Kun tunnen itseni yhteiskunnan loiseksi...

["vieraana"]

Mietin sitä illalla kun yritän saada unta ja aamulla kun herään se on ensimmäisenä ajatuksena pääässä. Että en ole suorittanut velvollisuuttani yhteiskunnan jäsenenä, loisin, olen huono ja arvoton.

Olen 35-vuotias. Minulla on perhe, amk-tutkinto ja opiskelen korkeakoulututkintoa. Olen viimeisen kahden vuoden aikana lähettänyt kymmeniä, reilusti yli sata työhakemusta. Olen kerran päässyt haastatteluun, kerran päässyt 2kk pätkätyöhön. Muuten ei mitään. Elän tällä hetkellä puolisoni elättämänä, oma tuloni on pelkkä opintotuki. Minun pitäisi löytää osa-aikainen työ ja tuoda perheelle rahaa, mutten jaksa. Romahdin talvella täysin. Olen väsynyt, en pysty työskentelemään tai opiskelemaan kunnolla. Kaikki mitä teen, on hajanaista ja tahmeaa ja surkeaa.

Joka päivä katson itseäni peilistä ja näen ihmisen, joka on ollut pelkkä pettymys itselleen, muille ihmisille ja yhteiskunnalle. Kaikkein pahimmalta tuntuu se, etten yksinkertaisesti jaksaisi enää edes yrittää. Että tiedän toisaalta, että jaksan hädin tuskin pysyä hengissä, silti syyllistän itseäni siitä, ettei minulla ole oikeutta jäädä sairaslomalle pelkkien opintojen takia. En kelpaa mihinkään. Jokaista päivää ja jokaista minuuttia värittää se, että olen pelkkä taakka. Pelkkä taakka perheelle, yhteiskunnalla, kaikille. Työhistoria on katkonainen, olin pitkään hoitamassa erityislasta kotona. Luen joka päivä työvoimatoimiston sivuja, ja yritän löytää edes yhden työn, johon minut kelpuutettaisiin.

Olen älykäs ja pärjännyt opinnoissa hyvin, sekä edellisissä että nykyisissä. Silti olen pelkkää pohjalla olevaa paskasakkia, joka ei pysty edes elättämään itseäni. Olen ajatellut, että pitäisi varmaan muuttaa pois, etsiä joku pieni asunto ja jättää muut rauhaan.

 

["kkk"]

lähde ulkomaille aurinkoon viikoksi!!!!

 

["vieraana"]

[QUOTE="kkk";30059501]lähde ulkomaille aurinkoon viikoksi!!!![/QUOTE]

Kiitos, vittuilu aina auttaa tähän oloon.

 

[jgho]

[QUOTE="vieraana";30059528]Kiitos, vittuilu aina auttaa tähän oloon.[/QUOTE]

En minä ainakaan tuota vittuiluksi ymmärtänyt. Ihan oikeasti arkiympyröistä ulos pääseminen ja rentoutuminen voisi auttaa.

 

["vieraana"]

En minä ainakaan tuota vittuiluksi ymmärtänyt. Ihan oikeasti arkiympyröistä ulos pääseminen ja rentoutuminen voisi auttaa.

Kerroin olevani opiskelija joka saa vain opintotuen, puolison elättinä, enkä ole saanut töitä. Millä minä lähtisin aurinkoon viikoksi?

 

[ttä]

EI siellä työkkärin sivuilla ole kuin pienen pieni osa kaikista avoimista työpaikoista, ja lisäksi ne ovat sellaisia, mitä "kaikki" hakevat.

Jos aidosti haluaa löytää töitä, niin pitäisi kysellä "tiskin alta", lähettää firmoihin avoimia hakemuksia, tutustua firmojen omiin sivuihin, kysellä rekrytointifirmoista, käyttää hyväksi suhteita jne. jne.

 

[jgho]

[QUOTE="vieraana";30059546]Kerroin olevani opiskelija joka saa vain opintotuen, puolison elättinä, enkä ole saanut töitä. Millä minä lähtisin aurinkoon viikoksi?[/QUOTE]

No lähde edes Tallinnaan? Jos asunto ei ole kovin kallis eikä ole velkoja, niin tuskin se mahdotonta on.

 

["vieraana"]

EI siellä työkkärin sivuilla ole kuin pienen pieni osa kaikista avoimista työpaikoista, ja lisäksi ne ovat sellaisia, mitä "kaikki" hakevat.

Jos aidosti haluaa löytää töitä, niin pitäisi kysellä "tiskin alta", lähettää firmoihin avoimia hakemuksia, tutustua firmojen omiin sivuihin, kysellä rekrytointifirmoista, käyttää hyväksi suhteita jne. jne.

Olen laittanut niitä avoimiakin hakemuksia vaikka kuinka paljon. Suhteita ei ole, pariinkin opiskelijoiden työnhakusysteemiin olen lisäksi rekisteröitynyt.

Noista kertomistani töistä se, josta pääsin 2kk töihin, oli nimenomaan avoimella hakemuksella.

20-vuotiaana sain aina hyvin töitä. Mun työpanoksesta tykättiin ja minusta työntekijänä. Nyt en kelpaa minnekään. Sitä paitsi olen niin väsynyt, etten jaksa keskittyä mihinkään, ammatillinen itsetunto on pian kokonaan hävinnyt.

 

[sãen]

Perheellesi et takuulla ole taakka (jos vähänkin mietit, miltä heistä tuntuisi jos häippäisisit). Yhteiskunnalle olet ehkä nettomeno toistaiseksi, mutta niin ovat siinä pari miljoonaa muutakin suomalaista....

 

[.nn]

Jos sulla ei ole lapsia niin hyvinhän sulla sitten menee.

 

["vieraana"]

Perheellesi et takuulla ole taakka (jos vähänkin mietit, miltä heistä tuntuisi jos häippäisisit). Yhteiskunnalle olet ehkä nettomeno toistaiseksi, mutta niin ovat siinä pari miljoonaa muutakin suomalaista....

Mun mies on joutunut elättämään mua ja joutuu edelleen. Siitä huolimatta, että joku elättää mua, mä en jaksa selvitä tästä elämästä, en onnistu löytämään työtä ja silti väsyn. En pysty edes antamaan sille vastauksia, kun se kysyy miksi herää aamulla itkien tai miksi valvon yöllä. Takaraivossa jyskyttää koko ajan se, että lapset tarvii paremman mallin elämään, ei ihmistä joka on yhteiskunnan loinen, ei ihmistä joka on perheessä loinen, ei ihmistä jolla ei ole työtä, ei ihmistä joka ei kestä normaalia elämää. Mä tiedän, kuinka paljon haittaa lapsille tulee loppuelämään siitä, että niiillä on tällainen ihminen lähellä.

 

["Apila"]

EI siellä työkkärin sivuilla ole kuin pienen pieni osa kaikista avoimista työpaikoista, ja lisäksi ne ovat sellaisia, mitä "kaikki" hakevat.

Jos aidosti haluaa löytää töitä, niin pitäisi kysellä "tiskin alta", lähettää firmoihin avoimia hakemuksia, tutustua firmojen omiin sivuihin, kysellä rekrytointifirmoista, käyttää hyväksi suhteita jne. jne.

Tää on totta. Ja niihin työkkärin sivuilla oleviin paikkoihin hakee yleensä tosi paljon porukkaa. Eli vaikka olisit kuinka hyvä ja pätevä, voi hyvinkin käydä niin, että sen 120 hakijan joukosta löytyy ne muutama papereiden perusteella parempi, jotka kutsutaan haastatteluun.

Itse koin reilut viisi vuotta sitten samanlaista alemmuutta. Oli hyvät paperit, mutta töitä tai edes kutsua työhaastatteluun ei vain tullut. Sitten otin puhelimen kouraan ja soittelin kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joissa ajattelin, että mun ammattitaidolle olis käyttöä. Meni jokunen viikko, niin sain muutaman viikon pätkätyön ja nyt olen ko. paikassa vakituisena

Älä lannistu. Nyt heinäkuussa tietysti paikkoja on vähemmän auki, kun on lomakausi. Yhtenä vaihtoehtona kannattaa myös kysellä "harjoittelupaikkaa" - on hyvä tapa saada jalka oven väliin. Työkkärin kautta on ns. työkokeiluja, joilla autetaan työllistymistä. Se ei kuitenkaan ehkä onnistu, jos olet opiskelija, etkä työkkärin asiakas. Voisitko kysyä korkeakoulustasi työharjoittelumahdollisuuksista?

 

["vieraana"]

Jos sulla ei ole lapsia niin hyvinhän sulla sitten menee.

Jos oon monta vuotta ollut erkkalapsen kanssa kotona, niin kyllä mulla niitä lapsia on.

 

[ttä]

[QUOTE="vieraana";30059563]Olen laittanut niitä avoimiakin hakemuksia vaikka kuinka paljon. Suhteita ei ole, pariinkin opiskelijoiden työnhakusysteemiin olen lisäksi rekisteröitynyt.

Noista kertomistani töistä se, josta pääsin 2kk töihin, oli nimenomaan avoimella hakemuksella.

20-vuotiaana sain aina hyvin töitä. Mun työpanoksesta tykättiin ja minusta työntekijänä. Nyt en kelpaa minnekään. Sitä paitsi olen niin väsynyt, etten jaksa keskittyä mihinkään, ammatillinen itsetunto on pian kokonaan hävinnyt.[/QUOTE]

Mutta huonoa tuuria tuo kai vaan silloin on?

Onko sitä työtä muuten ihan pakko saada nyt kun opiskelutkin ovat kesken? Meinaan jos ihan kamalasti ahdistaa ja tuntuu pahalta, niin keskityt vaan niihin opintoihin ja hankit töitä sitten, kun tutkinto on valmis. Niin aika moni muukin tekee, ettekä te taatusti siitä nälkään kuole.

 

[aaaef]

[QUOTE="vieraana";30059586]Mun mies on joutunut elättämään mua ja joutuu edelleen. Siitä huolimatta, että joku elättää mua, mä en jaksa selvitä tästä elämästä, en onnistu löytämään työtä ja silti väsyn. En pysty edes antamaan sille vastauksia, kun se kysyy miksi herää aamulla itkien tai miksi valvon yöllä. Takaraivossa jyskyttää koko ajan se, että lapset tarvii paremman mallin elämään, ei ihmistä joka on yhteiskunnan loinen, ei ihmistä joka on perheessä loinen, ei ihmistä jolla ei ole työtä, ei ihmistä joka ei kestä normaalia elämää. Mä tiedän, kuinka paljon haittaa lapsille tulee loppuelämään siitä, että niiillä on tällainen ihminen lähellä.[/QUOTE]

Sinun pitäisi ihan aidosti lopettaa tuo stressaaminen ja syyllisyydentunto.

Toisten, eli joko perheen tai veronmaksajien, rahoilla eläminen ainakin joitakin vuosia on TÄYSIN normaalia. Sitä tekevät lähes kaikki. Ajattele vaikka sitä, että töissä ollessasi maksat/olet maksanut veroja tuota varten. Tai että epäilemättä myös elättäisit tarvittaessasi miestäsi jos hän ei olisi töissä.

Opiskelu on opiskelijan työtä ja myös hyödyksi valtiolle, kun valmistut nopeammin kuin siinä tapauksessa, jos tekisit rinnalla töitä.

Tuon tason iso psyykkinen oireilu on sitä, mikä ehkä saattaa tuottaa lapsille haittaa, kun näkevät ettei äiti ole ollenkaan tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Ei missään nimessä se asiaintila, että olet työtön.

 

[aaaef]

En sitä paitsi usko, että miestäsi suuremmin huolestuttaa se, ettet ole töissä. Lähinnä veikkaisin, että tuollaisen oireilun katsominen sivusta on se, mikä saattaa aiheuttaa isoakin huolta.

Mies saattaisi varmaan maksaa aika paljonkin siitä ilosta, että tuntisit itsesi onnelliseksi ja tyytyväiseksi elämääsi (mikä lähinnä vaatii sen asennemuutoksen sinulta itseltäsi, ei muuta).

 

[vierasss]

Mä oon ollu kotona lasten kanssa useita vuosia, yliopistotutkinto on. Töitä ei mahda löytyä, vaikka olen opiskellut lasten hoidon stäydentäviä opintoja.
Tunnistan nuo fiilikset, mutta itse olen päätynyt pohtimaan asiaa sen kautta, ettei työ määritä mun arvoa ihmisenä. Hoidan kodin ja lapset hyvin ja mulla on hyvä avioliitto.
Nyt kun lapset alkaa olla kouluikäisiä (kohta nuorinkin) olen alkanut pohtia mitä teen jos töitä ei tosiaan löydy ja lapset on koulussa päivät. Mun vaihtoehdoissa aika ykkösenä on vapaaehtoistyö. Ok, siitä ei makseta, mutta se voi olla esim. yksinäiselle vanhukselle elämän tärkein asia, et joku käy ja auttaa arkiaskareissa. Ja siitä varmasti löytyy myös mielekkyyttä ja tarkoitusta omaan elämään.
Ole armollisempi itsellesi, jokainen on arvokas, olipa töitä tai ei!

 

["vieraana"]

Toisaalta tiedostan, että on aivan sairasta ajatella niin kuin minä.

Toisaalta ajattelen, että olen kuitenkin se poikkeus, joka vahvistaa säännön, se tyyppi, jolla ei oikeastikaan ole mitään arvoa.

Kaikki päivät on sitä, että pidän itseäni kasassa, etten itke lasten nähden. Tai kenenkään muunkaan. Tahtoisin olla vaan yksin, ilman syyllisyyttä, ilman sitä että pitää peittää omia tunteita koko ajan.

 

[aaaef]

[QUOTE="vieraana";30059657]Toisaalta tiedostan, että on aivan sairasta ajatella niin kuin minä.

Toisaalta ajattelen, että olen kuitenkin se poikkeus, joka vahvistaa säännön, se tyyppi, jolla ei oikeastikaan ole mitään arvoa.

Kaikki päivät on sitä, että pidän itseäni kasassa, etten itke lasten nähden. Tai kenenkään muunkaan. Tahtoisin olla vaan yksin, ilman syyllisyyttä, ilman sitä että pitää peittää omia tunteita koko ajan.[/QUOTE]

Miksi ihmeessä ajattelet, ettei sinulla olisi arvoa, vaikka vähintäänkin perheellesi ja sukulaisillesi olet aivan koko ajan älyttömän arvokas? Ei ihmisen arvoa mitata rahassa.

Kannattaa vaan lopettaa se työnhaku ja mennä puhumaan YTHS:n psykologille noista ongelmista.

En usko, että miehesikään muuten pahastuu, vaikka olisit hänelle avoin ja puhuisit ongelmastasi ja vaikka itkisit kovaakin. Lähinnä varmaan helpottuu, kun ei enää tarvitse miettiä, mikä ihme sitä puolisoa vaivaa ja miksi se ei ole onnellinen.

 

["vieraana"]

Miksi ihmeessä ajattelet, ettei sinulla olisi arvoa, vaikka vähintäänkin perheellesi ja sukulaisillesi olet aivan koko ajan älyttömän arvokas? Ei ihmisen arvoa mitata rahassa.

Kannattaa vaan lopettaa se työnhaku ja mennä puhumaan YTHS:n psykologille noista ongelmista.

En usko, että miehesikään muuten pahastuu, vaikka olisit hänelle avoin ja puhuisit ongelmastasi ja vaikka itkisit kovaakin. Lähinnä varmaan helpottuu, kun ei enää tarvitse miettiä, mikä ihme sitä puolisoa vaivaa ja miksi se ei ole onnellinen.

Musta ei tunnu oikeastaan siltä, että olisin kenellekään arvokas. Ei tunnu siltä. Ei ole niin läheisiä ystäviäkään.

tuntuu vaan niin vaikealta myöntää, että ei enää jaksa. Vaikka tuntuu kuolleelta sisältä.

 

[rfsd]

[QUOTE="vieraana";30060046]Musta ei tunnu oikeastaan siltä, että olisin kenellekään arvokas. Ei tunnu siltä. Ei ole niin läheisiä ystäviäkään.

tuntuu vaan niin vaikealta myöntää, että ei enää jaksa. Vaikka tuntuu kuolleelta sisältä.[/QUOTE]

Voit siis mielestäsi olla arvokas vain ystäville, et miehelle, lapselle tai vanhemmillesi? Mitä järkeä tuossa ajatuksessa on?

Jos ei jaksa työnhakua niin sitten sen voi lopettaa.

 

["vieraana"]

Voit siis mielestäsi olla arvokas vain ystäville, et miehelle, lapselle tai vanhemmillesi? Mitä järkeä tuossa ajatuksessa on?

Ei, en tarkoittanut sitä niin. Tarkoitin, että ne minulla on, siis vanhemmat ja perhe, mutta en kyllä koe heillekään olevani mitenkään erityisen arvokas. Ei tunnu siltä.

 

[rfsd]

[QUOTE="vieraana";30060670]Ei, en tarkoittanut sitä niin. Tarkoitin, että ne minulla on, siis vanhemmat ja perhe, mutta en kyllä koe heillekään olevani mitenkään erityisen arvokas. Ei tunnu siltä.[/QUOTE]

Niin siis ei tunnu siitä syystä, että et ole töissä? Ja näin silloinkin, vaikka olisit kysymällä juuri saanut heidät selvittämään, kuinka tärkeä ja arvokas olet heille aivan riippumatta siitä oletko työtön, opiskeletko vai käytkö töissä?

Se yllä mainittu psykologille meno olisi kyllä hyvä neuvo, nuo solmut tuntuvat sen verran vaikeasti aukaistavilta...

 

[tytönjapoikienmamma]

Ystävä hyvä,sinulla on nyt täysin kohtuuttomat ajatukset ja syyllisyys.Kirjoituksesi peusteella et vaikuta yhteiskunnan taakalta, vaan henkilöltä, jonka henkinen tasapaino on häiriintynyt. Tarvitset apua nyt ensinnäkin siihen. Unohda hetkeksi nuo opiskelu, työ ja yhteiskunnan taakka-podinnat ja keskity siihen, että saat oman pääsi ajatukset järjestykseen ja lopulta elämä sujuu ja näyttää valoisammalta. Kaikea hyvää!