Toggle sidebar

Kun koulukiusaaminen on jättänyt jälkensä...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja koulukiusattu nyt harmaana
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
K

koulukiusattu nyt harmaana

Vieras
En tiedä mistä nyt aloittaisin. Olen jo lähempänä 30 ikävuotta, mutta siltikään arvet eivät ole umpeutuneet...
Tulen ajatelleeksi todella usein kiusaamistani ja nyt äitinä herkistyn todella helposti, ja pelkään poikani joutuvat joskus samaan tilanteeseen.
Olemme muuttaneet tarkoituksella paikkaan, jotta poikani pääsisi tiettyyn kouluun. Siellä kiusaamiseen puututaan välittömästi eikä sitä juurikaan ko. koulussa ole.
Mutta siis...taannoin olinravintolassa mieheni kanssa. Törmäsin siellä vanhaan luokkakaveriini, joka ei minua varsinaisesti koskaan kiusannut.
Hän ei tervehtinyt enkä minä häntä. Varmasti tunnisti kyllä, koska vierekkäin seisoimme narikkajonossa.
Asun edelleen paikkakunnalla, jossa kävin kouluni. Saatan tavata kiusaajiani ruokakaupassa ja se vieläkin sattuu. Olen yrittänyt ajatella asiaa aikuisesti, mutta silti se pieni hento surumielinen tyttö nostaa heti päätään ja päiväni on taatusti sen jälkeen pilalla.
Omaan erikoisen sukunimen, ja minua häiritsee, että se lukee postilaatikossa.
Aikuisena ihmisenä tiedän, että tuskin enään kukaan minulle kiusaa tekisi, mutta se kiusattu tyttö sisälläni ei kuitenkaan saa ajatusta päästä pois.
Tämä on kamalaa...Onko muita, jotka ovat kärsineet pitkään koulukiusaamisesta?
*vittuilijat ja paskanjauhajat, älkää vaivautuko*
 
Kyllä tätä taakkaa varmaan saa kantaa koko ikänsä. Yritän nostaa nokan kohti taivasta,vaikka mielummin vajoaisin usein maan alle. On sellainen "anteeksi,kun olen olemassa"-olo.

Omien lasteni kanssa olen kuin leijona-emo. Kaikenlainen kiusaus nostaa välittömästi karvat pystyyn ja puutun siihen heti. Samoin olen jatkuvasti huolissani,että onko lapsilla kavereita. Tiedän,miten kurja on olla yksin.

Itse olen myös nähnyt näitä kiusaajia,eikä moikata. Näissä kohtaamisissa paniikki pyrkii pintaan,mutta olen selvinnyt.
 
En itse ole kärsinyt, mutta tuttavia on kärsineet. Ovat kaikki vain muuttaneet tältä paikkakunnalta paremmalle. Ja näin päässeet eroon kiusaamiessta ja näistä typeristä ihmisistä.

Ehkäpä näitä kiusaaija jo aikuisiällä hävettääkin se homma. Että ylpeänä kyllä ohi kävelisin, eihän se sinun häpeä pitäisi olla, jos toisilla menee huonosti? Sitähän nio kiusaamiset käytännössä on. JOkin on vialla.

Pitäiskö sun keksiä jotain uutta harrastusta, sellasta jossa oltais muiden kans tekemisissä? Vaikka jotain kamppailulajeja tai jumppaa..siis jotain ryhmäliikuntaa? Saisit positiivisia kokemuksia.
 
Tiiätkö, että niitä kiusaajia luultavasti nolottaa ja siksi ne ei kehtaa sua tervehtiä. Ala sä tervehtii niitä, näytä niiden silmissä tyytyväiseltä, jos et ole, niin feikkaa se. Paras kosto on se, että näytät, että olet elämääsi ja itseesi ja siihen nimeesikin tyytyväinen.

Tsemppiä! Älä kävele enää seinänvieriä, ne ajat on takana!
 
Mä tajusin viimeksi ravintolan vessassa, että en enää pelkää, että joku tulis tunkeen mun päätä pönttöön tai aukoon päätä... :o Olen pelännyt ihan vieraitakin ihmisiä ja olettanut, että kaikki haluaa mulle pahaa. Mutta ei ne halua mulle pahaa. Mä hymyilen kaikille, silloin ne luulee, ettei mua voi mitenkään satuttaa, eikä ne edes yritä. Eikä suurin osa ihmisistä koko ajan yritä toisia tölviä. :)
 
Ymmärrän miltä susta tuntuu. Mua on kiusatu aika rankasti koulussa vuosia, ja vaikka olen tavallaan päässyt siitä yli, en pidä tilanteista joissa näen kiusaajiani kaupassa tai kadulla. En kyllä erityisesti pelkää noita tilanteita ja jotenkin olen päässyt asian suhteen siihen, et ajattelen noista kiusaajista niin et ne on ollu tyhmiä ja kypsymättömiä ja et kiusaaminen on johtunu niistä eikä musta.
Mut yks tyttö joka kiusas mua aika raa´asti on valmistunut nyt aikuisena luokanopettajaksi, ja se täytyy sanoa et olin hyviiiin huojentunut kun kuulin hänen saaneen viran viereisestä kaupungista ja asuvan perheineen siellä. Jos tää tyyppi olis tullut mun lapsen opettajaksi niin olisin joko vaihtanut lapsen koulua/oltais muutetu tai sit olisin ottanut yhteyttä rehtoriin/koulutoimeen tai johonkin, kertonut taustat ja todennut ettei hän voi tämän takia opettaa mun lasta.
Mut kiusaaminen jättää sellaiset arvet et on mun mielestä ihan luonnollista et asiat tulee mieleen ja et omien lapsien kohdalla pelkää et nekin joutuu kiusatuksi. Sit kannattaa hakea ulkopuolista apua jos tuntuu et se kiusatuks tuleminen aikanaan estää elämästä normaalia elämää vielä nykyäänkin!Tsemiä!
 
Kärsin itse ala-asteen kuudennelta lähtien koulukiusaamisesta,ylä-asteen viimeiselle saakka.Tästä johtuen ei päästötodistus ollut mikään kehuttava..Kaupunki,josta kotoisin,pääasiassa täynnä rikkaita,hyvin toimeentulevia ihmisiä,mitä meidän perheestä ei voinut koskaan sanoa,duunareita kun vanhemmat ovat molemmat..Ainakaan meidän vaatteisiin ei koskaan satsattu,eikä meillä niitä juttuja,mitä muilla samanikäisillä,näistähän oli sitten kivaa keksiä,vaikka mitä..Kyllä se tässä 30vuotiaana rassaa edelleen ja paljon,itsetunto on kärsinyt ja pahasti,tosin on paljon vahvistanutkin.En kamalan mielelläni kotikaupungissani käy,muutoin,kun kerran viikossa vanhempieni luona,kun ahdistaa sitä pientä sisällä olevaa tyttöä edelleen kaikki tapahtumat siellä ja todella,ei yhtään huvita siellä törmätä noihin silloisiin kiusaajiin..En voi muuta kuin lähettää täältä paljon tsemppiä sulle,et todellakaan ole tuntojesi kanssa yksin!
 
no ei kannata jäädä menneisiin roikkumaan vaan ottaa niistä se oppi, mitä otettavissa on. jos minä esim roikkusin kaikessa menneessä paskassa, tuskin oisin elossa. vaan en siis roiku, käsittelen, käsittelen ja otan oppia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kiusattu:
Ymmärrän miltä susta tuntuu. Mua on kiusatu aika rankasti koulussa vuosia, ja vaikka olen tavallaan päässyt siitä yli, en pidä tilanteista joissa näen kiusaajiani kaupassa tai kadulla. En kyllä erityisesti pelkää noita tilanteita ja jotenkin olen päässyt asian suhteen siihen, et ajattelen noista kiusaajista niin et ne on ollu tyhmiä ja kypsymättömiä ja et kiusaaminen on johtunu niistä eikä musta.
Mut yks tyttö joka kiusas mua aika raa´asti on valmistunut nyt aikuisena luokanopettajaksi, ja se täytyy sanoa et olin hyviiiin huojentunut kun kuulin hänen saaneen viran viereisestä kaupungista ja asuvan perheineen siellä. Jos tää tyyppi olis tullut mun lapsen opettajaksi niin olisin joko vaihtanut lapsen koulua/oltais muutetu tai sit olisin ottanut yhteyttä rehtoriin/koulutoimeen tai johonkin, kertonut taustat ja todennut ettei hän voi tämän takia opettaa mun lasta.
Mut kiusaaminen jättää sellaiset arvet et on mun mielestä ihan luonnollista et asiat tulee mieleen ja et omien lapsien kohdalla pelkää et nekin joutuu kiusatuksi. Sit kannattaa hakea ulkopuolista apua jos tuntuu et se kiusatuks tuleminen aikanaan estää elämästä normaalia elämää vielä nykyäänkin!Tsemiä!
Click to expand...

Olispa mielenkiintoista tietää, millainen opettaja tuo kiusaajasi nyt on. Onkohan vain vahvojen puolella...
 
Mulla on harrastus tai oikeastaan useampikin. Sosiaaliset verkostot ovat kunnossa jne. (perhe, ystävät, miehen perhe, sukulaiset jne. )Siis elämässä on kaikki hyvin.
Mutta...siinä se mutta sitten tuleekin. Kun näihin ihmisiin törmää, niin tuntuu kuin tulisi halosta takaraivoon ja kaikki hyvä elämässäni katoaisi taivaan tuuliin.
Muutto toiselle paikkakunnalle ei tule kysymykseenkään, sillä täällä on mun koko elämäni.
Tässä juuri tätä kirjoittaessani muuten tajuan, että tämä asia on alkanut vaivata taas uudestaan lapsen syntymän jälkeen. Leijona-emo sisälläni ilmeisesti on nyt nostanut vanhat haavat pintaan...
 
Minä kärsin koulukiusaamisesta koko peruskoulun eli 9v.Minulla ei ole ammattia eikä työtä koska kouluun en uskalla mennä.Olen puhunut psykologin kanssa ei auta.Nyt minulla lapsi ja mies ja joudun olemaan pakolla kotiäitinä vaikka inhoan kotiäitinä oloa kun töitä ei ole.
 
itseäni kiusattiin koko peruskoulun ja hieman vielä ammattikoulussakin.. ysiluokan lopulla en pariin kuukauteen puhunut kenellekään sanaakaan enää.. nauru oli loppunut tämän tytön elämästä..

mulla meni vuosia että pystyin jollakin tasolla antamaan anteeksi. tajusin, että jatkuva katkeruus ei auta mitään. Ainoa joka siitä kärsi, olin minä. Kiusaajat eivät tunne mitään katumusta, sen näkee heidän katseistaan kun joskus heihin törmään. Edelleen he katsovat päästä varpaisiin halveksuen. Olen kuitenkin vahva enkä ikinä alistu enää heidän edessään! Tiedän nyt, että he eivät ole minua parempia ihmisiä..

silti....

olen nyt 25-vuotias.. joissain tilanteissa huomaan, että minuun vaikuttaa vieläkin se, että aikoinaan minut poljettiin niin alas.. En osaa ottaa kehuja vastaan. Pärjään opinnoissa nykyään hyvin, mutta jos minua siellä kehutaan, en osaa uskoa että he puhuvat minusta. En osaa uskoa että minusta voidaan puhua hyvää.. se tuntuu vaan niin käsittämättömältä :)
ammattikoulussa tosin jouduin opettajien kiusaamaksi alussa, nyt onneksi se on takanapäin..

En usko että ikinä se kiusaaminen unohtuu.. jonkinlaiset jäljet pysyy sisällä aina! Mutta sen kanssa voi oppia elämään niin ettei se todellakaan ole päivittäin, tai edes useisiin viikkoihin tai kuukausiin mielessä :) ja se on vapauttavaa!

tärkeintä on antaa anteeksi vaikkei ikinä unohtaisikaan.. Nuoruuteni pilattiin, en anna sen jatkua enää omissa ajatuksissani :)

tsemppiä.. kukaan ei voi ymmärtää, jos ei itse ole vaikeaa kiusaamista kokenut!
 
Alkuperäinen kirjoittaja äiti:
Minä kärsin koulukiusaamisesta koko peruskoulun eli 9v.Minulla ei ole ammattia eikä työtä koska kouluun en uskalla mennä.Olen puhunut psykologin kanssa ei auta.Nyt minulla lapsi ja mies ja joudun olemaan pakolla kotiäitinä vaikka inhoan kotiäitinä oloa kun töitä ei ole.
Click to expand...

älä jää menneeseen, pilaat elämäsi.. Rohkeasti vaan opiskelemaan.. helpommin sanottu kun tehty, mä tiedän.. motivoi itseäsi sillä että haluat näyttää koko maailmalle että sä oot vahva ihminen joka pärjää! älä alistu!

kyllä itseäkin pelotti ja pelottaa uudelleenkin jos jatkan opintoja.. mut helpompaa se on, mitä nopeammin sen askeleen ottaa!
 
Jos olisin sinä, alkaisin ihan aktiivisesti etsiä itse apua esimerkiksi kursseilta ja elämäntaito-oppaista. Kävisin kirjakaupassa selailemassa kirjoja, googlaisin, etsisin kansalaisopistosta ja muilta tahoilta erilaisia elämänhallinta- ja muitakin kursseja.

Ottaisin homman projektina: nyt tämä on selvitettävä. Samanlaisena projektina kuin vaikka talon rakentaminen tai laihdutuskuuri tai ammatin opiskelu.

Tekisin ihan projektisuunnitelman. Tavoitteet: minkälaista elämää haluan elää, mihin haluan päästä. Sitten alkaisin etsiä keinoja päästä tavoitteeseen ja tekisin aikataulun. Suosittelen alkupalaksi vaikka Stephen Covey kirjaa Tie menestykseen.

Sinä valitset millaista elämää haluat elää. Kukaan koulukiusaaja ei voi määrittää sitä mitä sinä ajattelet, tunnet tai tavoittelet.

Mielestäni olet hienon haasteen edessä ja uskon että muutaman vuoden kuluttua olet saavuttanut paljon sellaista, jota et ilman näitä koettelemuksia koskaan olisi saanut :)
 
itse täytän ylihuomenna 37 ja edeleenkinvaan ne kiusaamisen mistot siintävät mielessäni.
Siitä en pääse koskaan yli. Pahinta tässä oli se että kiusaamiseen osallistui jopa serkkuni,jota näinkuitnekin hyvinkin usein .
Mua ei ninkään haitannut se päähän potkiminen, vaateiden aj tavaroiden hävittäminen/ repiminen/ sotkeminen tai että hiukset on yritetty polttaa. Pahinta oli se NÄLVIMINEN. henkinne väkivalta oli kamalinta ajku opet puolusti niit KIUSAAJIA, kun ovat nin hyvästä perheestä, eivä tvoila kiusaajia. Olinkuulea keksinyt itse ( alkisperheestä ku olin) tämään ja MINUT hjattiin psykologille,jossa tehtiin erilaisia testejä. Kiusaamisesta ei puhuttu siellä sanaakan. Pieni paikakunta ku li kyseesä niin psykologilla käynti tuli tietoon ja kiusattiin entistä enemmän.

Siski aloinkin 14-vuotiaana juomaan ja polttamaan,että olsin paremi hyväksytty ja esitin kovaa, vaikka todellisuudessa sielussni itkin.

vieläki karsastan kiusaamista ja olen lapsilleni sanonut että KAIKKEEN KIUSAAMISEEN on puututtava, vaikak tuntuisi kuinka vähäpätöiseltä asialta.


Haluaisin nyt vaan tavat ane kiusaajat ,kohdata silmästä silmään ja kysyä? miksi? Luulitko olevasi parempi?
Haluaisin oikeasti tietää onko heilä mennyt yhtään paremmin, epäilenpä
 
minua kiusattiin ala-asteen neljänneltä ammattikouluun saakka. ylä asteella olin koko koulun silmätikku. kaupungilla sai kuulla herjauksia ja milloin mitäkin. eli kiusaus ei rajoittunut vain kouluun. minua kiusasi muutkin kuin oman luokan oppilaat. ammattikoulu aikaan sai kadulla kuulla haukkumisia yläaste ikäisiltä joita en edes tuntenut.
kiusaamisesta tiesi opettajakin, ja mieleen on jääny kun pojille pidettiin puhuttelua kerran, kaverini oli varma et minun kiusaamisesta, pojat olivat oikein voiton riemuisia kun siitä ei oltu sanottu mitään. äitinikin tiesi kiusaamisestani, mutta sanoi vain että ompa tilaa molemmin puolin, kun kukaan ei halunnu viereeni tulla. mitään äitini ei kiusaamisen eteen tehny.
muutin pois kotipaikkakunnalta, ja kauan vei ennen kuin tajusin että ihmiset ei naura minulle vaan omille jutuilleen. ja että ystäviäkin on mahdollista saada jotka ei puukota selkään tilaisuuden tullen.
esiintymis kammoni on ollut ihan järkyttävä kiusaamisesta johtuen, mutta siitäkin olen päässyt yli. enää en kiusaamista ajattele, arvet jäi. ja sen olen vannonut et poikani ei tule koskaan elämään samanlaista elämää minkä itse olen joutunut elämään.
kauan on pitänyt itsetunnon palasia keräillä että on jotenkin edes selvinny.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Mari -76:
Jos olisin sinä, alkaisin ihan aktiivisesti etsiä itse apua esimerkiksi kursseilta ja elämäntaito-oppaista. Kävisin kirjakaupassa selailemassa kirjoja, googlaisin, etsisin kansalaisopistosta ja muilta tahoilta erilaisia elämänhallinta- ja muitakin kursseja.

Ottaisin homman projektina: nyt tämä on selvitettävä. Samanlaisena projektina kuin vaikka talon rakentaminen tai laihdutuskuuri tai ammatin opiskelu.

Tekisin ihan projektisuunnitelman. Tavoitteet: minkälaista elämää haluan elää, mihin haluan päästä. Sitten alkaisin etsiä keinoja päästä tavoitteeseen ja tekisin aikataulun. Suosittelen alkupalaksi vaikka Stephen Covey kirjaa Tie menestykseen.

Sinä valitset millaista elämää haluat elää. Kukaan koulukiusaaja ei voi määrittää sitä mitä sinä ajattelet, tunnet tai tavoittelet.

Mielestäni olet hienon haasteen edessä ja uskon että muutaman vuoden kuluttua olet saavuttanut paljon sellaista, jota et ilman näitä koettelemuksia koskaan olisi saanut :)
Click to expand...

tarviikin lainata toi kirja, kiitos.
Mun tarviikin todella miettiä tätä asiaa, koska oikeastaan en ajattele, että kiusaajat olisivat pilanneet elämäni.
Asia aina silloin tällöin ponnahtaa pintaan, ja nyt ehkä vielä herkemmin, kun poika on lähdössä päivähoitoon enkä luota, että siellä hoitotätit leijonan lailla suhtautuisi tähän asiaan, jos jotain kiusaamista esiintyy. Lapset kun ovat tosi julmia toisilleen.
Ja tiedän kyllä eräällä toisella paikkakunnalla niin tapahtuneen, että lapsi jouduttiin siirtämään toiseen päiväkotiin kiusaamisen takia.
Kuitenkin se on aivan väärä tapa suhtautua asiaan. Kiusaaminen pitää kitkeä eikä sivuuttaa.

Musta on väärin sanottuna hienoa (se ei todellakaan ole hienoa, että muitakin on kiusattu ), mutta kuitenkin huojentavaa, etten ole asiani kanssa yksin.
 
46-vuotias ja koulukiusaamisen arpia kannan sielussani minäkin edelleen. syvälle sieluun on syöpynyt ne haukkumasanat, eleet ja teot joilla osoitettiin etten kuulu joukkoon.
tsemppiä kaikille kiusatuille kuitenkin. yriteään mennä eteenpäin, vaikka se ei aina niin helppoa olekaan.
 
kiitos kaikille vastanneille! Mä sain teiltä voimaa, kiitos. Kyllä kannustus auttoi, ja nyt näidän ihmisten kohdatessani aion todella nostaa nokan ylös. Yritän saada sen tytön sisältäni myös nostamaan nokan ylös, ja ajattelemaan, että olen silti saavuttanut elämässäni sen, mitä olen halunnut.
Kuitenkin saan olla onnellinen niistä ihmisistä, joita ympärilläni on. Heitä on lukuisa joukko ystäviä ja sukulaisia ja tietysti perhe. :)
Kiitos!
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa