Kun mies ei enää kiinnosta...

[Umpikujassa]

Mitä tehdä, jos mies ei enää kiinnosta millään tasolla? Onko ero ainoa vaihtoehto, vai voiko jotain vielä yrittää, jos eroa ei kuitenkaan halua...siis lapsia on.

Mies on hyvä mies, erinomainen isä jne. Mutta kiinnostus on vain lopahtanut. Uutta miestäkään ei ole, se ei siis ole syy. Eikä uutta miestä todellakaan tule, jos on parisuhteessa. Omaan siis hyvin korkean moraalin. Omaa aikaa saa aina kun haluaa, rahatilanne on hyvä ja kaikki kunnossa. Mies ei vain kiinnosta. Sen jutut ja tekemiset ei kiinnosta. Mikään ei kiinnosta.

Onko tämä tilanne vain väistämätöntä suhteessa kuin suhteessa ja "nykyaikaa"? Meneekö ohi omalla painollaa, jos vain jaksaa. Meillä on siis tämä ns. 7 vuoden "kriisi" ilman kriisiä. Mies rakastaa ja sanoo, että rakastaa. Itse en, koska ei kiinnosta. Tämä on kamalaa.

Parisuhde terapiat ei kiinnosta, koska ei ole ongelmiakaan...tai muita kuin mun välinpitämättömyys. Miksi minä olen niin tyytymätön ja epäkiitollinen. Tarvinko todellakin jonkun suuren ongelman ja surun, että osaan arvostaa tätä elämää. Surujakin on ollut, todella koviakin. Nyt kaikki on liian hyvin??

 

[vieras]

se menee ajan kanssa ohi.niin oli mullakin ettei kiinnostanut mies vuoteen eikä sen jutut.kaikki mitä sanoi ärsytti.nyt kaikki hyvin

 

[Phoenix]

Mieti mikä sua kiinnostaa? Keksisittekö ukon kans uusia kujeita?

 

[Annuska]

Tilanteet ja tunteet vaihtelee. Kun tuntuu tuolta, pitää elää arkea sitkeästi, sietää toista ja tehdä itsensä edes siedettäväksi. Voi tehdä oman osansa, ja etsiä tyytyväisyyttä kirjoista, lehdistä, harrastuksista, yms.

Muutaman viikon tai kuukauden tai puolen vuoden päästä tuntuu toiselta. Ei pidä heittää hukkaan kokonaisia elämiä vain kausivaihtelun vuoksi. Sitäkin on pitkä avioliitto.

 

[sama tilanne]

Samat tunteet täällä. En oikein tiedä olenko koskaan kamalasti rakastanutkaan ja onko suhteessamme koskan ollut intohimoa. Tai tiedän-ei.
Olen suorituunut ja odottanut, että se tulee kulman takaa, mutta olemme olleet kahdeksan vuotta yhdessä ja joka kulman jälkeen on tyhjää vaan.
Mitäs tässä pitäisi tehdä, olen valehdellut niin kauan itselleni, että en edes tiedä mitä totuus on.

 

[Umpikujassa]

Kiitos vastauksistanne!

Meilläkään ei mitään suurta intohimoa ole koskaan ollut, mutta tiedän, että itse en siihen edes kykene. Olen kontrollifriikki enkä kykene sellaiseen. Rakastan kyllä miestäni, mutta en voi sanoa tunnetta suureksi rakkaudeksi. Välillä tuntuu, että rakastan häntä kuin veljeä...Olen vain niin pettynyt. Mies on todellakin sellainen, joka minulle sopii. Rakastettava, joustava, hyvä mies jne. Tunnen itseni piruksi hänen rinnallaan.

Mutta luotan siihen, että aika auttaa. Ja kai meidän pitäisi tehdä jotain yhdessä kuten Phoenix ehdottaa...nyt tuntuu vain, että menen mieluiten itsekseni. Tarvin omaa aikaa ja kuten sanon, niin mies ei tällä hetkellä kiinnosta ja pelkän naaman näkeminen saa mut voimaan pahoin.

Mutta vierailijan (sama tilanne) kommentti tuntuu niin omaltani. Elämä tätä elämää. Itku.

 

[hei]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

 

[sama tilanne täällä.]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Mutta toisaalta miksi pitää jäädä suhteeseen jos ei rakasta, sehän on väärin toistakin osapuolta kohtaan.
Elämien tuhlausta toisalta, koska uskon ettei sitä rakkauden tunnetta koskaan tule, jos sitä ei ole. Tarkoitan tässä sitää rakkautta mitä mies ja nainen tuntevat toisiinsa, en mitä sisko tuntee veljeään kohtaan. Onko se sen arvoista, että ollaan suhteessa ja pakotetaan itsemme rakastamaan. Voiko itseään pakottaa ilman katkeruutta.
Elämä on miksi sen rakennamme, mutta totuus on aina parempi pohja kun valhe eikö?

 

[Umpilujassa]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Hyvä pointti tuo rutinoituminen! Pitäs kai sitä alkaa tehdä jotain normaalista poikkeavaa joskus. Eipä tämä homma näin ainakaan aukea!

Tosin en jaksa halailla, ku ei kiinnosta ...ja mies luulee heti, että pääsee makkarin puolelle. Yök. Minä en tajua itseäni! Mies on jopa ulkoisestikin "hyvä". Pitkä, komea, hoikka...olis vientiä vielä "vanhoilla päivilläänkin", mutta no no no...oonko minä kallistumassa naisiin, vai mitä helve... tämä on!

 

[Umpikujassa]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Mutta toisaalta miksi pitää jäädä suhteeseen jos ei rakasta, sehän on väärin toistakin osapuolta kohtaan.
Elämien tuhlausta toisalta, koska uskon ettei sitä rakkauden tunnetta koskaan tule, jos sitä ei ole. Tarkoitan tässä sitää rakkautta mitä mies ja nainen tuntevat toisiinsa, en mitä sisko tuntee veljeään kohtaan. Onko se sen arvoista, että ollaan suhteessa ja pakotetaan itsemme rakastamaan. Voiko itseään pakottaa ilman katkeruutta.
Elämä on miksi sen rakennamme, mutta totuus on aina parempi pohja kun valhe eikö?

Tämäkin on niin totta!! Mutta jos sitä rakkautta on joskus ollut? Vai onko sitä. Mitä se on? Jos sitä ei ole koskaan saanut, voiko sitä muille antaa...?

Rakkaus omaan lapseen on jotain ainutkertaista ja sen tiedän olevan rakkautta. Mutta oonko tuntenut yhtä suuria tunteita ketään toista kohtaan...olen kylmä kuin kala.

Oletko sinä rakastanut miestäsi? Onko sinulla ollut suuria rakkauksia?

 

[hei]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Mutta toisaalta miksi pitää jäädä suhteeseen jos ei rakasta, sehän on väärin toistakin osapuolta kohtaan.
Elämien tuhlausta toisalta, koska uskon ettei sitä rakkauden tunnetta koskaan tule, jos sitä ei ole. Tarkoitan tässä sitää rakkautta mitä mies ja nainen tuntevat toisiinsa, en mitä sisko tuntee veljeään kohtaan. Onko se sen arvoista, että ollaan suhteessa ja pakotetaan itsemme rakastamaan. Voiko itseään pakottaa ilman katkeruutta.
Elämä on miksi sen rakennamme, mutta totuus on aina parempi pohja kun valhe eikö?

Kysypä itseltäsi, mitä rakkaus on? Siis mitä sä luulet sen olevan. Liian monet nykyisin luulee, että tosi rakkaus on sitä, mitä se on Hollywood-leffoissa. Jatkuvaa ruusuilla tanssia ja ihanaa tunnetta vatsanpohjassa. Mutta se on väärin. Tuo tunne on vasta ihastumista, rakkaus alkaa sen jälkeen.

Ja totuus on se, että tämä tunne, joka aapeellä on, tulee vastaan JOKAISESSA parisuhteessa ennemmin tai myöhemmin. Mitä se ukon vaihtaminen auttaa? Siis sen uuden kanssa sama tilanne tulee vastaan kuitenkin: aiotko silloin taas vaihtaa ukkoa? ...todennäköisesti et, vaan tahdot tehdä töitä sen eteen, että homma lähtis taas toimimaan. Tässä voikin sitten kysyä, että jos kaikki on hyvin jo tuon ekan ukon kanssa ja lapsia on yhdessä, olisiko ollut kannattavampaa alkaa tehdä töitä jo silloin..

Eli siis oikeasti: JOKAINEN PARISUHDE VAATII TYÖTÄ. PALJON TYÖTÄ. Kaikki parisuhteet kuolee, jos antaa vaan olla ja mennä omalla painollaan. Toki sillä alkuun pääsee, koska on hormoneja mukana hommassa. Mutta se, mitä ihmiset nykyisin luulee rakkaudeksi, on totuudessa hormonien kemiallinen reaktio, jonka läpikäyminen kestää 18 kk. Sen jälkeen se "rakkaus" kuihtuu (ok, yksilöllisiä eroja tässä on, joillain voi olla 20 kk, toisilla vähemmän, mutta tuo on keskiarvo. ).

Ihmiset oikeasti eroaa nykyisin liian helposti. Kukaan ei tahdo jäädä "huonoon" parisuhteeseen vaan pitää etsiä Sitä Oikeaa. Jos ukko ei muutaman vuoden päästä enää innostakaan vanhaan tahtiin, no ei silloin ollut se oikea. Ja just joo. En tietenkään kannusta ketään jäämään parisuhteeseen, jossa on väkivaltaa tai pettämistä, alkoholismia tms. ongelmia. Mutta jos mitään noista ei ole ja suurin ongelma on "kyllästyneisyys", kannattaa katsoa peiliin ja pistää kaikki asiat puntariin:

Mitä minä olen tehnyt tämän parisuhteen eteen ja mitä odotan, että miehen olisi pitänyt tehdä, jotta minä olisin pysynyt onnellisena.

Usein tuota kysymystä pohtiessaan huomaa, että hups. Mähän odotan, että ukko ois tehny suurimman osan: tuonu kukkia, huomioinut, järkännyt yllätyksiä/lomia/tekemistä jne. Mutta itse mun ois pitäny saada vaan olla. Eihän tuo ukko mitään huomiota tarvitse.

Niinpä. :/

 

[hei]

Lisään vielä, että kyllä tuo tunne on tuttu mulle itsellenikin. Oma parisuhteeni on kestänyt nyt 10-vuotta ja tähän mahtuu monta ylä- ja alamäkeä. Kerran oltu jo täysin eropisteessäkin. Mutta silloin aloin just pohtia noita kysymyksiä, mitä itse tossa yllä kirjoitin ja huomasin, että ohoh... Oiskohan mussakin syytä tässä... Huomasin, että olen kyllä itsekin ollut laiskana ja olettanut, että toki tuo ukko musta tykkää (ja pysyy rakastuneena) vaan koska mä oon mä.

Mutta ei se niin mene. Miks ukko pysyis musta yhtään sen enempää kiinnostuneena kuin mäkään siitä, jos sillä ei ole tavallaan mitään syytä? Kyllä se naapurin Pirkkokin näkee vaivaa sit sen ukkosi eteen, vaikkei sitä itse välttämättä tajuiskaan: kuinka usein parisuhteen alussa sitä hemmottelee toista, tahtoo kuunnella niitä ei-kiinnostavia juttujakin jne. Katsoo hommia vähän sormien läpi ja ajattelee, että on toi kiva.

Mitä jos vaan yrittäis palata siihen tunteeseen. Mä tein näin ja mulla toimi. (en väitä, että toimii kaikilla, mut kantsii yrittää) Aloin vaan kiinnittää enemmän huomiota mieheeni ja siihen, mitä meillä on. Halasin välillä, vein kupin teetä, kun se tekee töitä yms. Vähensin omaa koneella istumisaikaa ja tein sen sijaan jotain ukon kanssa. Lapsetkin tykkää, kun koko perhe pelaa yhdessä lautapeliä.

Kaikki tommonen oikeesti paransi meidän suhteen. Nykyisin ollaan onnellisempia kuin varmaan koskaan ennen ja monesti ollaan ukon kanssa tästä juteltukin, että luojan kiitos ei erottu. Meidän reseptiin kuuluu myös se, että pystytään juttelemaan asioista. Juteltiin tuosta olostakin silloin ja ollaan juteltu sen jälkeenkin.

Jotta joo... mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella, mutta vinkkejä voin antaa ja kannattaa lähteä kokeilemaan, toimisiko se teillä (soveltaa saa ja pitääkin )

 

[hei]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Hyvä pointti tuo rutinoituminen! Pitäs kai sitä alkaa tehdä jotain normaalista poikkeavaa joskus. Eipä tämä homma näin ainakaan aukea!

Tosin en jaksa halailla, ku ei kiinnosta ...ja mies luulee heti, että pääsee makkarin puolelle. Yök. Minä en tajua itseäni! Mies on jopa ulkoisestikin "hyvä". Pitkä, komea, hoikka...olis vientiä vielä "vanhoilla päivilläänkin", mutta no no no...oonko minä kallistumassa naisiin, vai mitä helve... tämä on!

Mitä jos puhuisit asiasta miehesi kanssa? Sanoisit, miltä susta tuntuu... Siis varsinkin sen, että sä tahtoisit joskus vaan voida halatakin ilman, että ukko heti meinaa, et se johtaa sen suurempaan. Ja sit koitatte jutella just noista rutiineista: rutiinit on hyvästä lapsille, mutta ne tappaa parisuhteen. Valitettava fakta.

Mut se hyvä puoli rutiineissa on, et niitä on äärihelppo rikkoa. Varsinkin sun itsesi. Jos rutiinina on se, et ukko on illat koneellaan/harrastuksissa, sä istuskelet omissa hommissasi ja lapset ...jaa no, missä ne tykkääkään olla, ota asiaksesi muuttaa toi: pistä lautapeli-ilta pystyyn tms. koko perheen juttu (mistä te tykkäätte) ja kutsu kaikki mukaan. Jotain pikku naposteltavaa ja semmosta juhlaa arkeen, niin yllättäen huomaa, et oho, olipa hauska ilta. Ja ihan vaan perheen kanssa. Tai sit lähdette vaikka joulumyyjäisin, hiihtämään, luistelemaan jne. Kunhan et aseta liian korkeita tavotteita idyllisestä perhepäivästä, vaan ajattelet, että ei haittaa vaikka kakkonen itkee koko reissun ja kolmosella on känkkäränkkä (ok, tästä syystä kantsii kuitenkin ehkä joskus koittaa mennä ihan kahdestaankin... saattaa toimia paremmin. ).

Pikkuhiljaa tommosten juttujen jälkeen (ei riitä yks eikä kaks välttämättä) se ukkokin siinä vierellä alkaa näyttää ihan erilaiselta ja oho... mikä toi tunne on tuolla alhaalla...

 

[Umpikujassa]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Mutta toisaalta miksi pitää jäädä suhteeseen jos ei rakasta, sehän on väärin toistakin osapuolta kohtaan.
Elämien tuhlausta toisalta, koska uskon ettei sitä rakkauden tunnetta koskaan tule, jos sitä ei ole. Tarkoitan tässä sitää rakkautta mitä mies ja nainen tuntevat toisiinsa, en mitä sisko tuntee veljeään kohtaan. Onko se sen arvoista, että ollaan suhteessa ja pakotetaan itsemme rakastamaan. Voiko itseään pakottaa ilman katkeruutta.
Elämä on miksi sen rakennamme, mutta totuus on aina parempi pohja kun valhe eikö?

Kysypä itseltäsi, mitä rakkaus on? Siis mitä sä luulet sen olevan. Liian monet nykyisin luulee, että tosi rakkaus on sitä, mitä se on Hollywood-leffoissa. Jatkuvaa ruusuilla tanssia ja ihanaa tunnetta vatsanpohjassa. Mutta se on väärin. Tuo tunne on vasta ihastumista, rakkaus alkaa sen jälkeen.

Ja totuus on se, että tämä tunne, joka aapeellä on, tulee vastaan JOKAISESSA parisuhteessa ennemmin tai myöhemmin. Mitä se ukon vaihtaminen auttaa? Siis sen uuden kanssa sama tilanne tulee vastaan kuitenkin: aiotko silloin taas vaihtaa ukkoa? ...todennäköisesti et, vaan tahdot tehdä töitä sen eteen, että homma lähtis taas toimimaan. Tässä voikin sitten kysyä, että jos kaikki on hyvin jo tuon ekan ukon kanssa ja lapsia on yhdessä, olisiko ollut kannattavampaa alkaa tehdä töitä jo silloin..

Eli siis oikeasti: JOKAINEN PARISUHDE VAATII TYÖTÄ. PALJON TYÖTÄ. Kaikki parisuhteet kuolee, jos antaa vaan olla ja mennä omalla painollaan. Toki sillä alkuun pääsee, koska on hormoneja mukana hommassa. Mutta se, mitä ihmiset nykyisin luulee rakkaudeksi, on totuudessa hormonien kemiallinen reaktio, jonka läpikäyminen kestää 18 kk. Sen jälkeen se "rakkaus" kuihtuu (ok, yksilöllisiä eroja tässä on, joillain voi olla 20 kk, toisilla vähemmän, mutta tuo on keskiarvo. ).

Ihmiset oikeasti eroaa nykyisin liian helposti. Kukaan ei tahdo jäädä "huonoon" parisuhteeseen vaan pitää etsiä Sitä Oikeaa. Jos ukko ei muutaman vuoden päästä enää innostakaan vanhaan tahtiin, no ei silloin ollut se oikea. Ja just joo. En tietenkään kannusta ketään jäämään parisuhteeseen, jossa on väkivaltaa tai pettämistä, alkoholismia tms. ongelmia. Mutta jos mitään noista ei ole ja suurin ongelma on "kyllästyneisyys", kannattaa katsoa peiliin ja pistää kaikki asiat puntariin:

Mitä minä olen tehnyt tämän parisuhteen eteen ja mitä odotan, että miehen olisi pitänyt tehdä, jotta minä olisin pysynyt onnellisena.

Usein tuota kysymystä pohtiessaan huomaa, että hups. Mähän odotan, että ukko ois tehny suurimman osan: tuonu kukkia, huomioinut, järkännyt yllätyksiä/lomia/tekemistä jne. Mutta itse mun ois pitäny saada vaan olla. Eihän tuo ukko mitään huomiota tarvitse.

Niinpä. :/

Voi että te osaatte nyt sanoa kaikki oikeat asiat!

Rakkaus todellakin. Se on työtä. Romanttinen rakkaus kestää vain hetken, ei ikuisesti. Sen jälkeen rakkaus muuttuu ns. arkirakkaudeksi, itsellä tuntuu vain sekin olevan täysin hakusessa.

Ja minä olen todellakin miettinyt sitä, että jos nyt lähtisin tästä parisuhteesta ja löytäisin uuden miehen, niin sama tilanne tulisi eteen myös uudessa suhteessa. Mun "ongelmani" tai yksi niistä on se, että nykyinen mieheni on ensimmäinen oikea poikaystäväni. Muiden kanssa hommat jäi aina ihan alkutekijöihinsä. Mulla pitäisi olla takana edes yksi epäonnistunut seurustelusuhde, jotta osaisin arvostaa nykyistäni oikein. Koska luulen, että monen kohdalla käy juuri noin kuten "hei" kirjoitti, että "Ja totuus on se, että tämä tunne, joka aapeellä on, tulee vastaan JOKAISESSA parisuhteessa ennemmin tai myöhemmin. Mitä se ukon vaihtaminen auttaa? Siis sen uuden kanssa sama tilanne tulee vastaan kuitenkin: aiotko silloin taas vaihtaa ukkoa? ...todennäköisesti et, vaan tahdot tehdä töitä sen eteen, että homma lähtis taas toimimaan." Siis niin totta.

Eikä mulla ole aikomus vaihtaa ukkoa, koska tiedän, että homma ei parane uudenkaan kanssa. Se ei ole pointtini. Haluan jatkaa nykyisen kanssa, koska meillä on lapsiakin. Mutta ymmärrän, että töitä on tehtävä ja itsekin on uhrauduttava...

Mutta kuten "sama tilanne" kirjoitti, että jos rakkautta ei ole, eikä ehkä ole koskaan ollutkaan, niin ei kannata jäädä tuleen makaamaan. Silloin on tehtävä ratkaisuja, jotka helpottaa omaa elämää ja antaa mahdollisuuden puolisollekin löytä rakastava kumppani. Ja jos lapsia on, niin kannattaa punnita tarkkaan hyvät ja huonot puolet. Rakkaudettomassa suhteessa ei kannata elää oli niitä lapsia tai ei...

 

[Umpikujassa]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Hyvä pointti tuo rutinoituminen! Pitäs kai sitä alkaa tehdä jotain normaalista poikkeavaa joskus. Eipä tämä homma näin ainakaan aukea!

Tosin en jaksa halailla, ku ei kiinnosta ...ja mies luulee heti, että pääsee makkarin puolelle. Yök. Minä en tajua itseäni! Mies on jopa ulkoisestikin "hyvä". Pitkä, komea, hoikka...olis vientiä vielä "vanhoilla päivilläänkin", mutta no no no...oonko minä kallistumassa naisiin, vai mitä helve... tämä on!

Mitä jos puhuisit asiasta miehesi kanssa? Sanoisit, miltä susta tuntuu... Siis varsinkin sen, että sä tahtoisit joskus vaan voida halatakin ilman, että ukko heti meinaa, et se johtaa sen suurempaan. Ja sit koitatte jutella just noista rutiineista: rutiinit on hyvästä lapsille, mutta ne tappaa parisuhteen. Valitettava fakta.

Mut se hyvä puoli rutiineissa on, et niitä on äärihelppo rikkoa. Varsinkin sun itsesi. Jos rutiinina on se, et ukko on illat koneellaan/harrastuksissa, sä istuskelet omissa hommissasi ja lapset ...jaa no, missä ne tykkääkään olla, ota asiaksesi muuttaa toi: pistä lautapeli-ilta pystyyn tms. koko perheen juttu (mistä te tykkäätte) ja kutsu kaikki mukaan. Jotain pikku naposteltavaa ja semmosta juhlaa arkeen, niin yllättäen huomaa, et oho, olipa hauska ilta. Ja ihan vaan perheen kanssa. Tai sit lähdette vaikka joulumyyjäisin, hiihtämään, luistelemaan jne. Kunhan et aseta liian korkeita tavotteita idyllisestä perhepäivästä, vaan ajattelet, että ei haittaa vaikka kakkonen itkee koko reissun ja kolmosella on känkkäränkkä (ok, tästä syystä kantsii kuitenkin ehkä joskus koittaa mennä ihan kahdestaankin... saattaa toimia paremmin. ).

Pikkuhiljaa tommosten juttujen jälkeen (ei riitä yks eikä kaks välttämättä) se ukkokin siinä vierellä alkaa näyttää ihan erilaiselta ja oho... mikä toi tunne on tuolla alhaalla...

Olemme me puhuneetkin mieheni kanssa, mutta hänelläkin on hermot kireällä seksittömyyden takia. Eipä nappaa häntäkään varmaan koko parisuhde. Mutta kyllä nyt alkaa olla hetket, että pitäs tehdä jotain asian eteen.

Hyvä ehdotus tuo peli-iltakin. Lapset tosin ovat vielä niin pieniä, että heidän kanssa pelit ei vielä onnistu, mutta äkkiähän nuo kasvaa...

Ja voishan ne halut joskus herätäkkin. Se olisi niin toivottavaa!!

Mutta kiitos tuesta ja kommenteista! Mulla on niin paljon parempi mieli nyt!

 

[Tallu -]

En ainakaan vielä lukenut kaikkia tekstejä, ja tämä siis voi olla jo mainittukin, mutta minusta pitkän parisuhteen rakkautta tärkeämpi voima on tahto olla yhdessä. Meillä on isännän kanssa kohta 21v samaa taivalta takana, ja tahtoa ei ole koskaan puuttunut, vaikka rakkaus on välillä palanut säästöliekillä. Kyllä se siitä taas roihahtaa, kun antaa ajan kulua =)

Lisään vielä tuosta seksistä - se kiinnostaa sitä enemmän, mitä enemmän sitä on

 

[hei]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Hyvä pointti tuo rutinoituminen! Pitäs kai sitä alkaa tehdä jotain normaalista poikkeavaa joskus. Eipä tämä homma näin ainakaan aukea!

Tosin en jaksa halailla, ku ei kiinnosta ...ja mies luulee heti, että pääsee makkarin puolelle. Yök. Minä en tajua itseäni! Mies on jopa ulkoisestikin "hyvä". Pitkä, komea, hoikka...olis vientiä vielä "vanhoilla päivilläänkin", mutta no no no...oonko minä kallistumassa naisiin, vai mitä helve... tämä on!

Mitä jos puhuisit asiasta miehesi kanssa? Sanoisit, miltä susta tuntuu... Siis varsinkin sen, että sä tahtoisit joskus vaan voida halatakin ilman, että ukko heti meinaa, et se johtaa sen suurempaan. Ja sit koitatte jutella just noista rutiineista: rutiinit on hyvästä lapsille, mutta ne tappaa parisuhteen. Valitettava fakta.

Mut se hyvä puoli rutiineissa on, et niitä on äärihelppo rikkoa. Varsinkin sun itsesi. Jos rutiinina on se, et ukko on illat koneellaan/harrastuksissa, sä istuskelet omissa hommissasi ja lapset ...jaa no, missä ne tykkääkään olla, ota asiaksesi muuttaa toi: pistä lautapeli-ilta pystyyn tms. koko perheen juttu (mistä te tykkäätte) ja kutsu kaikki mukaan. Jotain pikku naposteltavaa ja semmosta juhlaa arkeen, niin yllättäen huomaa, et oho, olipa hauska ilta. Ja ihan vaan perheen kanssa. Tai sit lähdette vaikka joulumyyjäisin, hiihtämään, luistelemaan jne. Kunhan et aseta liian korkeita tavotteita idyllisestä perhepäivästä, vaan ajattelet, että ei haittaa vaikka kakkonen itkee koko reissun ja kolmosella on känkkäränkkä (ok, tästä syystä kantsii kuitenkin ehkä joskus koittaa mennä ihan kahdestaankin... saattaa toimia paremmin. ).

Pikkuhiljaa tommosten juttujen jälkeen (ei riitä yks eikä kaks välttämättä) se ukkokin siinä vierellä alkaa näyttää ihan erilaiselta ja oho... mikä toi tunne on tuolla alhaalla...

Olemme me puhuneetkin mieheni kanssa, mutta hänelläkin on hermot kireällä seksittömyyden takia. Eipä nappaa häntäkään varmaan koko parisuhde. Mutta kyllä nyt alkaa olla hetket, että pitäs tehdä jotain asian eteen.

Hyvä ehdotus tuo peli-iltakin. Lapset tosin ovat vielä niin pieniä, että heidän kanssa pelit ei vielä onnistu, mutta äkkiähän nuo kasvaa...

Ja voishan ne halut joskus herätäkkin. Se olisi niin toivottavaa!!

Mutta kiitos tuesta ja kommenteista! Mulla on niin paljon parempi mieli nyt!

Tää on muuten hankala kierre tämä naisen ja miehen seksittömyys-juttu. Oman miehen kanssa ollaan tästä juteltu paljonkin, mutta kun se tuntuu menevän meillä (sukupuolilla) ristiin:

Nainen tarvii tietynlaisen tunteen (onnellisuuden), jotta haluaa seksiä. Mies tarvii seksiä, jotta voi saavuttaa sen tietynlaisen tunteen. :/

Tuo on vaikea kierre, mutta se on rikottavissa. Sitä ei kukaan voi sanoa, miten se teillä onnistuu, mut kyllä sen on mahdollista onnistua. Auttaisko, jos sanois miehelle, että jos hän suinkin pystyy, vois olla vähän aikaa "pyytämättä". Siis että tavallaan sulta poistuis paine siitä, että mies tahtoo ja sä et. ...jos sillä tavalla sä sitten pääsisit paremmin kiinni siihen tunteeseen, jonka sä tarviit, jotta voit tuolle hommalle osoittaa vihreetä valoa.. (tämä vain yks ehdotus siis)

 

[Umpikujassa]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Hyvä pointti tuo rutinoituminen! Pitäs kai sitä alkaa tehdä jotain normaalista poikkeavaa joskus. Eipä tämä homma näin ainakaan aukea!

Tosin en jaksa halailla, ku ei kiinnosta ...ja mies luulee heti, että pääsee makkarin puolelle. Yök. Minä en tajua itseäni! Mies on jopa ulkoisestikin "hyvä". Pitkä, komea, hoikka...olis vientiä vielä "vanhoilla päivilläänkin", mutta no no no...oonko minä kallistumassa naisiin, vai mitä helve... tämä on!

Mitä jos puhuisit asiasta miehesi kanssa? Sanoisit, miltä susta tuntuu... Siis varsinkin sen, että sä tahtoisit joskus vaan voida halatakin ilman, että ukko heti meinaa, et se johtaa sen suurempaan. Ja sit koitatte jutella just noista rutiineista: rutiinit on hyvästä lapsille, mutta ne tappaa parisuhteen. Valitettava fakta.

Mut se hyvä puoli rutiineissa on, et niitä on äärihelppo rikkoa. Varsinkin sun itsesi. Jos rutiinina on se, et ukko on illat koneellaan/harrastuksissa, sä istuskelet omissa hommissasi ja lapset ...jaa no, missä ne tykkääkään olla, ota asiaksesi muuttaa toi: pistä lautapeli-ilta pystyyn tms. koko perheen juttu (mistä te tykkäätte) ja kutsu kaikki mukaan. Jotain pikku naposteltavaa ja semmosta juhlaa arkeen, niin yllättäen huomaa, et oho, olipa hauska ilta. Ja ihan vaan perheen kanssa. Tai sit lähdette vaikka joulumyyjäisin, hiihtämään, luistelemaan jne. Kunhan et aseta liian korkeita tavotteita idyllisestä perhepäivästä, vaan ajattelet, että ei haittaa vaikka kakkonen itkee koko reissun ja kolmosella on känkkäränkkä (ok, tästä syystä kantsii kuitenkin ehkä joskus koittaa mennä ihan kahdestaankin... saattaa toimia paremmin. ).

Pikkuhiljaa tommosten juttujen jälkeen (ei riitä yks eikä kaks välttämättä) se ukkokin siinä vierellä alkaa näyttää ihan erilaiselta ja oho... mikä toi tunne on tuolla alhaalla...

Olemme me puhuneetkin mieheni kanssa, mutta hänelläkin on hermot kireällä seksittömyyden takia. Eipä nappaa häntäkään varmaan koko parisuhde. Mutta kyllä nyt alkaa olla hetket, että pitäs tehdä jotain asian eteen.

Hyvä ehdotus tuo peli-iltakin. Lapset tosin ovat vielä niin pieniä, että heidän kanssa pelit ei vielä onnistu, mutta äkkiähän nuo kasvaa...

Ja voishan ne halut joskus herätäkkin. Se olisi niin toivottavaa!!

Mutta kiitos tuesta ja kommenteista! Mulla on niin paljon parempi mieli nyt!

Tää on muuten hankala kierre tämä naisen ja miehen seksittömyys-juttu. Oman miehen kanssa ollaan tästä juteltu paljonkin, mutta kun se tuntuu menevän meillä (sukupuolilla) ristiin:

Nainen tarvii tietynlaisen tunteen (onnellisuuden), jotta haluaa seksiä. Mies tarvii seksiä, jotta voi saavuttaa sen tietynlaisen tunteen. :/

Tuo on vaikea kierre, mutta se on rikottavissa. Sitä ei kukaan voi sanoa, miten se teillä onnistuu, mut kyllä sen on mahdollista onnistua. Auttaisko, jos sanois miehelle, että jos hän suinkin pystyy, vois olla vähän aikaa "pyytämättä". Siis että tavallaan sulta poistuis paine siitä, että mies tahtoo ja sä et. ...jos sillä tavalla sä sitten pääsisit paremmin kiinni siihen tunteeseen, jonka sä tarviit, jotta voit tuolle hommalle osoittaa vihreetä valoa.. (tämä vain yks ehdotus siis)

Wilkins ja hei!

Seksi taitaa olla mun parisuhteessa nyt suurin ongelma. Ja noinhan se juuri menee kuten hei sanoo, että mies tarvii seksiä ollakseen onnellinen ja naisella se menee toisinpäin. Ainakin parisuhteessa.

Ja kuten Wilkins mainitsee niin mitä enemmän seksiä on, sitä enemmän sitä haluaa.

Kaikesta tästä olen lukenut ja tiedän henk.koht sen olevan niin.

Ja kai se pitäs vain alkaa hommiin turhia miettimättä. Nyt olen vain niin kääntynyt sisäänpäin, että en halua ketään liian lähelleni. Pitänee jutella ukkoni kanssa.

 

[Dietorelle]

kannattaa alkaa rikkoa niitä arkirutiineita jos tuntuu tappavan tylsältä.. tee meihen lempiruokaa. anna hali tai pusu vaikka inhottais. ota itseä niskasta kiinni ja anna. ei tarvi tarkoittaa että makkarissa jotain tapahtuis.

muttei siellä makkarissa tapahdukkaan mitään jos niitä huomionosoituksia tule ilman seksiä..itse en ainakaan pysty seksiin jos ei ole ennen sitä ollut normaalia hellyyttä ja läheisyyttä.

Se on tosi ettei omaa ihanaa kultaa tahdo osata arvostaa jos ei oo potkittu ensin päähän. Itsellä myös tuollainen unelma.mutta osaan arvostaa häntä. Ja minä olen hänelle myös unelma =)

Niin sitä pitäis vaan arkea rikkoa jollain jos se ei miellytä. Kyllä se rakkaus tunne taas sieltä pilkistää aikanaan.

 

[sama tilanne täällä]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Mutta toisaalta miksi pitää jäädä suhteeseen jos ei rakasta, sehän on väärin toistakin osapuolta kohtaan.
Elämien tuhlausta toisalta, koska uskon ettei sitä rakkauden tunnetta koskaan tule, jos sitä ei ole. Tarkoitan tässä sitää rakkautta mitä mies ja nainen tuntevat toisiinsa, en mitä sisko tuntee veljeään kohtaan. Onko se sen arvoista, että ollaan suhteessa ja pakotetaan itsemme rakastamaan. Voiko itseään pakottaa ilman katkeruutta.
Elämä on miksi sen rakennamme, mutta totuus on aina parempi pohja kun valhe eikö?

Kysypä itseltäsi, mitä rakkaus on? Siis mitä sä luulet sen olevan. Liian monet nykyisin luulee, että tosi rakkaus on sitä, mitä se on Hollywood-leffoissa. Jatkuvaa ruusuilla tanssia ja ihanaa tunnetta vatsanpohjassa. Mutta se on väärin. Tuo tunne on vasta ihastumista, rakkaus alkaa sen jälkeen.

Ja totuus on se, että tämä tunne, joka aapeellä on, tulee vastaan JOKAISESSA parisuhteessa ennemmin tai myöhemmin. Mitä se ukon vaihtaminen auttaa? Siis sen uuden kanssa sama tilanne tulee vastaan kuitenkin: aiotko silloin taas vaihtaa ukkoa? ...todennäköisesti et, vaan tahdot tehdä töitä sen eteen, että homma lähtis taas toimimaan. Tässä voikin sitten kysyä, että jos kaikki on hyvin jo tuon ekan ukon kanssa ja lapsia on yhdessä, olisiko ollut kannattavampaa alkaa tehdä töitä jo silloin..

Eli siis oikeasti: JOKAINEN PARISUHDE VAATII TYÖTÄ. PALJON TYÖTÄ. Kaikki parisuhteet kuolee, jos antaa vaan olla ja mennä omalla painollaan. Toki sillä alkuun pääsee, koska on hormoneja mukana hommassa. Mutta se, mitä ihmiset nykyisin luulee rakkaudeksi, on totuudessa hormonien kemiallinen reaktio, jonka läpikäyminen kestää 18 kk. Sen jälkeen se "rakkaus" kuihtuu (ok, yksilöllisiä eroja tässä on, joillain voi olla 20 kk, toisilla vähemmän, mutta tuo on keskiarvo. ).

Ihmiset oikeasti eroaa nykyisin liian helposti. Kukaan ei tahdo jäädä "huonoon" parisuhteeseen vaan pitää etsiä Sitä Oikeaa. Jos ukko ei muutaman vuoden päästä enää innostakaan vanhaan tahtiin, no ei silloin ollut se oikea. Ja just joo. En tietenkään kannusta ketään jäämään parisuhteeseen, jossa on väkivaltaa tai pettämistä, alkoholismia tms. ongelmia. Mutta jos mitään noista ei ole ja suurin ongelma on "kyllästyneisyys", kannattaa katsoa peiliin ja pistää kaikki asiat puntariin:

Mitä minä olen tehnyt tämän parisuhteen eteen ja mitä odotan, että miehen olisi pitänyt tehdä, jotta minä olisin pysynyt onnellisena.

Usein tuota kysymystä pohtiessaan huomaa, että hups. Mähän odotan, että ukko ois tehny suurimman osan: tuonu kukkia, huomioinut, järkännyt yllätyksiä/lomia/tekemistä jne. Mutta itse mun ois pitäny saada vaan olla. Eihän tuo ukko mitään huomiota tarvitse.

Niinpä. :/

Mutta olen pohtinut noita kysymyksiä ja tiedän kyllä rakkauden ja ihastumisen välisen eron. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja jokainen parisuhde erilainen joten ne kaavat ja asiat jotka olet itse huomannut toimiviksi, eivät välttämättä toimi minulla. Kyllä- vikaa on minussakin enemmän ehkä kuin miehessä, sen myönnän. Olen kyllä tehnyt töitä tämän suhteen eteen. sitä ei voi kiistää, niin kuin ei sitäkään, että enemmän töitä takaisi liiton jatkumisen, mutta haluanko sitä todella.

 

[hei]

Se menee ohi, jos teet töitä sen eteen, että menee.

Siis alapa "piruuttasi" kiinnittämään huomiota enemmän mieheen. Käy halaamassa sitä silloin tällöin ja tämmöstä. Ensin alkuun se saa todennäköisesti vaan miehelle hyvän mielen, mutta se on tarttuvaa.

Elämä on sitä mitä siitä tekee ja pikku hiljaa mieskin alkaa huomioimaan sua eri tavalla: tulee uutta puhtia elämään. Kiinnostuksen puute kertoo rutinoitumisesta: molemmat tekee omia juttujaan ja hoitaa hommat niin, jotta arki vaan pyörii. Kun rutiineja pääsee rikkomaan, asia pikkuhiljaa lähtee korjaantumaan.

Mutta toisaalta miksi pitää jäädä suhteeseen jos ei rakasta, sehän on väärin toistakin osapuolta kohtaan.
Elämien tuhlausta toisalta, koska uskon ettei sitä rakkauden tunnetta koskaan tule, jos sitä ei ole. Tarkoitan tässä sitää rakkautta mitä mies ja nainen tuntevat toisiinsa, en mitä sisko tuntee veljeään kohtaan. Onko se sen arvoista, että ollaan suhteessa ja pakotetaan itsemme rakastamaan. Voiko itseään pakottaa ilman katkeruutta.
Elämä on miksi sen rakennamme, mutta totuus on aina parempi pohja kun valhe eikö?

Kysypä itseltäsi, mitä rakkaus on? Siis mitä sä luulet sen olevan. Liian monet nykyisin luulee, että tosi rakkaus on sitä, mitä se on Hollywood-leffoissa. Jatkuvaa ruusuilla tanssia ja ihanaa tunnetta vatsanpohjassa. Mutta se on väärin. Tuo tunne on vasta ihastumista, rakkaus alkaa sen jälkeen.

Ja totuus on se, että tämä tunne, joka aapeellä on, tulee vastaan JOKAISESSA parisuhteessa ennemmin tai myöhemmin. Mitä se ukon vaihtaminen auttaa? Siis sen uuden kanssa sama tilanne tulee vastaan kuitenkin: aiotko silloin taas vaihtaa ukkoa? ...todennäköisesti et, vaan tahdot tehdä töitä sen eteen, että homma lähtis taas toimimaan. Tässä voikin sitten kysyä, että jos kaikki on hyvin jo tuon ekan ukon kanssa ja lapsia on yhdessä, olisiko ollut kannattavampaa alkaa tehdä töitä jo silloin..

Eli siis oikeasti: JOKAINEN PARISUHDE VAATII TYÖTÄ. PALJON TYÖTÄ. Kaikki parisuhteet kuolee, jos antaa vaan olla ja mennä omalla painollaan. Toki sillä alkuun pääsee, koska on hormoneja mukana hommassa. Mutta se, mitä ihmiset nykyisin luulee rakkaudeksi, on totuudessa hormonien kemiallinen reaktio, jonka läpikäyminen kestää 18 kk. Sen jälkeen se "rakkaus" kuihtuu (ok, yksilöllisiä eroja tässä on, joillain voi olla 20 kk, toisilla vähemmän, mutta tuo on keskiarvo. ).

Ihmiset oikeasti eroaa nykyisin liian helposti. Kukaan ei tahdo jäädä "huonoon" parisuhteeseen vaan pitää etsiä Sitä Oikeaa. Jos ukko ei muutaman vuoden päästä enää innostakaan vanhaan tahtiin, no ei silloin ollut se oikea. Ja just joo. En tietenkään kannusta ketään jäämään parisuhteeseen, jossa on väkivaltaa tai pettämistä, alkoholismia tms. ongelmia. Mutta jos mitään noista ei ole ja suurin ongelma on "kyllästyneisyys", kannattaa katsoa peiliin ja pistää kaikki asiat puntariin:

Mitä minä olen tehnyt tämän parisuhteen eteen ja mitä odotan, että miehen olisi pitänyt tehdä, jotta minä olisin pysynyt onnellisena.

Usein tuota kysymystä pohtiessaan huomaa, että hups. Mähän odotan, että ukko ois tehny suurimman osan: tuonu kukkia, huomioinut, järkännyt yllätyksiä/lomia/tekemistä jne. Mutta itse mun ois pitäny saada vaan olla. Eihän tuo ukko mitään huomiota tarvitse.

Niinpä. :/

Mutta olen pohtinut noita kysymyksiä ja tiedän kyllä rakkauden ja ihastumisen välisen eron. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja jokainen parisuhde erilainen joten ne kaavat ja asiat jotka olet itse huomannut toimiviksi, eivät välttämättä toimi minulla. Kyllä- vikaa on minussakin enemmän ehkä kuin miehessä, sen myönnän. Olen kyllä tehnyt töitä tämän suhteen eteen. sitä ei voi kiistää, niin kuin ei sitäkään, että enemmän töitä takaisi liiton jatkumisen, mutta haluanko sitä todella.

Mutta sitäpä ei kukaan muu voi sulle sanoa. Sun pitää päättää, mitä sä haluat.

Ja kuten Wilkinskin sanoi: molempien pitää tahtoa olla yhdessä, jotta homma toimii.