Kun läheinen tekee itsemurhan..

[Katiapatia]

Näin synkällä asialla tähän aikaan yöstä.. Uni ei tule kun ajatukset pyörivät..

Tässä hiljattain eräs perheellinen henkilö surmasi itsensä ja kaipaamaan jäi kolme lasta sekä vaimo. Pienessä kylässä kamalasti alettu tietenkin jorisemaan asiasta..

Suurin asia joka itseäni häiritsee on se, kuinka ihmiset arvostelevat leskeksi jääneen rouvan toimia. Rouva on tietenkin tapahtumasta järkyttynyt, ja lapset ovat tällä hetkellä mummolassa hoidossa. Siideri on alkanut maistumaan, ja sitä päivitellään. "Ei taida kovin surra miehensä kuolemaa kun noin iloisesti siideripullo kädessä kekkuloi"

Kysyin eräältä henkilöltä aikooko hän osallistua hautajaisiin. Vastaus oli melkoisen tyrmäävä. "En todellakaan aio osallistua moisen pelkurin ja idiootin muistotilaisuuteen. Itsemurha on todella alhaista ja vain säälittävimmät pelkurit sortuvat siihen"

Huoh.. Kyseinen kuolemantapaus ei koskettanut itseäni mitenkään läheisesti. Perheen tiedän.

Kuusi vuotta sitten silloinen sulhaseni teki itsemurhan, josta en ole vieläkään täysin toipunut. Lähinnä siksi että näky kummittelee mielessäni vieläkin ja olin silloin vasta 19 -vuotias.

Miten ihmiset kuvittelevat että tälläisesta voi selvitä? Ja vielä kun lapset ovat jo sen ikäisiä että jäävät kaipaamaan, ja varmasti toipuminen heilläkin on rankkaa.

Mitä mieltä olette näistä kommenteista? Onko itsemurha teidän mielestänne säälittävää, ja oletteko menettäneet läheisen ihmisen oman kätensä kautta?

 

[harmaannuin]

Aika järkyttäviä kommentteja sellaiselta joka ei kuitenkaan luultavasti tiedä mitään syistä. Monestihan ei läheisetkään tiedä mitään syistä, joten aika outoa minusta väittää pelkuruudeksi. Vaikka tavallaan ymmärrän myös sen ajatuksen että kutsutaan pelkuriksi, että jättää kaiken huonon muiden hoidettavaksi kun ei itse jaksa. Mutta kyllähän siinä on jotakin todella vakavaa pahoinvointia aina takana. Ja läheiset syyttävät itseään tavalla tai toisella koko lopun elämäänsä (miksei huomattu mitään jne.).
Tuo juomiseen lankeaminen, en ymmärrä että se rinnastetaan juhlimiseen? Päin vastoin, tuohan on huono merkki itsensä turruttamisesta, pitäisi hakea ja saada apua muulla tavalla.
En oikein ymmärrä kysymystä siitä onko itsemurha säälittävää. Ympärillä olevia kyllä säälin, enkä itse pystyisi aiheuttamaan niin paljon tuskaa muille (toisaalta itsemurhan tekevähän yleensä on sairastunut esim. masennukseen, eikä usko että muut hänestä mitenkään välittävät, tai sitten he haluavat muidenkin kokevan samaa tuskaa kuin he itse). En ole menettänyt ketään okein läheistä itsemurhan kautta, mutta kymmeniä tuttuja ja kavereiden perheenjäseniä ja tuttuja.

 

[Katiapatia]

Mulla tuo alkoholi auttoi turruttamaan silloin aikanaan sitä tuskaa, surua ja ahdistusta. Ja siinä iässä ja elämäntilanteessa aina oli seuraa kapakkiin. En syyllistä siitä viinakierteestä ystäviäni tai perhettäni, yhtä vaikeaan tilanteeseen hekin joutuivat.

En itsekään tiedä vielä tänäänkään, kuinka lohduttaa ja auttaa henkilöä toipumaan läheisen itsemurhasta.

Vaikeinta on aina se, että itsemurhan tehnyt on ainoa joka tietää syyn. Muut jäävät jossittelemaan ja arvailemaan syitä. Ja syyllistämään itseään.

Kaikista kamalinta oli kun serkkuni (joka ei siis ole onneksi joutunut menettämään yhtäkään läheistä) lohdutti sanomalla "Mä tiedän miltä susta tuntuu"

Ja vaikka olisikin kohdannut yhtä suurta surua, käy jokainen mielestäni omalla tavallaan koko suremisprosessin läpi. Ei voi omaa suruaan verrata toisen suruun.

 

[Timppa]

Kukaan läheinen ei ole tappanut itseään mutta muutama kaveri kylläkin.Minun mielestä se on aivan oma ratkaisu.Ja jos on niin paljon sisua että päivänsä päättää niin se on sitten siinnä.

 

[tähdenlento09]

Näin synkällä asialla tähän aikaan yöstä.. Uni ei tule kun ajatukset pyörivät..

Tässä hiljattain eräs perheellinen henkilö surmasi itsensä ja kaipaamaan jäi kolme lasta sekä vaimo. Pienessä kylässä kamalasti alettu tietenkin jorisemaan asiasta..

Suurin asia joka itseäni häiritsee on se, kuinka ihmiset arvostelevat leskeksi jääneen rouvan toimia. Rouva on tietenkin tapahtumasta järkyttynyt, ja lapset ovat tällä hetkellä mummolassa hoidossa. Siideri on alkanut maistumaan, ja sitä päivitellään. "Ei taida kovin surra miehensä kuolemaa kun noin iloisesti siideripullo kädessä kekkuloi"

Kysyin eräältä henkilöltä aikooko hän osallistua hautajaisiin. Vastaus oli melkoisen tyrmäävä. "En todellakaan aio osallistua moisen pelkurin ja idiootin muistotilaisuuteen. Itsemurha on todella alhaista ja vain säälittävimmät pelkurit sortuvat siihen"

Huoh.. Kyseinen kuolemantapaus ei koskettanut itseäni mitenkään läheisesti. Perheen tiedän.

Kuusi vuotta sitten silloinen sulhaseni teki itsemurhan, josta en ole vieläkään täysin toipunut. Lähinnä siksi että näky kummittelee mielessäni vieläkin ja olin silloin vasta 19 -vuotias.

Miten ihmiset kuvittelevat että tälläisesta voi selvitä? Ja vielä kun lapset ovat jo sen ikäisiä että jäävät kaipaamaan, ja varmasti toipuminen heilläkin on rankkaa.

Mitä mieltä olette näistä kommenteista? Onko itsemurha teidän mielestänne säälittävää, ja oletteko menettäneet läheisen ihmisen oman kätensä kautta?

Sekä suomalaisen miehen että naisen ( perisynti? ) on turruttaa tuskansa ja tunteensa alkoholiin. Siinä mielessä en siis ymmärrä tuota kommenttia ettei leski muka sen perusteella sure puolisonsa kuolemaa.

Ja mitä tulee tuohon pelkuruuteen ja säälittävyyteen, ettei sen takia osallistu muistotilaisuuteen; ikinä koskaan en suostu uskomaan että kukaan pelkuruuttaan tappaisi itseään. Vain äärimmäisessä hädässä ja tuskassa elävät ihmiset päätyvät siihen ratkaisuun; kun pakotietä "painajaiselle" ei löydy.
Säälittävää on tuollainen toisen ihmisen tuomitseminen, tietämättä täysin sen edesmenneen ajatuksia ja mielentilaa.

 

[SaNi-81]

mun isä teki itsemurhan n. kuusi vuotta sitten. Mä olin silloin vähän yli 20v, samoin siskoni. Nuoremmat sisarukset olivat silloin yläasteella. Mielestäni on törkeää kommenttia tullut tolle sun tuttavan perheelle! Mä en tiedä ees, että mitä meijän perheestä puhuttiin. Oikeestaan mulle se oli ihan sama. Mä en ajattele sitä itsekkäänä tekona. Ihmisellä on oikeus päättää elämästään. Voin sanoa, ettei ollu helppoa kattoa elämää vierestä, ku isä yritti itsaria monta vuotta. Yritimme auttaa, mutta turhaan, hän oli päättänyt riistää hengen itseltään kuitenkin. Olen jo päässyt melko hyvin yli asiasta, ja oikeastaan se kuolema oli mulle ja perheelle helpotus, koska elämä oli yhtä helvettiä viimeset 10 vuotta. Toivottavasti en saa nyt kauheesti paskaa niskaan, mutta tiedän todella mistä puhun-10 vuoden helvetin kokemuksella. Silti kaipaan ja ikävöin kovasti isääni. :'(

 

[Katiapatia]

SaNi :hug: mä ymmärrän kyllä tuon että se kuolema helpottaa tavallaan. Mun ex oli yrittänyt jo monta kertaa, ja milloin milläkin tavalla. Syvä, vuosia kestänyt masennus verotti parisuhdetta niin että viimeisen puoli vuotta en ollut tyttöystävä, vaan hengissäpitäjä. Omakin mielenterveys kärsi siinä. Töihin ei uskaltanut lähteä. Kotiin tullessa pelkäsi aina sitä mitä sieltä lopulta löysikin.

Kun elää syvästi masentuneen henkilön kanssa, kärsii itsekin. En ole nyt vetämässä mitään uhrin roolia tässä itselleni, mutta sellaisessa tilanteessa kärsii myös läheiset.

 

[SaNi-81]

SaNi :hug: mä ymmärrän kyllä tuon että se kuolema helpottaa tavallaan. Mun ex oli yrittänyt jo monta kertaa, ja milloin milläkin tavalla. Syvä, vuosia kestänyt masennus verotti parisuhdetta niin että viimeisen puoli vuotta en ollut tyttöystävä, vaan hengissäpitäjä. Omakin mielenterveys kärsi siinä. Töihin ei uskaltanut lähteä. Kotiin tullessa pelkäsi aina sitä mitä sieltä lopulta löysikin.

Kun elää syvästi masentuneen henkilön kanssa, kärsii itsekin. En ole nyt vetämässä mitään uhrin roolia tässä itselleni, mutta sellaisessa tilanteessa kärsii myös läheiset.

Kiitos! Tiiän kyllä täsmälleen mistä puhut. Aina kun mun puhelin soi (varsinkinmyöhään illalla/yöllä). niin mun sydän rupes hakkaamaan hulluna ja tuskan hiki nousi pintaan, ku pelkäsin, että mutsi soittaa ja kertoo, että isä vetänyt taas viinaa ja lääkkeitä tai juossut puukko kainalossa metsään...

Joskus oon miettinyt, että mun ois varmaan hyvä puhuu jollekin ammatti-ihmiselle näistä menneistä asioista, ku niitä tulee väölillä ajateltuu niin paljon, että ihan ahdistaa mieltä. En tiiä sit, että auttako....

*muoks* ton hymynaaman ei pitäny tonne tulla....

 

[Katiapatia]

Mä en ole tänä päivänä vieläkään käynyt puhumassa kenellekkään "ammattilaiselle"

Joka päivä mietin exää ja viimesiä päiviä. Ja aina mietin että pitäisi soittaa jonnekin. Ja aina se jää. Alun kriisiterapian jälkeen terveyskeskuslekuri määräsi nukahtamispillereitä, ja niitäkin vissiin kokeilin viikon verran. Että oikeestaan ihan omin voimin (pohjan kautta) tähän pisteeseen päässyt.

Jälkeenpäin kun miettii sitä päivää, tulee mieleen vain se epäusko kuitenkin kaiken jälkeen. "Ei tuo oikeasti ole kuollut, ei se näin voinut mennä" Vaikka sisimmissään tiennyt juuri siihen kaiken päättyvänkin.

 

[SaNi-81]

Mä en ole tänä päivänä vieläkään käynyt puhumassa kenellekkään "ammattilaiselle"

Joka päivä mietin exää ja viimesiä päiviä. Ja aina mietin että pitäisi soittaa jonnekin. Ja aina se jää. Alun kriisiterapian jälkeen terveyskeskuslekuri määräsi nukahtamispillereitä, ja niitäkin vissiin kokeilin viikon verran. Että oikeestaan ihan omin voimin (pohjan kautta) tähän pisteeseen päässyt.

Jälkeenpäin kun miettii sitä päivää, tulee mieleen vain se epäusko kuitenkin kaiken jälkeen. "Ei tuo oikeasti ole kuollut, ei se näin voinut mennä" Vaikka sisimmissään tiennyt juuri siihen kaiken päättyvänkin.

:hug: :hug: :hug:

 

[yksi itsemurhaa yrittänyt]

Minä yritin itsemurhaa viime kevättalvena. Vuosia kestänyt masennus, ahdistus, paljon ikäviä asioita sattunut elämässä, tuntui ettei mstään saa helpotusta tai apua. Kaikki oli mustaakin mustempaa. Ei siinä ahdistuksessa jaksanut ajatella läheisiä, en oikeasti halunnut kuolla, halusin helpotusta tuskaani. Otin lääkkeitä, heräsin teholla hengityskoneessa, missä olin ollut kaksi vrk. Lääkärit olivat pelänneet mun jäävän koneeseen... silloin päätin, etä jos tästä selviän elävien kirjoihin, en ikinä yritä tehdä mitään itselleni. Nyt asioita käydään läpi terapiassa päivä kerrallaan. Välillä on parempia hetkiä, välillä huonompia. Syksy on vaikeaa aikaa, lapseni kuoli syksyllä...

 

[hissukka]

mä olen viime aikoina löytänyt itsestäni kaikenlaista ahistavaa.. masennusta, paniikkihäiriötä, stressiä, intseinhoa, huonoa itsetuntoa... joskus tuntuu, että muserrun näiden alla.. silti en usko että pystyisin itsemurhaa tekemään. en voisi tehdä sitä lapsilleni.

yhdellä tyttäreni luokkakaverilla on isä tappanu itsensä viime kesänä. on reppana aika vakavaksi mennyt. niin iloinen ja seurallienn tyttö oli vielä keväällä. kyllä ei voi kuin ihmetellä mitä liikkuu sellaisen perheellisen ihmisen mielessä, joka menee itsensä tappamaan. mutta en kyllä silti alkaisia haukkumaan sitä kaikille. jos olisi tuttu niin menisin hautajaisiin. tuntemattomien hautajaisiin ei ole ollu tapana mennä.

 

[LisaMarie]

Itsemurha on niin yleinen kuolinsyy (luin viikonloppuna tilastoja ja mun mielestä se oli 3. ytyöikäisillä miehillä) että jokainen varmaan tuntee ainakin jotenkin jonkun itsemurhan teheen. Eri asia on, kerrotanko se julkisesti vai saako perhe salattua todellisen kuolinsyyn, kun tabuhan itsemurha on.
Mutta tosi törkeää alka syyllistää perhettä!
Läheisen kuolema on aina vaikea paikka ja itsemurha vielä vaikeampi, koska siinä väkisinkin tulee "olisinko voinutehdä jotain toisin" ajatuksia jälkeen jääneille.
Mutta totahan se pikkuaikoilla aina on :| Omaa sädekehää kiillotetaan osoittamalla miten honoja on muut...