Korento
Haluaisin jakaa kokemuksia tilanteesta ja tunteista, kun kumppani ei halua lasta mutta itse haluaa. Myös sellaisten kirjoituksia toivoisin, joiden kumppani ei ole halunnut ensin lasta, mutta lopuksi lapsi on saatu. Ja niiden, jotka ovat päätyneet eroon koska toinen osapuoli ei halua lasta.
Eli mitä ratkaisuja olette tehneet/olette mahdollisesti tekemässä, miten olette päätyneet ratkaisuun ja mikä on ollut lopputulos?
Itselläni on se tilanne, että olen 30v. ja mies on muutaman vuoden vanhempi. Seurustelua on takana vajaa 7 vuotta. Aluksi kumpikaan ei halunnut lasta mutta hormonini alkoivat hyrräämään noin vuosi sitten ja käänsin täysin kelkkaani. Mies taas on täysin ehdottomasti sitä mieltä, ettei halua lasta. Ei nyt eikä milloinkaan.
Olen yrittänyt lahjontaa, kiristystä ja ja erollakin uhkailua, mutta mikään ei auta. Erosta onkin puhuttu jonkun verran, mutta se tuntuu melko mahdottomalta ajatukselta. Meillä menee muuten todella hyvin, enkä usko että rakastaisin koskaan ketään niin paljon kuin nyt rakastan miestäni. Toivoisinkin, ettei tähän ketjuun vastaisi kovinkaan moni ykskantaan että "vaihda miestä", koska asia ei todellakana ole niin yksinkertainen. Niin kuin jokainen tässä samassa tilanteessa kampaileva varmasti tietää.
Tunneskaalani vaihtelevat epätoivosta välinpitämättömyyteen. Välinpitämätön kausi oli ok (eli yritin olla miettimättä koko lapsiasiaa), mutta kun sain tietää, että hyvä, samanikäinen ystäväni on raskaana, tuli taas romahdus.
Menkkojen odotus on aika tuskasta. Toisaalta toivon joka kerta että olisin raskaana, toisaalta toivon että en olisi (etten satuttaisi miestäni).
En aio tehdä mitään vippaskonsteja, sillä en koskaan voisi antaa itselleni anteeksi, jos olisin huijannut miestä ehkäisyssä.
Eli mitä ratkaisuja olette tehneet/olette mahdollisesti tekemässä, miten olette päätyneet ratkaisuun ja mikä on ollut lopputulos?
Itselläni on se tilanne, että olen 30v. ja mies on muutaman vuoden vanhempi. Seurustelua on takana vajaa 7 vuotta. Aluksi kumpikaan ei halunnut lasta mutta hormonini alkoivat hyrräämään noin vuosi sitten ja käänsin täysin kelkkaani. Mies taas on täysin ehdottomasti sitä mieltä, ettei halua lasta. Ei nyt eikä milloinkaan.
Olen yrittänyt lahjontaa, kiristystä ja ja erollakin uhkailua, mutta mikään ei auta. Erosta onkin puhuttu jonkun verran, mutta se tuntuu melko mahdottomalta ajatukselta. Meillä menee muuten todella hyvin, enkä usko että rakastaisin koskaan ketään niin paljon kuin nyt rakastan miestäni. Toivoisinkin, ettei tähän ketjuun vastaisi kovinkaan moni ykskantaan että "vaihda miestä", koska asia ei todellakana ole niin yksinkertainen. Niin kuin jokainen tässä samassa tilanteessa kampaileva varmasti tietää.
Tunneskaalani vaihtelevat epätoivosta välinpitämättömyyteen. Välinpitämätön kausi oli ok (eli yritin olla miettimättä koko lapsiasiaa), mutta kun sain tietää, että hyvä, samanikäinen ystäväni on raskaana, tuli taas romahdus.
Menkkojen odotus on aika tuskasta. Toisaalta toivon joka kerta että olisin raskaana, toisaalta toivon että en olisi (etten satuttaisi miestäni).
En aio tehdä mitään vippaskonsteja, sillä en koskaan voisi antaa itselleni anteeksi, jos olisin huijannut miestä ehkäisyssä.