Meillä on neljä lasta ja mekään emme saa apua. Tukiverkostoa ei ole. Silti en koe, että olemme niin suuressa pulassa, että hätyyttäisin tänne ventovieraan ihmisen hoitamaan lapsia, että pääsisin minne? Tarkoitan sitä, että kun on tottunut hoitamaan porukkansa omin voimin, ei enää näe niin suurta tarvetta hoitajalle, että olisi siitä valmis yli 8 tunti maksamaan.
Mummolat on, toinen on samalla paikkakunnalla, mutta he ei hoida meidän lapsia koskaan. Meillä on diabeetikkolapsi perheessä ja hänen hoito on sen verran vaativaa, että harva tohtii edes yrittää. Joskus toivoisin, että olispa joku esim. lähihoitajaopiskelija, jonka hoiteisiin voisimme turvallisesti jättää lapset. Mutta toisaalta en osaa kauheasti kaivata sellaista, mitä ei ole koskaan ollutkaan.
Tätä tukiverkottomuutta ei ymmärrä sellainen, jolla se verkosto on ja se on ihan normaalijuttu. Ei van tajua, miksi jollain ei ole vastaavaa systeemiä ja apuja. Kuvitellaan, että se on perheen oma vika ja sen verkoston voi kyllä kyhätä itsekin. Ei se niin helppoa ole. Meillä suku ja perhe on päättäneet jättää meidän, koska emme usko samalla tavoin, kuin he. Siihen emme voi vaikuttaa itse millään tapaa.
Lähipiirissä tuntuu olevan raksa-aikaa, vauva-aikaa, kriisiaikaa, yms. En vaan jaksa selostaa omanajantarvetta muille, en osaa pyytää apua tilanteeseen, joka ei ole millään tapaa paha tai ongelmallinen. Me pärjätään näin, kun on ihan pakko.
