyydet yleensäottaenkin. Rakkaudesta tuli sydäntä vihlovaa. Toista rakasti, silti oli surullinen, kun oli itse onneton ja tiesi toisenkin olevan onneton. Yritimme alusta uudestaa ja uudestaa.

Olemme asuneet nyt noin viisi vuotta samankaton alla (olen nykyään 23). Koulutukseni jäi kesken. En vain jaksanut parisuhdeongelmia ja koulupaineita. Tulin "hulluksi". Ja jouduin "lataamoon" pariinkin otteeseen. Psykiatrien mielestä en kylläkään ollut hullu, vaan äärettömän masentunut. Papereissanikaan ei ole lataamosta tai hullujenhuoneesta merkintää, vaan psykiatrisesta sairaalasta. aluksi mieheni vastusti tosi tiukasti lääkkeitä. Olin kuulemma narkki, kun käytin lääkkeitä ja hilluin päivät pitkät pillerikännissä. Itse en kylläkään huomannut olevani pillerikännissä, eikä lääkkeitä (joita minä syön) syömällä edes euforian tapasta tilaa voi saavuttaa.

Mieheni työskentelee rakennusalalla.

Silti välillä olemme olleet näennäisesti onnellisiakin. Niinä onnellisina hetkinä sitä on ajatellut, että ehkä se siitä ja taas kaikki on hetken ollut hyvin. Ehkä siksi tähän onkin jäänyt niin kovasti kii.

Tiedän sen olevan sairasta, mutta silti hiljainen ääni sisälläni sanoo; koita jaksaa vielä hetki, kyllä tämä tästä taas. Järjen ääni huutaa, että juokse! Lähede tästä suhteesta ja heti. Sitä järkeä kun on joskus niin kovin vaikea kuunnella.