Kun kumppani ei halua lasta -ketju

  • Viestiketjun aloittaja Korento
  • Ensimmäinen viesti
Korento
Haluaisin jakaa kokemuksia tilanteesta ja tunteista, kun kumppani ei halua lasta mutta itse haluaa. Myös sellaisten kirjoituksia toivoisin, joiden kumppani ei ole halunnut ensin lasta, mutta lopuksi lapsi on saatu. Ja niiden, jotka ovat päätyneet eroon koska toinen osapuoli ei halua lasta.

Eli mitä ratkaisuja olette tehneet/olette mahdollisesti tekemässä, miten olette päätyneet ratkaisuun ja mikä on ollut lopputulos?

Itselläni on se tilanne, että olen 30v. ja mies on muutaman vuoden vanhempi. Seurustelua on takana vajaa 7 vuotta. Aluksi kumpikaan ei halunnut lasta mutta hormonini alkoivat hyrräämään noin vuosi sitten ja käänsin täysin kelkkaani. Mies taas on täysin ehdottomasti sitä mieltä, ettei halua lasta. Ei nyt eikä milloinkaan.

Olen yrittänyt lahjontaa, kiristystä ja ja erollakin uhkailua, mutta mikään ei auta. Erosta onkin puhuttu jonkun verran, mutta se tuntuu melko mahdottomalta ajatukselta. Meillä menee muuten todella hyvin, enkä usko että rakastaisin koskaan ketään niin paljon kuin nyt rakastan miestäni. Toivoisinkin, ettei tähän ketjuun vastaisi kovinkaan moni ykskantaan että "vaihda miestä", koska asia ei todellakana ole niin yksinkertainen. Niin kuin jokainen tässä samassa tilanteessa kampaileva varmasti tietää.

Tunneskaalani vaihtelevat epätoivosta välinpitämättömyyteen. Välinpitämätön kausi oli ok (eli yritin olla miettimättä koko lapsiasiaa), mutta kun sain tietää, että hyvä, samanikäinen ystäväni on raskaana, tuli taas romahdus.

Menkkojen odotus on aika tuskasta. Toisaalta toivon joka kerta että olisin raskaana, toisaalta toivon että en olisi (etten satuttaisi miestäni).

En aio tehdä mitään vippaskonsteja, sillä en koskaan voisi antaa itselleni anteeksi, jos olisin huijannut miestä ehkäisyssä.
 
minun tarina
Me olemme alkaneet olemaan yhdessä jo nuorena, 19-vuotiaina. Alussa puhuttiin lapsista, molemmat niitä halusi muttei vielä. Mulle iski vauvakuume joskus 28 vuotiaana, mies ei ajatukselle lämmennyt. Siirsi ajoitusta aina: sitten kunhan ollaan valmistuttu, kunhan ollaan töissä, kunhan ollaan 30 vuotiaita... Ja mun kuume eikun kasvoi.

Viime kesänä olin jo ihan loppu asian kanssa, olin kaksi vuotta toivonut lasta ja vauvakuume kasvoi sitä enemmän mitä enemmän mies kieltäytyi asiasta puhumaan. Tuntui että juuri sen vuoksi asia oli mielessä 24/7. Epätietoisuus asiasta tuntui kamalimmalta. Puhuin asiasta paljon ja lopulta mies tuskastui tähän ja sanoi ettei ehkä koskaan halua lapsia, välillä sanoi että haluaa lapsia myöhemmin ja välillä ei tiennyt haluaako vai ei.

Pohdin asiaa pitkään ja päädyin siihen, että vaikka kuinka rakas mieheni onkaan, niin en hänen vuokseen luovu haavesta saada oma lapsi. En olisi halunnut ottaa sitä riskiä että kadun asiaa myöhemmin. Eihän sitä lasta välttämättä saa, mutta haluan että sitä on edes yritetty.

Kesän alussa sanoin miehelleni että saa miettiä asiaa rauhassa syksyyn saakka, sitten haluan kuulla hänen päätöksensä. Syksyllä molemmille tuli 30-vuotta täyteen. Sanoin että jos hän ei lapsia halua niin minä joudun lähtemään suhteesta. Pidin lupaukseni ja olin ihan hiljaa koko vauva-asiasta.

Ennen syksyä mieheni yllätti minut ja sanoi että hänkin haluaa lapsen. Yritys alkoi ja ihanaa kun hän on täysillä mukana. Ikäviksemme emme ole raskautta onnistuneet aikaansaamaan, mutta yritys on kova ja pettymykset yhteisiä.

Luulen että kamppailet aika yleisen asian kanssa. Omassakin lähipiirissä on yleisempää että miehet eivät lapsia halua kuin että haluaisivat. Toivottavasti saat asian selväksi, suuntaan tai toiseen. Kannattaa aina tarkkaan punnita mistä luopuu, ettei katkeruus myöhemmin kasva liian suureksi.

Olen lukenut pariskunnasta jonka mies ei halunnut lapsia, nainen suostui miehen tahtoon ja elivät lapsettomina, kunnes mies yli 40-vuotiaana löysi nuoren naisen ja perusti tämän kanssa perheen. Naisella tähän ei ikänsä puolesta ollut enää mahdollisuuksia. Naiselle tämä oli kova ja katkera tilanne! Miehet kypsyvät usein isäksi myöhemmin, meidän naisten on tehtävä se aikaisemmin, miehillä aikaa on pidempään.
 
Onneton ja katuva
Tässä myös yhdenlainen tarina ja näkökulmaa.

Meillä on ollut aina niin päin, että mieheni on kovasti halunnut lasta, hänen tunteensa ovat varmasti olleet pitkälti samanlaisia kuin ap:n. Minä en ole koskaan kokenut halua tai kiinnostusta saada omia lapsia. Hän on myös ollut aidosti huolissaan siitä, että mitäpä jos minä muutankin mieleni mutta silloin on jo (biologisesti) liian myöhäistä.

Asiasta puhuminen on aina ollut vaikeaa ja tuskallista, sillä rakastamme toisiamme syvästi ja on ollut hirveätä joutua "kieltämään" toisen syvä halu saada/olla saamatta lapsia. Olemme ottaneet aikalisää ja lykänneet päätöstä ja siitä puhumista lukemattomia kertoja.

Tein yksinäni kesällä ratkaisun, että päätöksen on tultava minulta. Lisäksi pelkäsin, että pyörrän päätöksen jos puhumme siitä - ja mitäpä jos en enää tämän ikäisenä tulekaan raskaaksi, miten selviytyisin/selviytyisimme siitä? Jätin ehkäisyn pois mieheni kanssa neuvottelematta. Ajattelin antaa luonnon ratkaista. Se oli typerää. Elämäni suurin virhe.

Mieheni on pettynyt ja surullinen, että en näin suuressa ratkaisussa puhunut hänen kanssaan. Ja hän on oikeassa. Hän ei tiedä enää voiko luottaa minuun. Ja ymmärrän häntä. Suhteemme on nyt ensimmäistä kertaa todella vaarassa. Pahinta on, että hän on jo kiintynyt lapseen - ja minä puolestani vasta nyt tajuan mitä tämä merkitsee, ja kaikki ne syyt, joiden takia en ole lapsia halunnut, ovat nyt kristallinkirkkaina mielessäni. Olen ahdistunut ja kauhuissani raskaudestani, ja yhdessä suhteemme kriisin (joka on täysin omaa syytäni) kanssa, en enää halua tätä lasta.

Mieheni varmasti tukee minua valitsinpa abortin tai en, mutta kumpikaan ratkaisu ei enää tunnu hyvältä ja oikealta.

Asioista, vaikeistakin, pitää keskustella. Vaikka sitten väkisin. Älä ikinä kuvittele olevasi valmis tekemään päätöksen yksin. Puhumattakaan, että tekisit mitään näin typerää ja vastuutonta kuin minä.

 
klasjfipan
Minä en koskaan halunnut lapsia ja mieheni on aina halunnut lapsia todella paljon. Minä jouduin tekemään ratkaisun siitä haluanko mieluummin olla mieheni kanssa ja hankkia ainakin yhden lapsen (jos se siis onnistuu, sitähän ei voi etukäteen varmasti tietää) vai erota ja elää joko yksin lapsettomana tai etsiä uuden miehen, jolle lapset eivät ole niin tärkeitä. Minä päätin ihan itse ja painostamatta, että rakastan miestäni niin paljon, että en halua hänestä luopua enkä kieltää häneltä edes mahdollisuutta omaan lapseen. Minun "onnekseni" lapsenteko ei ole ollutkaan ihan niin helppoa kuin se voisi olla ja yritystä on takana kohta kaksi vuotta (ja ikääkin yli kolmenkymmenen). En toivo, ettei lasta tulisikaan, mutta olen ainakin ehtinyt tottua ajatukseen siitä, että joskus olen mahdollisesti äiti. Olen jopa oikeasti alkanut haluta sitä tai ehkä enemmänkin ajatusta perheestä, pikkuvauva-aika pelottaa minua aika hirveästi. Miehelleni on tärkeää, että edes yritämme saada lapsen eikä suhteemme mahdolliseen lapsettomuuteen kaatuisi. Siihen olisi varmasti kaatunut, jos olisin vain kylmästi kieltänyt häneltä mahdollisuuden saada oma lapsi.
 
symppaan ja komppaan
Todellakin symppaan ja komppaan ap:tä ihan täysillä. Tiedän todella monia pariskuntia, joissa on juuri tuo sama ongelma ja sen kanssa painitaan sitten vuodesta toiseen. Itse olin myös 7 vuotta suhteessa, jossa lopulta tiedostin, että mies on niin sitoutumiskammoinen, että ei perheenperustamiseen taivu ainakaan helpolla ja ainakaan todella pitkään aikaan. Vaikka rakkaus oli välillämme suuri, lähdin suhteesta. Halusin saada oman perheen ja koin, että en voi jäädä vuosikausiksi odottamaan, varsinkaan kun mitään takeita en saanut. Elin vaikean ajan eron jälkeen, vuoden verran meni ihan sumussa, sitten asiat kääntyivät. Nyt olen onnellisesti naimisissa, odotan esikoistamme ja ikää tuli juuri 30 täyteen. Kun lähdin suhteesta, taisin olla 26. Vaikka en silloin olisi uskonut, löysin kuitenkin rinnalleni miehen, jota rakastan enemmän kuin elämää itseään. Nyt olen enemmän kuin kiitollinen vauvasta, joka kasvaa sisälläni. Tiedän miten onnekas olen. Olen siitä nöyrän kiitollinen joka päivä.

Naisella se tilanne on niin, että odottaa ei vaan voi. Kun kriittiset vuodet ovat ohi, takaisin et enää pääse. Jokaisella on toki oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta suhteessa kahden ihmisen toiveiden pitäisi kohdata tai ainakin niissä pitäisi päästä kompromisseihin. En osaa sanoa miten ystäväpiirissäni mahtaa lopulta pariskunnille käydä, joissa nainen painostaa koko ajan miestä lapsentekoon. Tilanteet ovat päällä edelleen ja sitä on tosi surullista seurata. Mielestäni kuitenkin se on naiselle surullisinta lapsettomuutta. Et pääse edes yrittämään ja vuodet vaan vierivät. En myöskään usko, että parisuhde voi kovin hyvin tuollaisessa tilanteessa. Kuitenkin sen helposti kokee niin, että toinen ei rakasta tarpeeksi, kun se ei halua antaa toiselle sitä suurinta unelmaa.

Ei tästä varmaan ollut apua, pahoittelen. Halusin vaan kertoa, että itse selvisin tilanteesta lähtemällä ja sain tilalle paljon enemmän kuin olin uskaltanut edes haaveilla. Ja muista ettet todellakaan ole yksin. Teitä on paljon. Hienoa, että käsittelet nyt asiaa ja mietit vaihtoehtoja. Ne ovat ensiaskel toimintaan. Vielä sinulla on vuosia jäljellä, eikä vielä ei ole liian myöhäistä!

Kaikkea hyvää sinulle!
 
Liina82
Olen samaa mieltä Minun tarinan kanssa.

Minä ja mieheni emme ole koskaan olleet mitään lapsi-ihmisiä... minulla syynä on ollut lähinnä tieto siitä ettei helposti voi lapsia saada, joten sitä torjuu koko ajatuksen helpottaakseen omaa oloaan.
Tänä syksynä tilanne on kuitenkin minun osaltani muuttunut... minulle on iskenyt pahimmanlaatuinen vauvakuume:) Olen käynyt alustavissa lapsettomuustutkimuksissa ja lähete tarkempiin tutkimuksiin on vireillä.
Yhdessä olemme olleet nyt 6,5vuotta ja olemme tehneet suhteessamme + elämässämme monia valintoja, jotka vaikuttavat molempiin. Usein minä olen ollut se joka antaa myöten esim. minne päin suomea muutetaan (olen luopunut töistäni mieheni työn takia...), koska mennään kihloihin ja naimisiin ym. Joten tässä vauva-asiassa en sitten aikonutkaan enää antaa periksi. Sanoin haluavani tehdä joskus asiat niin kuin minä ne näen ja hänen täytyy miettiä oma suhtautumisensa siihen. Keskustelimme paljon lapsensaanti mahdollisuudesta, ikäasioista, taloudellisesta tilanteesta ym. Ja nyt olemme siinä tilanteessa että lapsi saa tulla jos on tullakseen:) Vielä ei ole tärpännyt, mutta onpahan miehellänikin aikaa tottua ajatukseen että hänestäkin voi tulla isä milloin hyvänsä eikä hänen maailmansa siitä pahalla tavalla horju.
Voimia ja kärsivällisyyttä ja rakkautta sinulle Korento selvittää asia! (=kääntää miehesi pää:)
 
onneton vierailija
Onpa helpottavaa huomata, että muitakin on tässä tilanteessa!

Olen kärsinyt vauvakuumeesta kohta 10 vuotta (olen nyt 26-vuotias). Nuorena sitä oli sen verran fiksu, että ymmärsi odottaa, että olisi "aikuinen". Kun sitten sopiva aika tuli, ei silloinen poikaystäväni (jonka kanssa ehdimme yhdessä olemaan lähes 6 vuotta) ei lasta vielä halunnut. Toivoin löytäväni miehen, joka lapsia haluaa, joten jätin silloisen poikaystäväni. Nyt on vuosia mennyt, eikä niin ole käynyt. :(

Nyt seurustelen ihanan miehen kanssa, yhdessä olemme olleet 2 vuotta, mutta tunteneet ainakin 15 vuotta. Hän sanoo, ettei ole vielä valmis hankkimaan lapsia. Asia aiheuttaa kamalia riitoja välillemme ja alkaa tuntua, että ero on ainoa vaihtoehto. Kamalaa tajuta, ettei suhteella ole tulevaisuutta, vaikka toista kuinka paljon rakastaisi.

Olen mielessäni antanut miehelleni aikaa puoli vuotta, josta jo 3kk on mennyt. Hän ei tästä tiedä, koska en halua "kiristää" häntä lapsentekoon uhkailemalla erolla. Pelkään kuitenkin, ettei hän muuta mieltään ennen "asettamaani aikarajaa". Pelkään, että keväällä olen täysin yksin, itken yksinäisyyttäni, menetettyä rakkautta (jonka itse heitän menemään) ja lapsettomuutta. On kuitenkin helpompi olla yksin ja lapseton, kun ei ole edes teoreettista mahdollisuutta tulla raskaaksi, kuin pysytellä lapsettomana parisuhteessa, jossa periaatteellinen mahdollisuus raskauteen olisi, jos toinen vain suostuisi. :(
 
Korento
Ikäviä ja osa toisaalta rohkaisevia nuo teidän kertomukset.

Minä yritin kiristystä (annoin aikaa tämän vuoden loppuun), mutta ei ole miehen mieli muuttunut (eikä muutu). Enkä minä ole kuitenkaan valmis jättämään. Mies rakastaa minua enemmän kuin elämää, mutta lasta hän ei halua. Tuo kiristys vain ahdisti molempia ja vaikutti seurusteluunkin.

Minäkin pelkään samaa kuin onneton vierailija, että jään yksin. Olenkin miettinyt, onko helpompi olla yksin, kuin miehen kanssa, jota rakastaa, mutta joka ei halua lasta. Pelkään, että tulisin katumaan eroa loppu elämäni. Ja toisaalta pelkään, että kadun loppuelämäni, jos en eroa.

Toivon vain, että miehen mieli muuttuu. Mietin mielessä uusia aikatauluja, jolloin jätän, jos ei miehen mieli muutu. Vitkuttelen ja vitkuttelen. Kohta olen varmaan 40-vuotias ja katkera. Ärsyttää suunnattomasti, kun ratkaisut pitäisi tehdä nyt, kun vielä on naisena mahdollista saada lapsi. Ja mies voisi tehdä lapsen vaikka vasta 20 vuoden päästä. Epäreilua.
 
DFBC
Exäni halusi lapsia, minä en. Asiaa siinä kipuiltiin sekä henkilökohtaisesti että parisuhteellisesti varmaan vuosi-pari ja tultiin siihen tulokseen, että meillä ei vain unelmat kohtaa ja parempi päästää toisesta irti. Nyt kummallakin on uudet kumppanit; toivon sydämeni pohjasta exälleni perhettä ja itse elän suhteessa, johon ei yhteisiä lapsia tule, kumppanillani on yksi ja se riittää hänelle. Ajattelisin, että jos jompikumpi ei ole täydestä sydämestä jälkikasvun takana; niin sitoutuminen parisuhteeseen ja perhe-elämään voi takellella...miespuolisella ehkä enempi, mutta olenpa nähnyt naisiakin, jotka ovat jättäneet lapsensa isälleen ja kadonneet maailman melskeisiin.
 
Nillamapuu
Miehelläni oli vauvakuume vuosia. Minulla ei ollut vielä minkäänlaista tarvetta saada lasta, mutta ajattelin tuon tunteen syttyvän joskus. Kärsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että mieheni ei saanut tulla isäksi. Jälkikäteen puhuttuna mieheni ei ymmärtänyt, että epäröin todella äidiksi alkamista. No, nyt meillä on lapsi ja vaikeaa on. Käyn terapiassa yksin ja miehen kanssa yhdessä. En tiedä mitä on pelastettavissa edes omassa elämässäni. Olen todella ahdistunut äitiydestä ja tällaisesta elämästä. Mies on niin onnellinen lapsesta. Älkää siis hyvät ihmiset painostako ketään alkamaan vanhemmaksi. Jos lapseton parisuhde ei riitä, parempi on erota ja etsiä lapselle toinen äiti tai isä.
 
Onneton ja katuva
Kiitos Nillamapuulle.

Aiempaa ketjusta voitte lukea mun tarinan. Älkää totisesti ihmiset painostako toisianne, se ei koskaan johda mihinkään hyvään.

Pelkäsin kovasti, että minulle käy kuin Nillamapuulle, se oli yksi syy, miksi tein ratkaisuni. Ratkaisun jota katkerasti kadun.

Minulla on tämä yö aikaa päättää haluanko pitää lapsen, vai teenkö abortin. Niin tai näin, ratkaisu on kohdallani väärä. Minun ei olisi pitänyt ryhtyä tähän ollenkaan.
 
Hmmm....
Vai että lahjontaa, uhkailua ja erolla kiristämistä. MIetipä hetki kuulostaako tuo suhteelta johon edes kannattaa tehdä lapsia? Tai kuulostaako tuo sinusta todella aidolta rakkaudelta. Jos oma mieheni uhkailisi ja kiristäisi minua erolla niin en missään tapauksessa tekisi hänen kanssaan lapsia. Aidossa rakkaudessa ollaan yhdessä, koska halutaan olla, ei siksi että tehdään lapsia.
 
Bete
Itselläni ei ole vastaavaa tilannetta, mutta olen minäkin sitä mieltä, että toista ei pidä painostaa, eikä itse pidä alistua painostukseen. Eroaminen tuollaisenkin asian takia on tietenkin aina vaikeaa, mutta jos miettii loppuelämäänsä, niin kenenkään muun mukaan ei pidä elää. Jos suostuu lapsen hankintaan, vaikkei sitä halua, niin pahimmassa tapauksessa siinä kärsii sekä itse että lapsi, ja myös se puoliso. Jos taas suostuu puolison takia lapsettomuuteen, voi kärsiä katkeruudesta. Tilannetta voisi miettiä vaikka 20 vuoden päähän... vaikkei se helppoa ole.

Monestihan lapsi on miehelle se hinta, jonka hän "joutuu maksamaan" parisuhteesta rakastamansa naisen kanssa. Voi se tietenkin olla myös toisin päin. Mielestäni sen vaan ei pitäisi olla näin: kyllä lasta olisi kummankin haluttava. Päätös on aivan liian suuri, jotta kenenkään muun voisi antaa tehdä sen puolestaan.
 
Korento
Alkuperäinen kirjoittaja Hmmm....:
Vai että lahjontaa, uhkailua ja erolla kiristämistä. MIetipä hetki kuulostaako tuo suhteelta johon edes kannattaa tehdä lapsia? Tai kuulostaako tuo sinusta todella aidolta rakkaudelta. Jos oma mieheni uhkailisi ja kiristäisi minua erolla niin en missään tapauksessa tekisi hänen kanssaan lapsia. Aidossa rakkaudessa ollaan yhdessä, koska halutaan olla, ei siksi että tehdään lapsia.
Jos eroisin miehestäni, kyse ei olisi siitä, ettenkö rakastaisi miestäni. Kyse on puhtaasti, täysin puhtaasti siitä, ettei hän halua lasta. Rakastan täysin aidosti miestäni koko sydämeni pohjasta. Sehän tässä vaikeaa onkin. Puntarin toisessa päässä on erittäin rakas mies ja toisessa päässä lapsi.

Tuo kommenttini että olen yrittänyt lahjontaa, kiristystä ja uhkailua oli turhan provosoiva, myönnän. Lahjontaa en itse asiassa ole harjoittanut (se olis aika vaikeaakin), mutta olen kyllä sanonout, että jos hän ei halua lasta, on pakko erota. Se, onko se sitten kiristystä tai uhkailua, on toinen juttu.

Olen tänä syksynä jotenkin alkanut sisäistämään paremmin, että mieheni on täysin tosissaan lapsi-asiassa. Minusta ero-keskustelu (kiristys/uhkailu?) oli myös hyvä käydä, sillä silloin näin, että hän on tosiaan tosissaan. Kun hormonit vinkuu lasta, niin pää on pehmeä, enkä halua uskoa mihinkän eihin. Mutta pakko se on uskoa :(

Edelleen jahkailen asian kanssa, en osaa tehdä mitään päätöksiä ja ahdistaa.
 
liljanne
Tilanne ei aivan vastaa ap:n kanssa, mutta laitetaanpa kuitenkin...

Vauvakuume on painanut itselläni päälle jo useamman vuoden, vaikka nuori olenkin. Mieheni mielipide lapsista vaihteli "ei koskaan- ehkä myöhemmin" välimaastolla. Koskaan hän ei sanonut haluavansa lapsia. Siis haluavansa olla joskus isä. Asiasta on riidelty varmasti satoja kertoja erittäin kovasti. Riitojen huonoin puoli oli, että mitä useammin riideltiin, sitä mahdottomampana asiana hän lapsia piti. Ja kaikkihan arvaavat mihin se sitten taas johti... Vielä kovempiin riitoihin tietenkin.

Viime keväänä olin aivan loppu asian tiimoilta. Annoin hänelle aikaa vuoden loppuun miettiä omaa kantaansa. Kerroin sen myös hänelle. Vauvahaaveet päätin pitää sisälläni, enkä ole siis moneen kuukauteen sanallakaan vaatinut yhteistä lasta.

Ja nyt vuoden pian loppuessa suhteemme voi paremmin kuin koskaan. "Turhia" riitoja ei enää ole ja tulevaisuuskin näyttää valoisammalta. Hän ei ole sanonut vieläkään suoranaisesti haluavansa lapsia, mutta rivien välistä olen ymmärtänyt niitä joskus tulevan.(Siis tottakai jos on tullakseen.) Hän on itse muutaman kerran ottanut aika-rajan puheeksi ja todennut vitsaillen, että ilman painostusta asiat kyllä hoituvat ajallaan vaikken olisi uskonutkaan. Sain hänet painostuksellani kuulemma vain ahdistumaan.

Nyt olen kuitenkin päättänyt antaa hänelle vielä hetken "lisäaikaa" sulatella asiaa. Tiedän,ettei hän olisi vielä ensikuussa valmis yrittämään tosissaan. Ehkä sitten vuoden päästä voisin yrittää ehdotella asiaa uudestaan. Silloinpa taidan vasta yltää sinne ensisynnyttäjien keski-ikäänkin. Nuorena hetken voin vielä odottaakkin, muutama vuosi jos olisi lisää, niin asia olisi kohdallani eri. Pitää vaan sitten hiukan kovemmin purra hammasta, kun ilmene uusia vauvoja lähipiirissä. Olen kyllä huomannut, ettei kuumeilu ole yhtään niin pahaa nyt, kun asiasta ei tarvitse koko ajan riidellä. Tai sitten se on muuten vaan hetkeksi laantunut.

Yhden asian olen siis oppinut tästä. Painostus vain pahentaa tilannetta ja voi saada toisen sulkeutumaan vielä pahemmin. Kukaan ei voi kuitenkaan jäädä suhteeseen, joka ei tule koskaan olemaan sellainen, josta haaveilee. Eroaminen muuten täydellisestä kumppanista tuntuu vääryydeltä, eikä ole koskaan helppoa. Usein jää kuitekin suhteeseen liian pitkäksi aikaa, koska aina on "entä, jos sittenkin...". Itselläni jääminen näyttää tällä hetkellä olleen oikea ratkaisu, jokaiselle se ei välttämättä ole. Ja ketään ei voi väkisin äidiksi/isäksi pakottaa, ei se ainakaan kannata.



 
Talvi80
Tuntuupa hyvältä löytää tämä ketju juuri nyt. Itsekin olen tismalleen vastaavanlaisessa tilanteessa ja tavattoman ahdistunut pattitilanteestamme. Olemme vuotta, kahta vaille kolmikymppinen pariskunta ja ensi keväänä tulisi 10 yhteistä vuotta täyteen. Olemme aina puhuneet, että hankkisimme lapsia "sitten joskus" ja olleetkin asiasta yksimielisiä suhteemme alkuvuodet.

N. 1,5 vuotta sitten minulle iski ensimmäistä kertaa vauvakuume todella voimakkaasti. Olen siitä lähtien yrittänyt ottaa asiaa esille miehen kanssa, mutta hän on aina tyrmännyt koko ajatuksen. Kuukausi sitten tokaisin suutuspäissäni kesken riidan, että en voisi kuvitella loppuelämääni miehen kanssa, joka ei koskaan haluaisi lasta. Tämän jälkeen mies oli pari viikkoa todella etäinen, mutta avautui sitten eräänä aamuna. Hän oli tullut siihen lopputulokseen, että hän halua ikinä lasta.

Tämä pahin painajaiseni on nyt johtanut todelliseen kriisiin. Olemme puhuneet ja itkeneet asiaa viimeiset pari viikkoa, enkä todellakaan tiedä mitä tehdä. Jättääkö hyvä mies ja yhteinen elämä vai tyytyä miehen tahtoon ja katkeroitua loppuelämäksi? Kovin pitkään odottaminen tuntuu huonolta vaihtoehdolta, koska mies tuntuu kannassaan todella ehdottomalta. Biologinen kellokin tikittää, kun eihän lasten saaminen koskaan täysin varmaa ole.

Puheet ovat siirtyneet kuin automaattisesti jo avioeroonkin, vaikka asia on ollut tapetilla vasta kaksi viikkoa. Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Olemme sopineet puhuvamme asiasta vakavasti tammikuun alussa ja tekevämme sitten jotain ratkaisuja. Olen yrittänyt puhua asiasta kavereilleni ja psykologillekin. Helppoja vastauksia ei tähän vain tunnu olevan olemassakaan.
 
ujhu
Minä en ole samassa tilanteessa kuin te, mutta ajattelin jakaa ajatukseni kanssanne... Olkoon se tervetullut tai ei...

Olen sillä kannalla, että lapset ovat kyllä niin suuri osa elämää, että jos ei kumppani jakaisi tällaista haavetta kanssani, en pystyisi jatkaa suhteessa. Vaikka kuinka rakas mieheni minulle olisi ja jos hän yhtäkkiä töksäyttäisikin, ettei halua lapsia, niin minä joutuisin lähtemään lampsimaan. Suhtautuminen partneriin kyllä muuttuisi erittäin vahvasti, jos hän ei jakaisikaan sitä ajatusta perheestä kanssani, joka minulla on aina ollut. Ainakin minulle se perheidylli merkitsee niin paljon sitä, että meillä on lapsia.

En tyrmää tällä kenenkään muun kantaa, sillä nämä tosiaan ovat minun ajatuksiani. Jo naimisiin mennessämme tiesimme kylläkin molemmat varmasti, että laitetaan heti lapset tilaukseen. Mikäli kuitenkin olisi käynyt niin, ettemme olisi lapsia saaneet ja oli vika sitten ollut miehessä tai minussa, niin ei meistä kumpikaan siinä tilanteessa olisi liitosta lähtenyt. Se on vaan se ajatus siinä miten kumpikin näkee perheemme tulevaisuudessa ja se suhtautuminen perheidylliin. Mielestäni se vain muuttaa toista ihmistä silmissäni aika paljon, jos ei pysty jakamaan tätä yhteistä kuvaa perheestä kanssani.

Toivottavasti teillä kaikilla asiat sumpliutuvat suuntaan tai toiseen ja olette tyytyväisiä päätöksiinne, mihin ikinä päädyttekin!
 
Korento
Talvi 80: Tilanteesi tosiaan vaikuttaa juuri samalta, kuin minun, paitsi että miehesi on edes aikaisemmin sanonout sen "sitten joskus" (niin kuin sinäkin, toisin kuin minä aiemmin).

Sinun ehkä vielä odottaisin. Pari viikkoa on aika lyhyt aika miettiä lopullista päätöstä. Ehkä miehesi vielä muuttaa mieltään...Ehkä...

En ole kyllä hyvä sanomaan mitään. Itse olen odottanut vuoden, eikä mitään muutosta miehen mielessä ole tapahtunut. Mutta jotenkin se, että miehesi on edes joskus ollut sitä mieltä, että voisi olla lapsia, on minusta pieni toivonkipinä.

Niin kuin jotkut tähän viestiketjuun ovat kirjoittaneet, mies on muuttanut mieltään silloin kun ei ole painostettu. Ehkä tekisin sinuna niin kuin muut, että hautaisin asian vähäksi aikaa (esim. puoleksi vuodeksi) ja molemmat miettisi omilla tahoillaan mitä elämässään tahtoo. Ja sitten teksii päätöksen.

Ei sekään kyllä mikään helpo ratkaisu ole. Tuollainen aikaraja jäytää parisuhdetta jos mikä. Mutta pari viikkoa 10 vuoden suhteessa tuntuu vain niin lyhyeltä.

Omalla kohdallani olen taas eron suuntaan kallistumassa, mutta voi olla,että huomenna taas olen toista mieltä.
 
plaah
Alkuperäinen kirjoittaja klasjfipan:
Minä en koskaan halunnut lapsia ja mieheni on aina halunnut lapsia todella paljon. Minä jouduin tekemään ratkaisun siitä haluanko mieluummin olla mieheni kanssa ja hankkia ainakin yhden lapsen (jos se siis onnistuu, sitähän ei voi etukäteen varmasti tietää) vai erota ja elää joko yksin lapsettomana tai etsiä uuden miehen, jolle lapset eivät ole niin tärkeitä. Minä päätin ihan itse ja painostamatta, että rakastan miestäni niin paljon, että en halua hänestä luopua enkä kieltää häneltä edes mahdollisuutta omaan lapseen. Minun "onnekseni" lapsenteko ei ole ollutkaan ihan niin helppoa kuin se voisi olla ja yritystä on takana kohta kaksi vuotta (ja ikääkin yli kolmenkymmenen). En toivo, ettei lasta tulisikaan, mutta olen ainakin ehtinyt tottua ajatukseen siitä, että joskus olen mahdollisesti äiti. Olen jopa oikeasti alkanut haluta sitä tai ehkä enemmänkin ajatusta perheestä, pikkuvauva-aika pelottaa minua aika hirveästi. Miehelleni on tärkeää, että edes yritämme saada lapsen eikä suhteemme mahdolliseen lapsettomuuteen kaatuisi. Siihen olisi varmasti kaatunut, jos olisin vain kylmästi kieltänyt häneltä mahdollisuuden saada oma lapsi.
eikö olekin kummallista, että nainen kyllä joustaa usein miehen tahdon mukaan, mutta mies ei hanki lapsia vain tehdäkseen naisen onnelliseksi... sinulta todella hieno päätös yrittää lasta miehesi takia, ja siinä samalla itsekin alat haluamaan lasta. :)

minä pelkään, että jos joskus mieheni "suostuu" lapsentekoon niin se johtuu vain minun "painostuksestani" (vaikka en ole juurikaan painostanut, vain ottanut asian esille jne) eikä hän oikeasti halua sitä lasta itsensä tai lapsen takia. pelkään, että hän jättää minut ja lapsen, että lapsi tuhoaa meidän suhteemme, koska emme sitä molemmat ole täysillä halunneet...

arvuutteluahan tuo vielä on omalla kohdallani, mutta mielestäni miestä ei saa painostaa mitenkään hankkimaan lasta jos hän ei ole valmis, vaarana on sitten, että lapsi ja suhde kärsii siitä liikaa. pelkään myös, että ikuisesti lapsenteko on vain minun päätökseni, että mies ei siihen koskaan lähde täysillä mukaan. haluanko siis olla lapseton, vai etsinkö miehen, joka haluaa lapsia aidosti?

kamalan vaikeita asioita. eikä siihen auta se, että vuodet vierii :( voimia kaikille, jotka painivat elämän suurten kysymysten äärellä.

 
klkdflkkd
Alkuperäinen kirjoittaja plaah:
¨minä pelkään, että jos joskus mieheni "suostuu" lapsentekoon niin se johtuu vain minun "painostuksestani" (vaikka en ole juurikaan painostanut, vain ottanut asian esille jne) eikä hän oikeasti halua sitä lasta itsensä tai lapsen takia. pelkään, että hän jättää minut ja lapsen, että lapsi tuhoaa meidän suhteemme, koska emme sitä molemmat ole täysillä halunneet...
Tämä ei ole suoraan "plaahille" suunnattu kommentti, mutta kannattaa myös muistaa, että elämässä mikään ei ole varmaa, ei edes itse elämä. Entä jos toinen suostuu vastahakoisesti toisen lapsentekosuunnitelmiin ja jää lapsen yksinhuoltajaksi puolison kuoltua. Miltä sitten mahtaisi tuntua? Annetaanko lapsi adoptoitavaksi?
 
Utelias pahalainen
Meillä sekä mies että minä olimme pitkään (suhteessa lähes 11 vuotta) sitä mieltä, että meille ei lapsia tulisi. Kavereiden lisääntyessä ja kolmekymppisen lähestyessä itselläni alkoi vauvakuume nostamaan päätään salakavalasti.Viime joulun tienoilla kun pilleriresepti olisi pitänyt uusia mieheni sanoi, että älä uusi jollet halua. Tein päätöksen olla uusimatta ja kerroin sen myös miehelleni. Tällä hetkellä tilanne on tämä: Kohta on vuosi takana ilman ehkäisyä,rakastelua on ollut myös kriittisinä päivinä eikä lasta ole kuulunut. Olen käynyt alustavissa tutkimuksissa ja mieheni ei edelleenkään suoranaisesti ole sanonut haluavansa koskaan lasta. Eli tulee jos on tullakseen. Mietityttää taipuiko tahtooni vain ollakseen mieliksi vai haluaako sittenkin salaa lapsia kuitenkin.
Toivoisin että ap:n tilanne selkiintyisi puhumalla sillä lahjonta, kiristys ja uhkailu vain aiheuttavat pahaa mieltä teille molemmilla.
 
antakaa ajan kulua
Valtaosa yllä olevista kirjoituksista kuulostaa todella tutuilta. Olen käynyt vastaavanlaisia keskusteluja ja pohdintoja läpi viimeisen 8 vuoden aikana. Onneksi viimeiset 4 vuotta asia ei ole minua juurikaan piinannut. Yli kymmenen vuoden suhteen jälkeen mieheni, joka ei koskaan halua lapsia, on vihdoin sanonut asian kiinnostavan häntä ja jättänyt ehkäisyn pois. Tällä hetkellä en kadu pätkän vertaa sitä, että jäin suhteeseen vuosi toisensa jälkeen, pelkästä rakkaudesta. Lähinnä haluan kai sanoa, että asiaa on turha kiirehtiä ja pakottaa - ainakaan omalla kohdallani siitä ei ollut kuin haittaa. Tietysti nyt yli kolmekymppisenä on ehkä hieman vaikeampi tulla raskaaksi, mutta toisaalta olisin varmasti jatkanut mieheni kanssa lähemmäs neljänkympin ikääkin ennen kuin olisi todella voinut kuvitella lähteväni pelkkä lapsenkaipuu mielessäni.
 
Talvi80
Alkuperäinen kirjoittaja Korento:
Sinuna ehkä vielä odottaisin. Pari viikkoa on aika lyhyt aika miettiä lopullista päätöstä. Ehkä miehesi vielä muuttaa mieltään...Ehkä... --- Mutta jotenkin se, että miehesi on edes joskus ollut sitä mieltä, että voisi olla lapsia, on minusta pieni toivonkipinä.
Tässä tapauksessa en voi uskoa millaiseen toivonkipinään, kun mies sanoo niin tiukasti, ettei toivoa ole. Olemme keskustelleet asiasta edelleen päivittäin ja päätös alkaa olla valmis. Meidän tilanteessa ero on ainoa ratkaisu. Minusta tuntuu, että minun täytyy lähteä, että löytäisin itseni ja itsetuntoni uudelleen. En aio kärvistellä ja madella miehen edessä minulle näin tärkeässä asiassa. Jos mies ei kerran pysty joustamaan pätkääkään, miksi minun pitäisi? Vaikka mietintäaika on ollut lyhyt, tunnen päivä päivältä enemmän ja enemmän tekeväni oikean päätöksen.

Olen edellisen kanssa samaa mieltä, minusta loputtomaan odottamiseen kannustaminen ei ole järkevää. Ennemminkin rohkaisisin etsimään naisten omaa tahtoa; mitä juuri sinä haluat elämältäsi ja onko tämä ainoa mies, jonka kanssa voit sen saavuttaa? Myös sillä on ratkaiseva merkitys, miten suhteessa muuten menee. Itse olen havahtunut siihen, että kaipaan mieheltäni asioita, joita en ole häneltä saanut vuosikausiin. On aika siirtyä eteenpäin. Minä ansaitsen enemmän, mitä nyt saan.

 
antakaa ajan kulua
Alkuperäinen kirjoittaja ^:
Mun mielestä ei ole mikään paras neuvo antaa ajan kulua, sillä ei kaikki ihan oikeasti halua saada lapsia.
Joo, ei munkaan mies ihan oikeasti halunnut saada lapsia. Mutta niinpä vaan halusikin. Tiettyyn ikään asti jokainen vuosi miehen ikään lisää on isyyden kannalta hyvä asia.
 

Yhteistyössä