Hae Anna.fi-sivustolta

Kun kumppani ei halua lasta -ketju

Viestiketju osiossa 'Vauvahaaveet' , käynnistäjänä Korento, 03.11.2008.

  1. Bete Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    06.09.2008
    Viestejä:
    3 794
    Saadut tykkäykset:
    0
    ^ Eikö tuollaisiin vertaistukea kaipaaviin kirjoituksiin saa eniten vastakaikua esim. Kaksplus-palstalta tai vastaavilta?
    Oikeastaan olisi hirveän hyvä, jos täälläkin olisi palstat eroteltu selkeämmin sen mukaan, ovatko ne "kaikille" vai "samanmielisille".
     
  2. liljanne Vierailija

    Empä tiedä miten tämä palsta nyt sitten on niin erillainen kuin esim. Kaksplussan ym vastaavat..? Samoja haaveitahan täällä käydään läpi. Enkä nyt tiedä kutsuisinko tätä nyt kauheaksi vertaistuen hakemiseksi. Kuulosti kirjoituksessasi jotenkin niin.. No ehkä ymmärsin väärin. Samanlaista ketjua siis tarkoitin, kuin nuo muutkin täällä haave-puolella. Sellaista vaan, jossa yritys nyt ei vielä tästä syystä ole alkanut/ei välttämättä edes tule alkamaan.. Kaikissa muissa ketjuissa näyttää yritys jo olevan aika pitkällä. Itse ainakin on koin helpommaksi jutella asioista ihmisten kanssa, jotka käyvät läpi suunnilleen samankaltaisia asioita. Lähipiiristä ei valitettavasti (tai pitäisi varmaan sanoa onneksi) löydy ainoatakaan...

    Tarkoitin siis juuri, että koska tämä palsta on nyt nähtävästi sitten ihan kaikille suunnattu, niin jos löytyy enemmän samanmielisiä, voisimme yrittää perustaa vaikka ihan uuden ketjun. Eihän noissa muissakaan ketjuissa koko ajan käydä kertomassa, että esim `ei marraskuulle nyt ole hyvä aika haluta lasta´.. Itse en ainakaan pahemmin jaksa kirjoitella tälläiseen ketjuun, jossa joka toinen kommentti on puolesta ja toinen vastaan.. Jättää sitten tämän tänne tälläisenään, jos joku haluaa asiasta kinata.

    Eipä taida onnistua. Tämä kun taitaa ollse asia, josta ollaan liian montaa mieltä..

     
  3. :/ Vierailija

    On, suuri riski on etten koskaan tule sitä kolmatta lasta saamaan tässä tai uudessakaan parisuhteessa. Ymmärrän sen varsin hyvin. Olen yrittänyt hyväksyä asian ettei enempää lapsia tule mutta kun se ei vaan mene niin. Miksi minun pitää hyväksyä, miksei mieheni pidä hyväksyä asiaa että se kolmas lapsi ei maailmaa kaataisi eikä elämää rajoittaisi? Häneltä en saa vastausta muuta kuin että kaksi riittää ja ei jaksa aloittaa alusta. No, ihan järkeviä syitä sinänsä.

    Lasten tarkasta lukumäärästä ei olla koskaan sen suuremmin keskusteltu eikä sovittu. Yhteisestä päätöksestä on molemmat lapset aikaansaatu.
    Nyt kun isommat lapset on jo koulussa, haluaisin vielä kerran kokea ja elää kaiken sen vauva-ajan ihanuudet ja kamaluudet.
     
  4. jankuti jankun Vierailija

    Ehkä hän KOKEE asian niin, että vauva rajoittaisi elämää (en minäkään tajua miten se EI rajoittaisi). Tuskinpa hän sinun kiusaksesi kieltäytyy, vai? Jos ei enää jaksa niin ei jaksa.
     
  5. Tarhakettu Vierailija

    Et kai oikeasti ajattele, että hypnoosissa käynti tai psykologin tapaaminen tarkoittaa, että olen mielisairas? Tai että pidän itseäni mielisairaana?

    Itselläni on takana todella vaikea äitisuhte (= henkistä ja fyysistä väkivaltaa) ja olen kyllä hyvin tietoinen, että ainakina 50 % lapsettomuudestani juontuu siitä, että kokemus omasta lapsuudesta on suoraan sanottuna *perseestä*.

    En kuitenkaan halua tehdä lapsettomuuspäätöstä omien traumojeni pohjalta vaan tietoisesti valiten.
     
  6. kalvaa Vierailija

    Tätä minäkin hain takaa edellisellä kirjoituksellani... Keskustelu on mennyt sivuraiteille aikaa sitten
     
  7. milla magilla Vierailija

    Öh, miksi sitä ei voisi jatkaa tähän perään vaan? Ihan turhaa aloittaa uusia ketjuja aina vaan, kun näitä sivuja mahtuu tähän yhteenkin ketjuun todella monta peräkkäin.

    Itse ainakin haluan mielummin näkökantoja erilaisilta ihmisiltä, sillä tyhmäähän se olisi jos kysyisin jotain ja saisin vastaukseksi 50 viestiä jossa kaikki ilmoittavat olevansa samaa mieltä kanssani ja antavat aina saman neuvon. Kaikkien mielipiteet on hyviä, kunhan ne on perusteltuja. Kummasta te saatte itse enemmän irti, siitä että "saman mieliset" ihmiset jankuttavat joko ajan että "sulla on oikeus lapseen, jätä se paskiainen" vai että joku miehen(tai naisen) kanssa samoin ajatteleva kertoo oman näkemyksensä ja te ehkä mahdollisesti ymmärrätte miestänne(naistanne) paremmin?

    Meillä tilanne on se, että ollaan oltu yhdessä 4,5v, 25 vuotiaita kumpikin. Mulla on ollut vauvakuume jo muutaman vuoden, mutta tuo mies ei vielä oikein lämpene. Kyllä hän on sanonut haluavansa lapsia joskus, mutta kun kyselen ajankohtaa hän ei osaa sanoa milloin :(
    Eihän tässä vielä kiirettä ole, paitsi haluaisin päästä jo yrittämään sillä tiedän että siinä menee pitkään. Päivä kerrallaan ja olen huomannut että mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä kovempi kuume ja sitä seuraava paha mieli minulle tulee.
     
  8. razamanaz Vierailija

    Empatiapisteet Tarhaketulle; tiedän just miltä susta tuntuu. Ja kun sä saat ruodittua asiat läpi; voit tehdä päätöksesi levollisin mielin.

     
  9. Mies 23v Vierailija

    "Vai että lahjontaa, uhkailua ja erolla kiristämistä. MIetipä hetki kuulostaako tuo suhteelta johon edes kannattaa tehdä lapsia?" Voisin näin pienenä poikasena sanoa että jos kyseinen mies ei lasta halua niin sinun varmastikkin kannattaa vähintäänkin kunnioittaa hänen pyyntöään.

    Meillä oli tossa taannoin mähinät ja kuulosti ihan siltä mitä mulle tehtiin..
    Itse en halunnut kyseiselle ihmiselle enään yhtään lasta huolittavaksi. syitä en tässä ala teille kertomaan vaikka se niin mukavaa onkin vuodattaa.. no ei oo.

    Mä monesti mietin vaan että kuinka sekasin nainen voi olla päästään olis antanu vaikka henkensä kuhan panen paksuks. Kauan se yritti ja kyllä meinasin jo sortua siihen mutta ei ennätin pois jaloista ikinä ei ole yhdestäkään naisesta niin paljoa vastusta ollut.

    Hermot siinä meni ja monellaista vitutusta joutu kokeen jopa maapallon toisella puolella ollessa.

    P.S. YMMÄRTÄKÄÄ NAISET KUN HYÖKKÄÄTTE MIESTENNE KIMPPUUN KUSETTE OMAAN KUPPIINNE. on toki olemassa Kyllä rouva kyllä minä olen koirasi miehiä. mutta jaksatko katsoa seuraavat 20 vuotta sellasta. mä jaksan tasan puol tuntia ja sit on pakko sanoo että nyt oma tahto esiin.

    Vastaisuuden varalta KYSYKÄÄ HETI ALUSSA niistä lapsista ja muistakaa elää itsellenne. jos mies ensimmäisellä realistisella ajatuksellansa vastaa kyllä kulta parin vuoden päästä niin älkää kyselkö uudestaan vaan pillerit pois kun määrä aika lähestyy ja kunnon kuherus kuukausi käyntiin. Kohtuus sitten siihen realistiseen. se ei oo kuukausi eikä vuosi mut siitä ylöspäin.

    Siinä olis niinkun sitte mun näkökanta. Olkaa hyvä
     
  10. tömps Vierailija

    Kiitos Mies 23v loistavasta mielipiteestäsi! Painostamalla tai kiristämällä ei ole oikein miestä (tai ketään) kohtaan hankkia lapsia - vaikka moni mies oiskin sanonut sitten jälkeenpäin, että "voi kunpa oisit saanut mut haluamaan lasta jo aikasemmin!".... liian suuri riski, että painostamalla häädät miehen sitten pois suhteesta kun lapsen kanssa on raskasta jne. ja muutenkin, kamala suhde sellanen missä kiristetään, mä lähtisin siitä suhteesta jo saman tien itekin pois....

    eli asiaan: mä en painosta mun miestä, keskustellaan sen ajatuksista ja mun ajatuksista. nyt mä olen suht valmis haluamaan lasta. se vastaa "sitten joskus" ja on vastannut noin jo 4 vuotta. eli koska se "joskus" sit tulee? "en mä voi sitä tietää"...

    mun äiti sanoi että tää on sellanen asia, että jos siinä ollaan eri mieltä niin lusikat jakoon. ja äiti taitaa olla oikeessa. se on niin suuri asia, että sitä ei voi tehdä pelkästään toisen ehdoilla. eli mun ehdoilla tehdään lapsi tai miehen ehdoilla mä jään lapsettomaksi. tässä asiassa ei ole kompromissia...

    kauanko mä odotan vielä, että mies on valmis? sehän voi olla valmis 45-vuotiaana kun mä en enää pysty saamaan lasta. lähdenkö nyt vai odotanko vielä toiset 4 vuotta? (en halua olla vanha äiti!) en myöskään tällä hetkellä usko että haluaisin kenenkään muun miehen kanssa koskaan lasta, toi on se mies kenen kanssa haluan geenini yhdistää. mutta ikää on jo mun mielestä melkein liikaa, eli 30, niin tässä alkais olee kiire.

    huoh. en myöskään halua että tuo mies olisi onneton isä. mä haluan siitä maailman parhaan ja onnellisimman isän, joten mun pitää varmaan odottaa, että se itse kypsyy tähän asiaan...

    mutta onko se oikein mua kohtaan???
     
  11. Bete Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    06.09.2008
    Viestejä:
    3 794
    Saadut tykkäykset:
    0
    ^ Tuohon ei tosiaan taida olla helppoa ratkaisua olla olemassa. Mutta se, minkä olen näiltä palstoilta aiemmin lukenut hyvänä ohjeena on se, että toisen "sitten joskus myöhemmin" -puheisiin ei pitäisi tarttua. Eikä niin pitäisi oikeastaan edes puhuakaan. Jokainen voi osaltaan sanoa sen, haluaako nyt lapsia. Miehesi siis voisi sanoa, että "ei, juuri nyt en halua (kanssasi) lapsia". Nähtävästi hän ei itsekään tiedä, haluaako niitä joskus myöhemmin. Hän ei siis ole tehnyt päätöstä vanhemmaksi ryhtymisestä tai lapsettomaksi jäämisestä. Minusta olisi reilua, jos hän sanoisi, ettei voi antaa asiassa takuuta mihinkään suuntaan. Ei siis voi luvata, että tulisi koskaan suostumaan lastentekoon, eikä voisi luvata lapsettomaksi jäämistäkään. Jos asiaa ei ole itselleen päättänyt, niin on mielestäni väärin antaa toisellekaan kuva ikään kuin olisi sen päättänyt.

    Voisitte tehdä sopimuksen, että asia olisi päätettävä jossakin ajassa, esim. 2 vuoden päästä. Jos nyt jo tietäisi, että 2 vuoden päästä asian olisi oltava selvä, niin ehkä sitä henkisesti miettisi mielessään ja asia olisi siihen mennessä selkeytynyt. Silloin mies sanoisi selkeästi joko "kyllä, yritetään tehdä lapsi" tai "ei, en halua koskaan lasta". Asia voi tietysti olla hurjan paljon monimutkaisempi kuin mitä sen tässä esitän, mutta kyllä minä itsekin pyrkisin päätökseni itselleni selkeyttämään, jos olisin tuossa tilanteessa. Sekä itseni että kumppanin takia. Onhan sentään loppuelämän kannalta aika merkittävä päätös se, haluaako lapsia vai ei.
     
  12. Haaveet kaatuu Vierailija

    Löysin tämän ketjun ja huomasin että tähän on kirjoiteltu selkeästi asioita. Itse kamppailen lapsiasian kanssa parisuhteessa.
    Miehelläni on vahinkolapsi kymmenen vuoden takaa. Mieheni ei juurikaan ole muutakuin maksavana osapuolena ja silloinkun ollaan vailla jotakin niin mieheni ns. Juoksee auttamaan. Oli kyse vessanpöntön kiinnityksestä taikka lapsen viemisestä esim. Isovanhemmilleen. Nainen ei juurikaan ole muuten yhteydessä kuin silloin kun tarvitsee jotakin tai yrittää tarpeillaan pönkittää miestäni tekemään asioita.
    Lapsi on ollut tänävuonna meillä yhden yön kahtena kertana koko vuoden aikana. Viimeksi kun lapsi soitti ja kysyi yökylään oli mieheni vastannut että hänellä on kiire, ettei kerkeä.
    Olemme tunteneet mieheni kanssa n.14 vuotta joista seurustelleet 3,5 v. Eli olen ollut tietoinen lapsesta ja toetoinen myös että kun mieheni kuulu naisen raskaudesta he eivät olleet yhdessä, vasta loppuraskaudesta kun lapsi syntyi mieheni erosi ja vietti hetken vajaan vuoden villiä elämää. Tämän jälkeen palasivat yhteen jonka aikana mies petti naista kanssani kuin myös ennen ensimmäistä eroa. He erosivat lapsen ollessa n.3 vuotias. Tämän jälkeen mies yritti saada minua kumppanikseen, mutta asuin muualla ja seurustelin toisen ihmisen kanssa. Mies alkoi seurustelemaan uuden naisen kanssa jolla kaksi lasta edellisistä suhteista. Nainen raskautui miehelleni mutta mieheni oli sanonut haluavan että nainen tekee abortin. Parisuhde on ollut kuuleman mukaan hyvin myrskyinen ja eroja ja yhteenpalamisia mahtui n. Kolmeen vuoteen useita.
    Itse erosin silloisesta kunppanista hänen petettyään minua. Olimme rakentaneet omakotitalon ja suunnittelimme lapsen tekoa joka näin myöhemmin ajateltuna oli onni ettei sellaista tullut.
    2005 kun nykyinen mieheni sai lapsen olin myös vehdannut hänen kanssaan sain tietää olevani raskaana tämä oli kohdun ulkopuolinen joka meni seurannalla. V. 2010 olin exälleni raskaana joka oli myös kohdun ulkopuolinen ja jouduin leikkaukseen tällöin minulta poistettiin oikea johdin. 2011 sain keskenmenon. Aloin käyttämään ehkäisykapselia kun olin eronnut.
    Törmäsin nykyiseen mieheeni elokuussa 2012 jolloin aloimnekin seurustelemaan, kapseli ei soveltunut minulle ja lääkinnällinen ehkäisyn vaikutus raskautumisen mahdollisuuteen oli lääkärin mielestä mahdollista. Ja tutkimuksissa oli todettu että oikean puolen munasarja ei toimi kunnolla. Joten mahdollisuus luonnolliseen raskautumiseen on pieni. Kk. Ovat olleet melko epätasaiset aina. Raskauduin nykyiselle suunnittelematta 2012 tämä meni kesken, epävarmuus oli kuitenkin kohdunulkopuolisesta oli olemassa tälläkertaa oikeassa johtimessa. Lääkäri kehoitti jättämään lääkinnällisen ehkäisyn pois. Sanoin miehelleni tuolloin että hänen täytyy huolehtia ehkäisystä, mutta hän ei köyttänyt kortsua kuin pari kertaa. Raskauduinki uudelleen 2013 keväällä n.9kk myöhemmin. Tämä oli myös varh.keskeytyminen. tällöin mieheni oli sitä mieltä että vauva voi tulla. Olisihan se minulle vähän kuin lahja.
    2014 keväällä tein jälleen positiivisen raskaustestin ja sanoin miehelleni, mieheni oli perustanut yrityksenntämän aikana ja oli siis yrittäjä. Hän ei halunnutkaan lasta, toivoi minunntekevän abortin. Kuitenkin sekin olinkohdunulkopuolinen ja jouduin leikkaukseen. Ennen leikkausta lääkäri kysyi laitetaanko lähete hormoonipolille ivf hoitoja varten, katsoin miestäni joka vastasi lääkärille kyllä. N. Kuukauden päästä leikkauksesta meille tuli aika uvf hoitoja varten. Täytimme paperit edeltävänä iltana, ja mieheni oli tulossa vielä.tällöin. aamulla kun aika oli mies ei tullut paikalle vaan sanoi töissä menevän pitkään ettei hän pääse. Ja pitääkö se lapsi tehdä nyt. Olin hämmentynyt ja jouduin perumaan ajan n. 15min ennen ajan alkamista.

    Tämän jälkeen aloin kärsimään jonkinlaisesta masennukseta, vauvat ja raskaus pyörivät mielessä. Olin loukkaantunut miehelleni hänen tekemästään oharista ja haluttomuudestaan sittenkään lapseen vaikka ns. Vahinko lapsen oli pitämässä aluksi.
    Nyt 1,5 vuotta leikkauksesta ja n.vuosi masennus diagnoosista olen alkanut puhumaan meidän tulevaisuudesta ja minun haaveestani lapsen saantiin, saan vastaukseksi ärtymystä ja kiukuttelua. Hän ei halua, ainakaan nyt, ainakaan vielä. Ikää minulla on 29 ja miehellä 32.
    Minun kohdallani ainut vaihtoehto on ivf hoidot.

    Olen väsynyt ja valvon yöt. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Kello tikittää..
    Mieheni sanoi tässä pariviikkoa sitten että jos minulla on niin kiire lapsen saannin kanssa, minä voisin etsiä toisen luovuttajan ja tehdä sen lapsen yksin. Mutta hän ei nyt halua. Kerroin että en minäkään nyt halua vaan vuoden kahden päästä. Mutta polille on jonotusajat ja siksi tätä pitää ennakoida. Voi mennä jo n. 1,5v ennen kuin olen hoidoissa..
    Hän ei halua lasta nyt. Tai ei edes tiedä haluaako enää koskaan.

    Kysyin taannoin miksi hön haluaa olla ex naisen lapselle isä mutta ei minun. Sanoi ei tiedä. Kysyin uudelleen, johon vastasi että kun se ei ollut suunniteltu. Ja kunnlapsi syntyi hän lähti pois, palasi yhteen koska halusi yrittää lapsen takia, mutta ei pystynyt ei kuulemma ollut hänen juttu perhe elämä.
    Nyt viime yönä kyselin tarkoittiko hän todella että mä tekisin sen lapsen yksin. Johon vastasi että jos sillä on kiire kun tuntuu kokoajan että on niin silloin minun täytyy etsiä joku muu spluovuttaja. Ja tehdä se yksin koska hän ei ole valmis. Kerroin jälleen että ei kyse ole heti nyt pitää saada vaan minua kalvaa haluaako hän koskaan lasta mun kanssa, edes tulevaisuudessa. Kerroin että haluaisin lapsen ja en halua jättää tilaisuutta ivf hoitojennpuolesta kokeilematta. Mielummin olen yrittänyt lapseton kuin yrittämätön. Johon nyökkäsi. Mutta sanoi ettei nyt ole sen aika.
    Sanoi kuinka häntä ahdistaa kun ouhun asiasta kokoajan jolloin sanoin että mua ahdistaa epätietoisuus, en voi elää epätietoisuuden kanssa. Enkä voi odottaa vastausta kyllä tai ei loputtomiin. Koska hän voi siittää lapsia vielä kymmeniä vuosia mutta minä en. Ja minulla on hoidot en halua että minulle sanotaan kyllä kun on jo liian myöhäistä.
    Hän kertoi sitten että ei kyt koska lapsi rajoittaa niin paljon elämää, että kun se on jo nähty. Hän ei halua että joku sanoo että voisit tehdä sitä ja tätä. Lapsi rajoittaa että ei voi tulla ja mennä miten haluaa tai tehdä asioita. Johon kysyin että minkälaisia asioita ne sitten on? Hän ei osannut vastata muutakuin että hän ei halua että hänellä on pallo jalassa.
    Olen yön valvonut ja miettinyt mikä on se oikea aika, mitä mun pitäisi tehdä. Olen pahoillani että hänen tunteensa johtuu huonosta kokemuksesta. Mutta miksi verrata minua exään tai lapsensa äitiin tai siihen perhe malliin. Miksi pelätä. Arkihan siinä muuttuu mutta en koe että lapsi olisi mitenkään rasite tai este jollekkin tekemiselle tai olemiselle. Kyllähän se vaatii vastuuta ja asennetta. Mutta rajoite?! En ymmärrä. Olen tietoinen että hän on yrittäjä en vosi vaatia häneltä kaikkea esim. Isyyslomia yms. Tietoinen että olisin melkeen yksin lapsen kanssa. Mutta se olisi minun valintani olisin valmis siihen. Olen suvusta jossa on yrittäjiä ja yrityksiä ei ne isät hirveemmin lasten kanssa kerkeä olemaan. Mutta silti meistä on kasvanut itsenäisiä rehtejä aikuisia.

    Uskoisin että masennukseni helpottaisi jos saisin vastauksen. Rakastan miestäni paljon enkä voisi rakkauden takia erota, mutta jos meillä ei ole samoja tulevaisuuden haaveita tai suunnitelmia oitääkö minun tehdä ratkaisu eroamiselle vaiko antaa aikaa vielä vuosi-kaksi, kolme tai viisi.. kello käy...
    En voi kuitenkaan yrittämättä jäädä lapsettomaksi. Vai pitääkö minun oikeasti tehdä se lapsi yksin.. ei se ole minulle sama asia. Haluan lapsen rakastamani ihmisen kanssa...
    Hänen sanojaan lainaten "rakkaus on ikuista, mutta raamit vaan vaihtuu"
    Voiko oikeasti kokemus vahinkolapsesta ja lapsen äidistä tuoda hänelle noin suuren trauman??

    Ymmärrän että pelottaa, mutta miksi pelätä jos sanoo rakastavansa?
    Arrgghhh.. on vähän epäselvää tekstiä, mutta toivottavasti joku edes ymmärtäisi kysymyksiäni. Ja minua...
     
  13. Uskomatonta Vierailija

    Miten ihmeessä kukaan voi painostaa ketään yhtään ja mihinkään? On aivan itsestään selvää, että jos parisuhteessa toinen haluaa lapsia ja toinen EI halua, silloin maailmat eivät kohtaa. Niin surulliselta ja raadolliselta kuin se saattaa kuulostaa, joskus on vain myönnettävä tosiasiat ja elettävä sen mukaan. Se on sama asia kuin yritettäisiin mustasta tehdä valkoista. Ei se osapuoli, joka haluaa lapsia voi painostaa toista niitä haluamaan, kun ei voi sekään joka niitä ei halua painostaa siihen ettei saisi haluta. Se on ilmiselvää, että tällaisissa tilanteissa kumppanit eivät jaa samankaltaista ajatusmaailmaa tai ole toisiinsa nähden tasavertaisia, jolloin pitäisi ymmärtää lähteä etsimään sitä, joka tasavertainen voi kanssanne olla.

    Miten ihmeessä kukaan voi edes ajatella niin, että painostaminen lapsen hankintaan olisi oikein? Miten teistä kukaan voisi ajatella kasvattavan lasta, jota toinen ei ole koskaan edes halunnut? Ajattelitteko ollenkaan miltä tästä lapsesta mahtaisi tuntua tieto siitä, että häntä ei ole haluttu tai toinen vanhempi ei tule haluamaankaan. Miten ihmeessä "vauvakuume" = voi ajaa tällaisiin tekoihin, että nyt MINUN on saatava lapsi, ikään kuin keinoja kaihtamatta. Siinä tilanteessa, ei ajatella kenenkään parasta, ei sen joka EI lapsia halua, mutta ei senkään joka niitä haluaa (hän vain uskottelee saavansa perheidyllin, jos toinen suostuu kiristykseen, todellisuus tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan, valitettavasti) eikä varsinkaan lapsen, järjestä puhumattakaan. Ei mietitä kuin itsekkäitä motiiveja, mutta ei todellakaan viatonta ja syytöntä lasta tai hänen tulevaisuutta.

    Koittakaa nyt hyvät ihmiset kasvaa itse ensin aikuisiksi ennen kuin hankitte niitä lapsia. Kukaan joka ajattelee näin itsekkäästi ei ole valmis ottamaan vastuuta kenestäkään toisesta ihmisestä. Aivan sama, kuka tästä ottaa itseensä, sillä totuus monesti on se mikä satuttaa, kun sitä alkaa silmiin katsomaan.

    Sitä paitsi kyseessä ei ole mielipide erot vaan tilastolliset faktat ja jo perus psykologian alkeet. Johan maalaisjärjen pitäisi se sanoa, että tulevaisuus ei ole kenellekään ruusuinen, jos joku joutuu tekemään vastoin omaa tahtoa, toisen mieliksi tai halujen mukaan.
     
  14. vierailija Vierailija

    Kiitos tästä ketjusta!
    (kaikkine konflikteineen ja huonoine ideoineen)

    Täytän 28 vuotta. Tilastollisesti on paras vuosi tehdä lapsi, kun huomioidaan äidin henkinen kehitys, äidin ura ja sen tulevaisuus, fyysinen terveys, raskauteen liittyvät riskit...ym. Mitä olikaan listattu.
    Kerron tämän koska olen suorittanut elämääni varsin kunniakkaasti aikataulussa jota kuulemma olen esitellyt jo päiväkodissa. Nyt olisi sen lapsen aika.

    Huomaan vaihtaneeni metodiani valita miestä. Edellinen oli pitkäaikainen ystäväni joka kiivaasti halusi lapsen kanssani, mutta joka myös riiteli kiivaasti arkisista asioista ja sai minua alistumaan suhteessa, estämään minua toteuttamasta itseäni muuten elämässä ja lopulta kun olin vain itkeskelevä, urheileva työnarkomaani, jätti 19v sihteerinsä vuoksi.

    Kaikessa kurjuudessaan se suhde oli kuitenkin selventävä. Sen jälkeen tiesin kristallin kirkkaasti mitä haluan ihmissuhteiltani ja uutta suhdetta etsiessäni osasin heti esittää kaikki speksit ja jos ne tuntui mahdollisilta, jatkaa deittailua.
    Päädyinkin yhteen muutaman vuoden takaisen exän kanssa, jonka kanssa edellisen kierroksen soppa oli liian monimutkainen selvitettäväksi (molemmilla useita suhteita, yhteisen ystävä piirin draamaa ym.) unelmat samoja ja yhdessä olo helppoa kuin hengittäminen. Kun myrskyt oli tyyntyneet, toiveet selkeitä, tunteet skaalattu järkeviksi ja saatiin uusi mahdollisuus - mikä voisi mennä pieleen?

    Noh, vaikka toiveet on samoja niin tavat ja aikataulut - etityisesti se pitkäjänteisyys, mitä tulevaisuuden rakentaminen kaipaa, sekä priorisointi ei kohtaakkaan. Harmistusta ja turhautumista, riittämättömyyden tunteita...
    Tulin tähän ketjuun tavallaan lukemaan ne "jätä se" kommentit ja tunnustelemaan miltä tuntuu. Tullessani olin nimittäin varma, että siinä se ainut ratkaisu on. Vaihtoehtona hiljalleen omista unelmista luopuminen toisen vitkutellessa...katkeruus. Joku kitjoitti, että tietää tarinan naisesta joka luopui lapsihaluista miehensä tähden vain nähdäkseen miehen perustavan perheen vanhemmalla iällä nuoren naisen kanssa. Sydämeni särkyi. Särkyi, koska minäkin tunnen sellaisen naisen. Se nainen kuolee yksin ilman miestä ja ilman ystäviä, ilman lapsia, koska se mies oli naisen kaikki ja sitten ei enää ollut. Petos joka ei katoa vaan elää myös uusien tuttavuuksien kasvoilla.

    Kun suljen silmät ja koitan kuvitella kuka ja missä olen 40vuotiaana. Nään itseni helposti yksin, hienossa asunnossa, purkamassa laatikoita, täynnä työasioita, taas yhden muuton jäljiltä. Haluaisin, ettei se ole itseään toteuttava ennustus, vaikka oloni siinä visiossa onkin rauhallinen ja vapaa.

    Mies joka aluksi oli niin varma, myös niistä lapsista, kokeekin muutaman vuodem jälkeen kaiken tulleen 'niin pian' 'ei vielä' 'myöhemmin' - vaikka esiyettyihin spekseihini kuului myös aikataulu (minkä muutkin osat kyllä on kussut suhteen alusta asti. Sanon usein vitsinä, että mies vie minun kaiken ajan, rahan ja tilan, mutta se on myös totta) Koen että olen antanut ja antanut,sekä joustanut, mutta nyt pitäisi tulla vastavuoroisuutta.
    Jos ihmisiltä edellyttäisi kirjallista sopimusta ennen suhteen alkua ja määrittelisi kohtuullisia sanktioita sopimuksen ehtojen noudattamatta jättämisestä, niin miettisikö sitä enemmän sitoumuksiaan ennen kuin lupailisi kuita taivaalta?

    Joululahjaksi avasin yhteisen matkustustilin - hupitilin ikään kuin. Minulle se oli kuin kosinta. Suostua nyt riskeeraamaan omaa talouttaan toisen kanssa - kuinka typerää! Olin silti valmis siihen,näin kevyesti.
    Mies loukkaantui. Tuntui sitovalta ja ahdistavalta. Ehdotin kirjallista sopimusta siitä kuinka tilin varat jaetaan esim erotilanteessa? Ei auttanut. Tajusin, että jos yhteiseen ulkomaan matkaan yhdessä säästäminen tuntuu liian sitovalta, ei siitä lapsesta edes kannata keskustella.

    Tämän ketjun myötä päädyin kuitenkin seuraavaan: Hoidan siinä aikataulussani rakkauden takia jälkeen jääneet asiat kuntoon omalta osaltani ja alan elämään enemmän itselleni ja vähemmän miehelle. Alan taas tapailla uusia ihmisiä, jos vastaan tulee uusi rakkaus jonka kanssa voisin tehdä niitä lapsia, feidan tämän suhteen ensisijaisesta toissijaiseksi suhteeksi. Jos ei löydy, niin sitten minulla varmaan on ensin se lapseton suhde ja sitten yksinäinen, mutta vapaa aikuisen naisen elämä.

    Ja tiristän jatkossakin kyyneleitä, kun pitelen ystävättären pintä vauvvaa sylissäni...

    Niin minä teen! Kiitos! Kuinka helpottunut olo voikaan olla kun keksi jonkin tavan edetä!

    Toivottavasti muutkin löytävät jonkinlaista selkeyttä ajatteluun kielen asettamista rajoista! Hyvää uutta vuotta 2018 =]
     
  15. Dude182 Vierailija

    Kirjoitan tämän tänne siksi, että semmoinen fiilis, että on tavannut jonkun, jonka kanssa oikeasti kemiat natsaa - se kun tuntuu olevan niin harvinaista. Koen, että tärkeintä on ensisijassa tietty, että persoonat synkkaa yksi yhteen. Ehkä näkökulmani on egoistinen tai sitten vain huomattu totuus, ettei hirveästi ole sellaisia ihmisiä tullut kohdattua jonka kanssa tälläinen fiilis on tullut, että oikeasti synkkaa ja ollaan harmoniassa.
    Vastikään tapasin erään, jonka kanssa tälläinen fiilis on ollut. Tiesin jo ennen kuin tavattiin, että hän haluaa lapsia, silti halusin tavata hänet ja hän minut vaikka minä en halua. Saatika onko meidän tulevaisuuden suunnitelmat samoja muutenkaan, mutta meillä vain synkkaa niin pirun hyvin, että oli pakko nähdä toisemme. Ties vaikka homma kaatuisi muihin asioihin ennen pitkään, mutta samassa fiilis on, ettei jaksa enää yhtään pilipalisuhdetta vaan oikeasti jotain missä kokee, että on tulevaisuutta pidemmällekkin kuin vain hetkeksi hupia - vaikka rakkautta olisikin.
    Varsinkin lapsiasia on iso juttu siinä missä muukin mitä haluaa tulevaisuudelta. Tunteellahan on helppo mennä, järki vain kun tulee ennen pitkää perässä ja sitten sattuu... Eli tälläistä olen kirjoittanut ja mietin, että pakko ottaa asia esille pian ennen kuin tämä hurmos menee pidemmälle vaikka samassa tuntuu järjettömältä pistää asioita jo poikki kun vasta ollaan "aluillaan" ja nuoria (23 ja 26 vuotta), tiedän vain, että tuskin lapsia haluan ja näin on ollut 7-8 vuotta, olen nyt 26.


    Oon ollut tässä aiemminkin.
    Paitsi nyt oon tavannut jonkun, jonka kanssa on hauskaa ja synkkaa - jo nyt vaikea kuvitella olla ilman toista. Mutta, oon ollut tässä aiemminkin, asiat tulee menee entistä ikävämmin, jos antaa homman jatkua - järki.
    Kemiat toimii ainakin tämän otannan perusteella aivan hullun hyvin, liiankin hyvin, koska irtipäästäminen tuntuu aivan naurettavan tyhmältä. Kuitenkin, oon ollut tässä aiemminkin - kohtaako yhteiset halut elämältä?
    Haluan matkustaa, kokea - kaikkea toki muutakin. Mutten halua lapsia, tosi moni haluaa. Älä sano koskaan koskaan, mutta on toimittava sen fiiliiksen pohjalta mikä on - se fiilis ollut kohta 8 vuotta tai jotain.
    Vaikkakin mieli voi muuttua ihmisillä puolin ja toisin, tuo se turvaa myös parisuhteessa kun tietää, että molemmat haluaa samoja asioita vaikkei olisi sen hetken asia. Vielä. Saatika, jos toinen olisi valmis luopumaan lapsista vain ollakseni kanssani - en voisi kestää sellaista taakkaa, että veisin toiselta jotain mitä hän haluaisi.
    En näe parisuhteita jonkinlaisina hetkellisinä leikkeinä, jotka päättyy vaikka niin saattaisi käydäkkin. Eihän silloin olisi järkeä ryhtyäkkään mihinkään. Taustalla tulisi olla luottava rakkaus ikuisuuteen yhdessä vaikkakin kuulostaa romantinoisutuneelta, mutta ehkä se kuvastaa sitä uskoa yhdessäoloon aina alati.
    Jos taustalla olla on fiilis, että tuntee ja rakastaa, mutta samassa on epäilys, että "tämä on väliaikainen" - miksi olla. Ellei sitten molemmat ole sen suhteen samoilla linjoilla. Se epäilys itsellä ainakin syntyy kun miettii tulevaa, mitä haluaa itse ja, jos toisen ajatukset eivät ole samassa linjassa.
    Vaikka kuinka olisi mennä tunteella, tulee konkretia joskus vääjäämättä - jos sinne asti pääsee.
    Olo on vain, että vaikkei täysin toista tunnekkaan - eikä voi edes kuvitella tuntevansa, on tunne ottanut vallan ja samassa järki kuiskii ettei antaisi tapahtua enää sellaista mitä ei enää kertakaikkiaan jaksaisi - kipua molemmille. Nyt on vielä aikaista, mitä pidemmälle menee, sitä korkeammalta tippuu.
    Voisi jopa ounastella rakkauden olevan väistämätöntä vaikkakin se on tietty vain tämän hetkinen fiilis - ehkä tunnen itseni tai ehkä leikin vain meediota.
    Jo nyt sattuu kirjoittaa tätä, olisihan se ihanaa tuntea kuuluvansa siihen odotettuun malliin, jonka turvin löytää helpommin todennäköisesti sellaisen kumppanin, jonka kanssa voi antaa vain mennä - en vain taida osua siihen kun en taida lapsia haluta.
    Silti olen tavannut niin ihanan ihmisen, että tuntee olevansa hänen kanssaan hienolla tavalla harmoniassa - ehkä sekin on vain hormonien luomaa huumaa ja kaikki katoaisi ennen pitkää, viimeistään siellä kun järki on tullut mukaan.

    Ehkä on fiksua rakastua ja olla tyhmä rakkaudessa - vaiko - kuitenkin miettiä kuinka aiemminkin on jo sattunut, on satutettu, on satuttanut ihan tarpeeksi , että ehkä aika olla fiksu ja kylmän analyyttinen löytääkseen ennen pitkää jotain missä se turva ja rakkaus nykyiseen ja tulevaan on.
    En tiedä, vaikka kuinka koen kuinka kaunista olisi tuntea rakkauden syventymistä sen erilaisissa muodoissa, tulisi silti samassa konkretia/pelko tulemaan olemaan aina läsnä, vetäen pois, jottei sattuisi jo silloin toisinaan, mutta eritoten ennen pitkään kun olisi tehtävä valintoja ja järkeillä... En tiedä.
     
  16. vierailija Vierailija

    Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Se on ollut haaveeni teini-iästä asti ja nuorena haaveilin jopa kuudesta lapsesta. Halusin olla nuori äiti. Parikymppisenä (vähän alle ja päälle) minulla oli pari vakavampaa suhdetta, joissa kuitenkin molemmissa miehellä oli päihdeongelma, joten en todellakaan ajatellut voivani hankkia lasta sellaiseen tilanteeseen. Toivoin kuitenkin tilanteen muuttuvan ja sieltä kuoriutuvan sen luotettavan ja rakastavan kumppanin ja miehen, jonka kanssa perustaa perhe. Niin ei tietenkään käynyt.

    Olin 24 kun tapasin ihanan miehen, tai ehkä vielä pojan. Hän oli neljä vuotta nuorempi kuin minä, ja vaikka minulla oli aina ollut vanhempia miehiä rakastuin häneen syvästi. Tunsin, että hän on elämäni rakkaus ja hän tunsi samoin. Meillä oli ihanaa yhdessä. Hän oli hauska, kiltti, älykäs, huomaavainen, rehellinen, lojaali, särmikäs, jännittävä ja komea. Meillä oli sama musiikkimaku ja vietimme lukuisia öitä vain kuunnellen lempimusiikkiamme ja jutellen ja tanssien. Ystäviemmekin mielestä olimme kuin luodut toisillemme. Ikäero ei tuntunut missään, hän tuntui itseasiassa monessa asiassa minua vanhemmalta. Puhuimme paljon tulevaisuudesta: naimisiin menosta ja lapsista.

    Noin vuoden jälkeen tulin vahingossa raskaaksi, vaikka söin pillereitä. Olin unohtanut ottaa pari ja se oli siinä. Mies oli kauhuissaan ja halusi, että teen abortin. En halunnut, mutta lääkärissä kävi ilmi, että raskaus on tuulimuna. Tehtiin kaavinta ja olin aivan murtunut, myös miehen reaktiosta. Olin ajatellut, että hän suhtautuisi toisin kaiken sen jälkeen mitä olimme suunnitelleet. Mielestäni olimme aivan lähellä tilannetta, jossa olisimme ruvenneet perustamaan tarkoituksella perhettä. Miehen reaktio kuitenkin kertoi toista. Yritin ajatella, että hän on kuitenkin vielä niin nuori ja ymmärtää häntä. Vauvakuume sai kuitenkin kovan otteen minusta ja yritin aina välillä ehdottaa perheen perustamista. Mies oli kuitenkin aina sitä vastaan ja siirsi asiaa. Vastaus oli aina, että katsotaan puolen vuoden tai vuoden päästä. Ikinä ei ollut hyvä aika, mutta minä kaipasin vauvaa koko ajan, enkä voinut lakata kyselemästä.

    Kolme vuotta kun olimme olleet yhdessä, olin taas vahingossa raskaana. Nyt olin mielestäni syönyt pillerit ajallaan, joten olin yhtä hämmentynyt kuin hänkin. Söin minipillereitä ja minulla ei ollut menkkoja ollenkaan, joten en ollut huomannut raskautta ja se paljastui vahingossa rutiinitarkastuksessa gynekologilla. Olin noin 8 viikkoa pitkällä ja mies vaati taas aborttia. En halunnut ja hän sanoi jättävänsä minut, jos pidän lapsen. Olin täysin murtunut. Tämä oli mies, joka sanoi haluavansa lapsia kanssani, joten en ymmärtänyt miksi olisi niin hirveää saada se lapsi ehkä vuosi tai pari aiemmin kuin olisi suunniteltu. Mies muutti kaverilleen ja sanoi tulevansa takaisin kun teen abortin. Olin shokissa enkä pystynyt tekemään muuta kuin itkemään päivien ajan. Olin noin rv11, kuin aloin vuotaa runsaasti verta ja sain keskenmenon. Epäilen syyksi kovaa stressiä. Olin niin kahden vaiheilla mitä tehdä. Ajattelin kuitenkin koko ajan, että kyllä hän leppyy ja tulee takaisin. Hän palasi keskenmenon jälkeen, mutta mikään ei enää ollut samanlaista. Tuntui, että hän oli pettänyt luottamukseni ja pahinta oli, että vauvakuume tuntui kovempana kuin koskaan, etenkin kun siihen tuntui sekoittuvan myös biologisen kellon tikitystä lähestyessäni kolmeakymppiä. Otin vauvan puheeksi entistä useammin ja itkin iltaisin menettämieni lasten perään. Mies ahdistui entisestään, samoin minä. Lopulta yhden juttelun jälkeen mies sanoi, ettei hän ehkä haluakaan lapsia ikinä. Tämä oli täysin musertavaa kuultavaa, sillä aiemmin hän oli aina puhunut vuodesta tai kahdesta, että ehkä sitten. Sulattelin pari kuukautta asiaa ja puhuimme siitä, jolloin miehen mielipide vain vahvistui. Tein vihdoin päätöksen, että haluan erota ja mies oli samaa mieltä. Rakastimme toisiamme enemmän kuin ketään muuta ikinä ja koimme aidosti olevamme sielunkumppaneita, mutta tajusimme, että tähän asiaan ei ole kompromissiratkaisua. Minä en olisi pystynyt elämään ilman lasta ja en missään nimessä halunnut hänen rupeavan inhoamaan minua, jos hän tekisi lapsen vain minun mielikseni. Joten erosimme.

    Ne olivat elämäni pahimmat kuukaudet. En pystynyt syömään, enkä nukkumaan. Laihduin ennestään jo hoikasta vartalostani 10 kiloa kahdessa kuukaudessa ja jouduin kuukauden sairauslomalle töistä. Mies voi yhtä huonosti ja monesti molempien teki mieli palata yhteen. Yhteinen kaveripiiri ei mitenkään helpottanut asiaa. Näimme toisiamme koko ajan ja olimme surkeina (säälin meidän kavereita). Pikkuhiljaa elämä alkoi helpottaa ja me alettiin päästä elämässä eteenpäin. Mä ajattelin, että en enää ikinä löydä miestä, jota rakastan niin paljon, mutta sillä ei ollut väliä. Halusin vaan lapsen ja ajattelin, että teen sen jonkun kivan ja hyvän tyypin kanssa, josta tykkään paljon. Mut ajattelin, et en enää ikinä voi rakastaa samalla lailla. Hyväksyin sen, että olin saanut kokea yhden elämää suuremman rakkauden ja that`s it. Rakastin mun exää ja me oltiin edelleen hyviä ystäviä, joten olin ihan tyytyväinen.

    Noin vuosi meidän erosta olin baarissa kavereiden kanssa ja samaan seurueeseen tuli yksi tuttu tyypi. Se oli vanhempi mies, jolla oli jo yks lapsi ja joka oli itseasiassa tuttu siitä, et se oli mun exän hyvä kaveri. Meillä oli tosi hauskaa yhdessä, naurettiin samoille jutuille ja oli muutenkin paljon juteltavaa. Päädyttiin samoille jatkoille ja siitä mun luo yöksi. Sen piti olla yhden yön juttu, mut ei me sit pystytty jättää sitä siihen. Vietettiin tosi paljon aikaa yhdessä ja ihastuttiin ja sit rakastuttiin. Mä olin niin yllättynyt, et pystyinkin rakastumaan uudestaan ja niin oli sekin. Sillä oli pahoja suhteita takana ja se oli tosi kyyninen kaiken rakkauden suhteen, mut niin me vaan huomattiin olevamme täysin rakastuneita toisiimme. Se oli hiukan kiusallista, koska mun exä oli tän miehen ystävä ja hän koki tekevänsä jotenkin väärin, rikkovansa jotain sopimusta. Mut he jutteli asian läpi ja se oli mun exälle loppujen lopuksi ihan OK.

    Mä en halunnut enää suhteeseen, jossa joutuisin samaan tilanteeseen kun aikasemmin, joten otin hirveen riskin ja kysyin jo parin viikon jälkeen, et haluuko hän lisää lapsia. Kerroin suoraan, et olin eronnut exästä, koska mä halusin lapsia ja hän ei. Sanoin, etten lähde tuhlaa mun aikaa ja meidän molempien tunteita, jos ei oo mitään toivoa mun haaveen toteutumisesta. Tyyppi vähän nikotteli ja sanoi, ettei ollut ajatellut hankkivansa enää lisää lapsia, mut et vois kyllä vielä isäksi tulla, jos mä sitä haluun niin paljon. Lupasi mulle, et jos tää on niin hyvä juttu kun miltä vaikuttaa ja ollaan vielä parin vuoden päästä näin onnellisia, niin sit tehdään lapsi. No me sit jatkettiin meidän suhdetta ja oltiin mielettömän onnellisia. Muutettiin yhteen eka mun kaksioon ja sit hankittiin isompi kämppä. Musta tuli äitipuoli sen pojalle ja elettiin arkea yhdessä. Käytiin töissä ja matkustettiin paljon ekan parin vuoden aikana. Sit musta alkoi tuntua, et haluisin sen oman lapsen. Oltiin oltu kaks vuotta yhdessä ja mä olin yli kolkyt, asuttiin tilavassa asunnossa ja kaikki oli muutenkin hyvin parisuhteessa ja työelämässä. Mut sit tulikin taas rättiä naamalle. Mies sanoikin, et hän ei ehkä haluakaan enää lapsia. Kun se yks on jo niin iso, ei jaksa aloittaa alusta. Ja mitä jos mekin erotaan ja hän joutuu taas eroon lapsestaan? Mä voin sanoo, et kuppi meni nurin ja raivosin miehelle. Tunsin itteni äärimmäisen petetyksi. Mä olin ollut niin rehellinen heti alusta ja tunsin, että hän oli valehdellut mulle päin naamaa. En halunnut olla taas siinä tilanteessa, että joudun särkemään oman sydämeni toteuttaakseni haaveeni. En oikeesti tiennyt mitä tehdä.

    Mietin pari kuukautta, sit ilmoitin sille, että lopetan pillerit. Sanoin hyvin rauhallisesti, et mua ei haittaa raskaus ja jos sua haittaa, niin sä saat hoitaa sen ehkäisyn. Sanoin, et mua ei haittaa kortsun käyttö (tiesin, et se inhoo sitä) ja et jos se ei tosiaan haluu lasta ikinä, niin se voi myös mennä vasektomiaan ja hoitaa homman lopullisesti. Se kesti kortsuu viikon ja sit ruvettiinkin jo keksii vaihtoehtoja sille. Varmat päivät oli sit hyvä idea ja mä merkkasin meidän seinäkalenteriin aina mun menkat ja opetin sitä miten ne päivät lasketaan. Tietysti toivoin salaa, et tulisin raskaaks. Ja niinhän mä tulin noin puolen vuoden jälkeen. Ei ollut sit matikka se vahvin laji... Mies oli aluks shokissa eikä puhunut mulle varmaan viikkoon, mut ei ainakaan kertaakaan ehdottanut aborttia. Ja kyl se siitä pikkuhiljaa tokeni. Nyt meil on viis vuotias poika. Maailman rakkain molemmille. Ja ollaan edelleen onnellisia yhdessä.

    Mä en missään nimessä huijannut miestä isäksi, vaan tää ”vahinko” oli ihan yhtä paljon hänen harteillaan. Hän tiesi, että mä lopetin pillerit ja hän sai itse valita miten hoitaa ehkäisyn, koska oli se henkilö suhteessa, joka halusi raskauden ehkäistä. Aikuinen ihminen ja hän sai kaikki mahdolliset vaihtoehdot, paitsi sen helpoimman, et mä myrkytän itseäni hormoneilla. En tiedä olisko meillä lasta, jos olisin odottanut sitä et hän on valmis ja haluaa. Joten otin riskin.
    Nyt ollaan taas tilanteessa, että mä toivoisin toista lasta ja hän ei missään nimessä halua. Edelleen vaihtoehdot on hänellä samat. Mä en suostu syömään hormoneita hänen mukavuutensa takia, vaan vastuu on hänellä. Mä hyväksyn täysin, jos hän käy vasektomiassa, mut hänen pitää se hoitaa koska hän on se, jolle raskaus ei ole toivottu. Mä sen sijaan toivon, et mul käy tuuri toistamiseen ja saan vielä toisen lapsen. Voi kyl olla liikaa toivottu, ku oon jo lähempänä neljääkymppiä.

    Eniten kuitenkin toivoisin, et mun mies muuttais mielensä ja haluis vielä yhden lapsen. Must ois ihanaa yrittää raskautta yhdessä ja jos onni sois, niin iloita positiivisesta testistä yhdessä. Sitä mä en oo ikinä saanut kokea, mut haluaisin. Et se positiivinen tulos olis ihana asia molemmille ja sais itsekin nauttia siitä täysillä.
     
  17. vierailija Vierailija

     
  18. vierailija Vierailija

    On kiva huomata etten ole yksin asian kanssa. Aloin haaveilla lapsesta joku 5 vuotta sitten. Taustalla on tekijä jonka takia en voi saada ”luomusti” lapsia ja pitää käydä hoidoissa. Tiedossa oli mies jonka piti lähteä kanssani tätä lasta yrittämään.. kuitenkin ensimmäisen lääkäajan varattuani mies vetäytyi ja sanoi ettei haluakaan lasta jota siis oli 3 vuotta mietitty.. Lähdin yksin sitten hoitoihin joista seurasi raskaus ja keskenmeno. Mietin jo miten päättää päiväni koska elämältäni hävisi tarkoitus. Kuitenkin löysin miehen joka nosti minut ylös ja sai näkemään valoa. Nyt olemme olleet parisen vuotta yhdessä ja vauva on kovasti mielessä.. ja mies oli siinä aluksi mukana nyt yhtäkkiä tadaa!!! Vetäytyi EI HALUA KOSKAAN.. nyt mietin että mitä tehdä.. luovunko miehestä vai suurimmasta haaveestani. En tiedä ..
     
  19. vierailija Vierailija

    Meillä tilanne että mies ei halua enää lapsia lisää, hänellä 2 entisestä liitosta. on petetty olo koska muutin kauas miehen vuoksi kun puheissa oli että jaamme samat haaveet ja hän 100% tiesi että haluan lapsia. Ollaan keskusteltu asiasta monesti. Koitan antaa miehelle aikaa , jospa mieli muuttuisi tai kävisi vahinko. Huomaan vaan itsestäni että viimeisimmän keskustelumme jälkeen en jotenkin tunne samoin enää miestäni kohtaan kuin ennen. Jokin on rakkaudessa rikki. On petetty olo ja olen hieman katkera. Olen alkanut juoda alkoholia paljon enemmän kuin ennen. Olen jo 35-vuotias. Tiedän ettei alkoholi ratkaise ongelmia mutta en jotenkin välitä vaan tiedän että tämä ei tee hyvää minulle mutta toimin näin silti. En kestä ajatusta että joudumme eroamaan enkä myöskään ajatusta että jäisin lapsettomaksi. Mies puhuu siitä miltä tuntui pidellä lastaan ensi kertaa miten leikkasi napanuoran jne , lapselleenkin kertoo näitä asioita. Eikä tajua miltä minusta tuntuu vieressä kuunnella sitä. En jaksa erota, meillä on niin kaikki muu hyvin ja rakastan miehenkin lapsia ja he pitävät minusta. Huolestuttaa miksi juon, työt ei huvita myöskään. Juon nykyään melkein joka päivä vähintään 1-2 annosta ja 3-4päivänä viikossa 3-5 annosta alkoholia. Työpäivinäkin ollut aamulla hieman krapulainen olo. Tämä alkoi viimeisimmän keskustelumme jälkeen noin 1,5kk sitten, kun mies sanoi ettei voi kuvitella olevansa enää pienen lapsen isä. Ja puhui suoraan ja niin selkeästi että tajusin itse olleen vain hölmö kun koskaan luulin, että hänen kanssa lapsia tulisi. Aikaisemmin ymmärsin miestä mutta tämän keskustelun jälkeen oli petetty ja huijattu olo.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti