kun miehellä ei vain ole kivaa

[Äiti -74]

:'( :'( :'(

Onko nyt oikein että mies jättää pereheensä, kun ei riitoja ,ei isompia ongelmia, mutta ei vain ole rakastunut kuulemma enää. Ja MITES LAPSET kestää? Itse avioerolapsena tiedän, että kamalampaa tuskaa lapselle ei ole.

:'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'(

 

[Äiti -74]

niin siis parisuhdeterapiaankaan ei halua lähteä. Yhtäkkiä vain ilmoitti että ei ole rakastanut enää hetkeen ja mitään ei ole tehtävissä enää!

 

[vierailija_]

Eihän toista voi pakottaakaan jäämään jos ei kerran rakasta. Kyllä lapset sen kestää jos osaatte tukea heitä oikein ja pysytte sovussa. Otan kuitenkin osaa harmillisia nää erot mutta lasten takia ei kannata pysyä yhdessä sillä usein sellainen on lapsille paljon tukalampi tilanne :hug:

 

[hippiäinen]

Moi! Meillä oli vähän samanlainen tilanne pari kuukautta sitten..Tosin kriisi alkoi jo viime syksynä kun mies meni omia menojaan ja totesi että sä et mua määrää..Sitten asuikin jo viikon vanhemmillaan ja meni asuntojonoon,myös minä olin tilanteeseen väsynyt..
Saman sain kuulla minäkin ettei enää rakasta minua...Kuitenkin huomasin että itse välitän ja rakastan vielä kovasti ja miehen fiilikset ovat tulleet lähinnä työstressin takia(ainakin kaverinsa sanoi minulle näin) Sain myös miehen ymmärtämään,että lastenkin takia pitää yrittää,pitää tulla tunne että kaikkemme olemme yrittäneet ja sitten katsotaan uudestaan tilanne..
Mies on nyt ollut kotona,tunteet vielä välill' kovastikkin räiskyvät mutta paljon olemme muutoksiakin saaneet aikaan,etenkin kamaripuolella sujuu nyt hyvin ja mieskin on pirteämpi,myös moottoripyöräilyä odotamme innokkaasti..Yritämme nyt panostaa keskinäiseen suhteeseemme ja myös viiteen lapseemme,katsotaan mihin se johtaa..Psykologilla olemme myös käyneet..
Uskon että rakkaus voi syttyä uudestaankin jos kummallakin on halua yrittää,mut jos ei niin ei,kyl siitäkin sitten aikaa myöten yli pääsee..Voimia! :hug:

 

[hätä täälläkin]

Täällä vähän samoja ongelmia.. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta ja naimisissa vuoden. Eilen mieheni kysyi "onko meillä enää mitään yhteistä muuta kun että ollaan naimisissa ja meille tulee lapsi?" Itse kuvittelin kaiken olevan hyvin ja että viimeaikoina on vain ollut jotain kevätmasennusta ja työstressiä..
Mieheni oli lähiaikoina baari-iltaa viettämässä ja ilmeisesti joku suhteeseensa pettynyt nainen oli saanut hänen "silmät auki", jonka jälkeen mieheni ei tiedä mistään mitään: rakastaako minua enää, haluaako yhteisen tulevaisuuden kanssani, mitä haluaa elämältään.. ei edes tiedä katuuko, että viihtyi niin hyvin tämän naisen kanssa baarissa pilkkuun asti (niin kuin mies ja nainen yhdessä voi viihtyä!) eikä tiedä onko nyt ihastunut tähän naiseen, vai mistä tämä johtuu....?! Voisiko olla jotain isäksitulon ramppikuumetta vai mitä tämä on???!!! Vai onko hän vain yksinkertaisesti kyllästynyt minuun ja elämäänsä ja kaipaa muuta seuraa vai mistä on kyse...?!
Laskettuun aikaan on enää 6 viikkoa, joten alkaa isukilla olla kiirus päättää, mitä elämältään haluaa.. Lapsi oli alusta asti suunniteltu ja todella toivottu.. Onko kellään samanlaisia kokemuksia?!? Auttakaa!

 

[tiuku123]

Mun tekis aina mieli hakata päätä seinään kun luen näitä juttuja. :headwall:
Me käytiin vähän samanlainen kriisi läpi kolmannen lapsen raskausaikana, mies oli ehkäpä ihastunut toiseen ja ehkäpä ei rakastanut minua enää. Ehkäpä, siis ei oikein itsekkään tiennyt. Hirveää aikaa oli, vei kaikki voimat minulta kun toisaalta uskoin kaiken vielä kääntyvän oikeinpäin, enkä halunnut raskaana ollessa erotakkaan.
Ja kaikki kääntyi parhain päin.Kun minä lopulta päätin että näin en voi elää, jos mies ei osaa päättää, minä päätän. Hain asunnon itselle ja lapsille ja muutenkin loin itselleni yystäväpiiriä ja tukiverkkoa, suuntasin energiani rippeet pois suhteestamme, tuolloin miehessä tapahtui muutos ja hän tajusi mitä on menettämässä, ne arjen keskellä hautautuneet tunteet nousivatkin äkkiä pintaan ja mies tajusi rakastavansa yhä minua. Rakkaus ei vaan aina tunnu miltään, siis ei ole mitään tunnemyrskyjä, joskus vasta menettämisen hetkellä tajuaa asioiden laidan.
Myöhemmin mies on sanonut että se ihastus juttukin oli kyllä täysin turha, minä olen kuulemma juuri selllainen jonka kanssa hän pärjää ja rakastaakin.
JOtkut ihmiset hakevat vain niitä suuria tunnetiloja jotka kuitenkin kestävät vain vähän aikaa. Jos ihastumistenperässä lähtee juoksemaan tulee sama tilanne eteen yhä uudestaan ja uudestaan, lopulta on aika tyhjä ja rikkinäinen elämä.
Toivottavasti miehesi silmät vielä avautuvat näkemään mitä arvokasta ja hienoa hänen elämässään on. Miehelle kannattaa antaa aikaa rauhassa miettiiä asioita ja tietenkin yhdessä esim. psykologilla jutella asioista. Myös oman jaksamisesi kannalta on tosi tärkeää että yrität suunnata ajatuksiasi myös muualle tuosta kriisistä. Voimia sinulle paljon.

 

[Äiskäpäiskä]

\

:'( :'( :'(

Onko nyt oikein että mies jättää pereheensä, kun ei riitoja ,ei isompia ongelmia, mutta ei vain ole rakastunut kuulemma enää. Ja MITES LAPSET kestää? Itse avioerolapsena tiedän, että kamalampaa tuskaa lapselle ei ole.

:'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'(

niin no, mun mielipide on se että lapset kyllä selviää jos heitä tukee. Ja todellakin kamalampaa tuskaakin voi lapsi kokea!!!!!! Esim. vanhempien jatkuva riitely ja väkivaltaisuus alkoholin kera jättävät paljon suuremman merkin lapsen sydämeen kuin vanhempien rauhallinen ero.

Nimimerk. Kokemusta löytyy

 

[tippalinssi]

Ikävä sanoa, mutta kiva kuulla että muillakin on ollut samoja ongelmia.
Kirjoittalen alkuviikosta, eikä tilanne ole vielä muuttunut. Nyt olenkin päättänyt vähän kasata voimia ja lähteä pois yhteisestä asunnostamme joksikin aikaa. Jospa mies saisi päänsä selvitettyä..
Nyt vain selvisi, että tällä naisella sieltä baarista onkin vähän suurempi rooli koko jutussa, koska mieheni ei saa häntä mielestään ja naikkonen tuntee samoin ja tietää mieheni tunteet. Tietää myös, että minä olen viimeisilläni raskaana, mutta molemmat ovat puhuneet että katsotaan nyt mitä tapahtuu kun lapsi syntyy. Voiko silloin tapahtua ihme, kun mieheni saa lapsensa syliinsä? Hän on tulossa mukaan synnytykseen ja todella toivoisin, että hän silloin tajuaisi, mitä menettää jos päätämme lopettaa liittomme, mutta voiko näin edes tapahtua? Entä jos synnytys menee jotenkin pieleen tai vauva on mega itkuisa jne.. kuinka siinä voi ihme tapahtua..?
Aloitan juuri mammaloman ja aika menee niin hitaasti.. Pakko vain yrittää keskittyä kivojen asioiden ajatteluun, että menisi loppuraskaus hyvin. Ei vaan ole kauheen helppoa, vaikka tukiverkko kyllä löytyy taustalta. Kaikki haluaisivat kuristaa mieheni, mutta olen kieltänyt millään tavalla heitä puuttumasta tähän.
Puhuminen kuitenkin helpottaa ja kirjoittelu näillä palstoilla antaa lisää voimia -kiitos teille! Toivottavasti nämä auttavat muitakin. Olen aina ihmetellyt miksi kaikki sanoo, että miehet on sikoja, mutta nyt alan ymmärtää mistä tämä hokema juontaa juurensa..

 

[muu]

\

Täällä vähän samoja ongelmia.. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta ja naimisissa vuoden. Eilen mieheni kysyi "onko meillä enää mitään yhteistä muuta kun että ollaan naimisissa ja meille tulee lapsi?" Itse kuvittelin kaiken olevan hyvin ja että viimeaikoina on vain ollut jotain kevätmasennusta ja työstressiä..
Mieheni oli lähiaikoina baari-iltaa viettämässä ja ilmeisesti joku suhteeseensa pettynyt nainen oli saanut hänen "silmät auki", jonka jälkeen mieheni ei tiedä mistään mitään: rakastaako minua enää, haluaako yhteisen tulevaisuuden kanssani, mitä haluaa elämältään.. ei edes tiedä katuuko, että viihtyi niin hyvin tämän naisen kanssa baarissa pilkkuun asti (niin kuin mies ja nainen yhdessä voi viihtyä!) eikä tiedä onko nyt ihastunut tähän naiseen, vai mistä tämä johtuu....?! Voisiko olla jotain isäksitulon ramppikuumetta vai mitä tämä on???!!! Vai onko hän vain yksinkertaisesti kyllästynyt minuun ja elämäänsä ja kaipaa muuta seuraa vai mistä on kyse...?!
Laskettuun aikaan on enää 6 viikkoa, joten alkaa isukilla olla kiirus päättää, mitä elämältään haluaa.. Lapsi oli alusta asti suunniteltu ja todella toivottu.. Onko kellään samanlaisia kokemuksia?!? Auttakaa!

siis teille on eka tulossa? ihan faktahan on että kahessa kolmesta suhteesta jompi kumpi pettää jollakin asteella, ja sitä on vaikea luokitella, kun pettämisen raja menee jokaisella eri paikassa.
mut mun ekan rakauden aikana mieheni siis ravasi alkuun jatkuvasti baarissa, sit päätti ettei haluakkan lasta, vaan abortin (johon en suostunut) mietti että ehkä on parempi asua erillään, ja lopuksi ihan petti, siis harrasti kännissä seksiä yhteisen tutun kanssa. noh, tässä kohtaa se kai jotenkin heräs, ku tajus että se oli vähällä menetää mut. mä jäin ainoastaan siksi että halusin että mun lapsella on isä, ja toisaalta ihan taloudellisistakin syistä. siitä s sit lähti kehittymään, ei oo mies enää yksin baareissa käyny mut silti, paremmin menee koko ajan.
elikkäs voi ihan hyvin olla vaan ramppikuumetta, jokaista miestä ja naista varmaan vanhemmaksi tulo ja vastuu jännittää, ja miehelläsi voi olla paljonkin paineita. toisilla stressin sietokyky on parempi ku toisilla. ja toisaalta, naisilla äidiksi tuleminen on kai jotenkin luonnollisempaa, ja konkreettisempaa alusta lähtien, mies ei välttämättä opi rakastamaan lasta vasta ku syntymän jälkeen ja kokee tilanteen nyt ainoastaan sitovaksi, ja tuntee että lapsi on sit se lopullinen niitti vapuden arkkuun. kyllä se siitä ku se vauva syntyy. silloinkin kannattaa ottaa omaa yhteisä aikaa heti ku kykenee, monesti pienen kanssa se parisuhde unohtuu.

 

[HUH]

Ihan palasi oma eroni mieleen kun luin näitä juttuja :'( Tai se kun mies otti ja lähti.. Yleistä tuo miehen käytös, että kun ei enää ole kivaa niin lähdetään, täsmälleen samoja lauseita olen kuullut kuin ylemmissä tuli ilmi. Nyt osaan jo nauttia kahdestaan lapseni kanssa elämisestä vaikka aikaa se vei,mutta nyt onnellinen! Itse olisin vaan halunnut yrittää..lapsenkin takia, mutta ketäänhän ei voi pakottaa kuten joku sanoikin.. AP:lle Hurjasti voimia ja jaksamista niin kyllä se elämä lähtee luistamaan vaikka ilman miestäkin jos täytyy :hug:

 

[HUH]

Niin meilläkin lapsi oli alusta asti suunniteltu ja toivottu, mutta ihmiset on
erikoisia.. kun joutuvat uuden tilanteen eteen..

 

[julia72]

Siis aivan kamala tilanne sulla, en todellakaan toivoisi kenenkään kärsivän noin. Äkkiseltään "tuomitsen" miehesi hetkeäkään epäröimättä. Mutta elämä ei todellakaan aina mene kuten on unelmoinut/odottanut. Toisaalta voisi se toinen nainen ottaa järjen käteen ja jättää miehesi rauhaan tällaisessa tilanteessa. Se ihastumisen aika on niin järjetöntä..
Voin vain kuvitella tuskasi kamppaillessasi tunteittesi ja tilanteesi kanssa. Toivon voimia sinulle loppuraskauteen. Ja myös kun vauva on syntynyt, ei tosiaan auta siinä aherruksessa tällainen taakka kaiken päälle. Ainoa mitä voit tehdä on huolehtia itsestäsi ja siten myös vauvastasi. Ei voi pakottaa miestä jäämään, ja varmaa on jos miehesi lähtee toisen naisen matkaan, se palaa takaisin kun alkuhuuma ja todellisuus iskee. Harmi että näin pitää kokea kantapään kautta ja satuttaa niin paljon!

 

[tippalinssi]

Mitäs nyt???
Kiitos tsemppaavista viesteistänne!
Nyt olemme päättäneet katsoa päivä kerrallaan, mitä tapahtuu ja odotetaan esikoisen syntymää ja arjen lähtemistä käyntiin pienen vauvan kanssa. En pakannutkaan tavaroitani, sillä katsoimme parhaaksi, ettei "pakeneminen" auta mitään vaan päin vastoin. Nyt sitten oleilemme melkein kuin ennen, paitsi tietysti esim. suukottelut on jäänyt..
Onneksi olemme pystyneet puhumaan asioista, mutta mitäs nyt... Tiedän, että mieheni on täysin ihastunut tähän aiemmin kertomaani toiseen naiseen (josta KAIKKI ON lähtöisin) ja hän ajattelee tätä. Lupasi kyllä pysyä jatkossa erossa tästä ettei pää "sekoaisi" lisää ja voisi keskittyä nyt vain ja ainoastaan perheeseemme.. Tosin mieheni väkisinkin saattaa töissä törmätä tähän naiseen, joten miten ihmeessä hän voi unohtaa tämän (viettivät yhdessä vappuaattoillankin, jota mieheni kyllä katuu..onneksi eivät kuitenkaan olleet sängyssä, koska se olisi ollut viimeinen niitti!)..
Itse olen jatkuvasti hellyyden kipeä ja haluan uskoa siihen, että ongelmat häviävät kun vauva syntyy, mutta tietenkin pelottaa ettei näin ehkä käykkään..
Mieheni välittää minusta vielä paljon ja lohduttaa jos itken ja olen alla päin, mutta kun haluaisin kokoajan hellyyttä ja silityksiä ja läheisyyttä, vaikka toisaalta olen raivona... Toisaalta tuntuu säälittävältä tämä jatkuva hellyydenkipeys, mutta toisaalta ehkä tämä raskauden loppuaika vaikuttaa tähän herkkyyteen ja toisaalta tietenkin epävarmuus tulevaisuudesta.. Kaikkein eniten tekisi vain mieli käpertyä mieheni kainaloon ja unohtaa kaikki muu..
Mistä tiedän missä mennään, kun kai tässä on vain pakko olla luottavaisin mielin ja antaa ajan mennä? Jos alan kyselemään että ootteko nähny tai vieläkö mietit sitä tms. niin siitähän tulis vaan riitaa ja sittenhän se ainakin ajattelis tätä..
Entä pitäiskö muistella ja puhua miehelle kaikesta hyvästä ajasta mitä meillä on ollut, vai ahdistaako se sitten liikaa, jos on pää muutenkin pyörällä..? Miten saisin mieheni taas tuntemaan rakkautta minua kohtaan vai voinko itse vaikuttaa asiaan mitenkään?
Mieheni sanoi, että toivoo, ettei olis koskaan tavannu tätä toista naista ja on nyt menettänyt uskonsa yleensä avioliittoihin, koska aina on kliseisesti ajateltu, että ei meille näin voi käydä. Myös se, että muutamat (esim. vanhempani, jotka ovat aina ylistäneet vävyään) tietävät tästä asiasta ahdistaa miestäni paljon ja hän ajattelee, ettei enää kehtaa koskaan nähdä..
voivoi.. kylläpä voi asiat ollakin solmussa.. Syntyisipä vauva jo ja tulisipa jo kesä niin asiat selviäisivät ainakin johonkin suuntaan, vai mitä ootte mieltä..?

 

[maisa]

"Ei voi pakottaa miestä jäämään, ja varmaa on jos miehesi lähtee toisen naisen matkaan, se palaa takaisin kun alkuhuuma ja todellisuus iskee. Harmi että näin pitää kokea kantapään kautta ja satuttaa niin paljon!"

Näin on kyllä vaarallista ja pettävää lohdutella toista. Ei ne yleensä takaisin palaa. Eikä ainakaan kannata siihen tuudittautua ja alkaa odottelemaan. Monesti sen toisen naisen kanssa menee ihan hyvin, kyllä miehetkin oppivat virheistään. Tai sitten jos eivät, etsivät seuraavan. Harvoin he kuitenkaan eron jälkeen alkavat edestakaisin sähläämään. Tuo on yleensä katkeran exän lohduttautumista.. "kyllä niilläkin alkaa mennä huonosti ja mies tulee häntä kopien välissä anelemaan minua takaisin" Ehei siskoset, miksi palaisivat kerran huonoksi todettuun!! mielummin etsivät taas ihan uuden.

Ja harvoin miehet lähtevät ihan hetken huumasta, vaan kyllä hekin harkitsevat ja puntaroivat asioita, ja ne ketkä päättävät lähteä ovat todenneet sen parhaimmaksi ratkaisuksi. Rakkaus on voimakas eteenpäin vievä voima, siinä ei järkiasioilla ole paljon sijaa.

Vaikea tilanne, mutta minä en ainakaan suostuisi olemaan miehen kanssa, joka ei minua rakasta!! En vaikka olisi sata lasta. Nöyryyttävää ja elämän hukkaamista. Kyllä kaikki ansaitsevan rakastavan kumppanin.

 

[Pegasus]

haetaan hellapoliisille vakituista paikkaa,mielellään pitempi aikasta,kynnysmattokin käy hätätilassa!!!Tää on tätä,ainakin siihen asti ku lapset pieniä!!HEI äidit,jos joskus vois ottaa huumorin mukaan tähän touhuun!!!

 

[Satu]

MUUN komentti tuolla aiemmin kyllä taas liikautti.En epäile hetkeäkään etteikö nuo numerot pitäisi paikkaansa pettämisestä. Kun odotin ensimmäistäni, miehelläni oli juttu jonkun vosun kanssa. Kun sain tietää, laitoin kypsästi muutaman "tiukkasanaisen" viestin pimulle ja keskustelimme mieheni kanssa asiasta ja uskon että se jäi siihen.
Nyt tilanne on se, että en enää rakasta miestäni. Mutta ei minulla ole huonokaan olla. Mies on hyvä ja kiltti. Tämä tunne on ollut jo vuosia. mutta olen sitä mieltä, että jos äipällä on vähän tylsää, ni sen takia ei lapsen elämää pistetä ylösalaisin. Missään nimessä en suostu marttyyriksi, koska en koe uhrautuvani. Nyt vain on näin elämä.
Ja tsemppiä kaikille joilla tuntuu elo synkältä. Asiat ratkeaa kyllä aina johonkin suuntaa :flower:

 

[taustalla]

Kyllä on kamalaa luettavaa...alistuinpa minäkin tuohon kynnysmattona olemiseen raskaana(lue heikkona) ollessani, jos olisin vähääkään ajatellut järjelläni, eivätkä hormonini olisi tehneet minusta hellyydenkipeää ja itkua tuhertavaa muumimammaa, olisin heivannut ukon pellolle heti ensimmäisestä pettämiskerrasta alkaen. Vaan odotinpa ja toivoin että kaikki muuttuisi kun vauva syntyisi, ihastuisi siihen ikiajoiksi ja lässyn lässyn...siinä sitten kieriskelin pettämisjutuissa ja mietin kuinka kamalaa olisikaan erota ennen vauvan syntymää, synnyttää yksin ja hoitaa pientä vauvaa yksin. Vaan kuinka kävikään? mies oli toki synnytyksessä mukana, mutta minä tunsin tekeväni kaiken yksin, sillä väliltämme oli kadonnut tyystin se joku tärkeä yhteys, toisin sanoen rakkauteni häneen oli alkanut kuolla ja tyhjeni hiljalleen päivä päivältä kuin vappupallo, lopulta tajusin etten voisi antaa hänen satuttaa minua enempää, otin ja lähdin. Helvetin vaikeata oli, mutta alkujärkytyksen jälkeen, koitti taivas. en ole ollut eläessäni helpottuneempi. Kunpa vain olisin tajunnut tehdä sen heti, en olisi kitunut niin kauaa. mies ei muuttunut vaikka saavutin entiset mittani takaisin ennätysajassa. mies ei muuttunut vaikka näki lapsemme ja piteli häntä sylissään. hän oli ottanut jo sen ratkaisevan askeleen, josta ei parisuhde tule ikinä toipumaan...