E
Eulaalia
Vieras
Siinäpä se. En saa kummiudesta irti yhtään mitään. Kummilapset ovat vieraita, asuvat kaukana.
Minä olen se jonka oletetaan soittavan, käyvän, lahjovan ja lähettävän. Miksi?
Miksi kummin muka pitää olla joku ohjelmatoimisto, olkapää tai antelias joulupukki ?
En saa tästä irti mitään. No ehkä sen hikisen tarrakuvan kerran kahdessa vuodessa.
Useimmat kummiperheistäni eivät edes kiitä lahjasta jonka lähetän ( koska ei ole resursseja matkustaa! )
Minullakin on 3 lasta, mutta en ole koskaan meuhkannut näistä kummijutuista. En koe että kummi olisi jotenkin merkityksellisempi kuin kukaan muukaan lapseni tuntema aikuinen.
Olen aika tyhjä näissä kummisuhteissani. Oikeesti en edes haluaisi olla kummi ( tämän kerroin silloinkin kun pyydettiin, mutta tässä sitä vaan ollaan )
Kummius on mulle vain muistamista ja maksamista vieraiden ihmisten vieraille lapsille.
Te joille kummius antaa paljon, kertokaa miten minäkin voisin saada siitä itselleni ilon ?
Minussako ja asenteissani yksin on vika ?
Varmasti ! Mutta olen minä yrittänytkin, ja yksin on vaikea toimia ihmissuhteissa.
Onneksi näillä lapsirassuilla on muitakin kummeja ja onneksi osaan teeskennellä. Mutta jossain on vikaa kun koen kummiuden vain rahanmenona ja saan siitä pahaa mieltä, riittämättömyyden tunnetta ja vanhemmilta moitteita ( kun en käy, en osta mieleistä ).
Iloa sen pitäisi olla...vaan miten ?
saanko sanoa kummiudelle "bye, bye" jos eroan kirkosta ?
Minä olen se jonka oletetaan soittavan, käyvän, lahjovan ja lähettävän. Miksi?
Miksi kummin muka pitää olla joku ohjelmatoimisto, olkapää tai antelias joulupukki ?
En saa tästä irti mitään. No ehkä sen hikisen tarrakuvan kerran kahdessa vuodessa.
Useimmat kummiperheistäni eivät edes kiitä lahjasta jonka lähetän ( koska ei ole resursseja matkustaa! )
Minullakin on 3 lasta, mutta en ole koskaan meuhkannut näistä kummijutuista. En koe että kummi olisi jotenkin merkityksellisempi kuin kukaan muukaan lapseni tuntema aikuinen.
Olen aika tyhjä näissä kummisuhteissani. Oikeesti en edes haluaisi olla kummi ( tämän kerroin silloinkin kun pyydettiin, mutta tässä sitä vaan ollaan )
Kummius on mulle vain muistamista ja maksamista vieraiden ihmisten vieraille lapsille.
Te joille kummius antaa paljon, kertokaa miten minäkin voisin saada siitä itselleni ilon ?
Minussako ja asenteissani yksin on vika ?
Varmasti ! Mutta olen minä yrittänytkin, ja yksin on vaikea toimia ihmissuhteissa.
Onneksi näillä lapsirassuilla on muitakin kummeja ja onneksi osaan teeskennellä. Mutta jossain on vikaa kun koen kummiuden vain rahanmenona ja saan siitä pahaa mieltä, riittämättömyyden tunnetta ja vanhemmilta moitteita ( kun en käy, en osta mieleistä ).
Iloa sen pitäisi olla...vaan miten ?
saanko sanoa kummiudelle "bye, bye" jos eroan kirkosta ?
